Vietin vuoden viimeisiä päiviä valkoisten hankien keskellä, pimeässä pohjolassa. Aivan kohta vanha vaihdetaan uuteen – ja ainakin omalta osaltani paljon entistä toiveikkaampaan. Vuosi 2017 ei mennyt ollenkaan niin kuin sen aikanaan suunnittelin. Luulin, että saisin astua vuoteen 2018 ensimmäisten joukossa, jossain Sydney Harbour Bridgen ja Oopperatalon tuntumassa. Tammikuussa oli tarkoitus jatkaa Australiasta Aasiaan ja palata takaisin Suomeen silloin, kun kevätaurinko olisi sulattanut viimeisetkin lumen rippeet ja päivä olisi pidentynyt niin paljon, että muistaisin taas, miksi rakastan kotimaatani ja kesän valoisuutta.
Vuoteen 2017 liittyvät haaveeni menivät palasiksi yksi toisensa jälkeen ja vuoden jälkimmäisestä puolikkaasta tuli käytännössä selviytymistä päivästä ja viikosta toiseen. Halusin uskoa viimeiseen saakka, että pääsen lähtemään ainakin tammikuussa Thaimaahan, jonne vanhempani ovat ensimmäistä kertaa ensi viikolla matkustamassa. Kieltäydyin marraskuussa Floridan pressimatkasta (vaikka matka Yhdysvaltoihin on ollut vuosia haaveissani), koska ajattelin, että minun on tehtävä töitä niin paljon kuin ikinä pystyn, jotta pääsen perheeni mukaan matkalle. Eihän tuo päätös auttanut, koska freelancerina pelkkä tahdonvoima ei aina tuo töitä eteen eikä leipää pöytään. Tulen valitettavasti maksamaan vuoden 2017 laskuja vielä pitkään.
En olisi uskonut sanovani näin, mutta työttömänä oli turvallista olla – silloin sain laskuni maksettua ja pystyin luottamaan siihen, että seuraavassa kuussakin tulee rahaa. En kuitenkaan halunnut jäädä siihen tilanteeseen, joten tein viime vuoden syksyllä päätöksen, että en elä enää tukien varassa. Heittäydyin freelanceriksi tilanteessa, jossa säästöjä oli nolla euroa ja asiakkaita suurin piirtein saman verran. Haluaisin sanoa, että sen jälkeen olen elänyt unelmaani ja päätös oli paras koskaan, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että se päätös on tullut kalliiksi, henkisesti ja fyysisesti. En tiedä, onko fyysinen kipu vai henkinen ahdistus pahempaa, sillä ne kietoutuvat toisiinsa niin, ettei aina tiedä, mikä on syy ja mikä seuraus.
Aikana, jolloin on trendikästä jahdata unelmiaan ja olla oman elämänsä supersankari, on välillä pakko pysähtyä sen todellisuuden äärelle, että elämässä tapahtuu myös paljon sellaisia asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaikka heräisi joka aamu viideltä avantouinnille, valmiina valloittamaan koko maailman. On kipua, kuolemaa ja monenlaisia vastoinkäymisiä, joita tapahtuu yleensä juuri silloin, kun kuvittelee, että vihdoin kaikki muuttuu paremmaksi.
Vuosi 2017 on väsyttänyt ehkä enemmän kuin mikään ajanjakso elämässäni. Yritän pysytellä vuoden viimeiset tunnit hereillä, jotta voisin juhlistaa sitä, että saan jättää tämän vuoden vihdoin taakseni. Mainittakoon, että olen kärsinyt kroonisesta unettomuudesta kouluajoista saakka, joten uupumuksessa ei sinänsä ole mitään uutta. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että mielelläni nukkuisin kevääseen asti.
Myös bloggaamisen suhteen vuosi oli melko raskas. Erityisesti elämäni ahdistavin pressimatka Turkkiin sellaisen prosessin, jossa jouduin kyseenalaistamaan, voinko kirjoittaa blogia enää koskaan. Sain kokea kantapään kautta, millaisia seurauksia rehellisyydellä on blogimaailmassa, jossa bloggaajan ilmeisesti edelleenkin oletetaan hehkuttavan asioita kritiikittömästi, silloinkin, kun ei todellisuudessa ole mitään hyvää sanottavaa. Päätin, että vaikka se tekisi kipeää ja polttaisin samalla siltoja takanani, en aio valehdella blogissani jatkossakaan. Se ääni, joka kehottaa pysymään totuudessa on vahvempi kuin se ääni, joka käskee miellyttämään potentiaalisia yhteistyökumppaneita tai ylipäätään ketään muutakaan.
What good will it be for someone to gain the whole world, yet forfeit their soul?
Tältä pohjalla olen elänyt elämääni tähän saakka, ja aion jatkaa samalla linjalla myös tästä eteenpäin. He, jotka kaipaavat pelkästään hömppää tai kiiltokuvia, totuuden venyttämistä tai kieltämistä, voivat etsiytyä toisten blogien pariin. Täällä on luvassa rehellistä pohdintaa myös ensi vuonna.
Tietenkin vuonna 2017 tapahtui hyviäkin asioita. Sain viettää paljon aikaa rakkaiden ihmisten seurassa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, tutustuin uusiin ihmisiin, tein muutamia ihania reissuja ja lopulta aloin kaatuneiden haaveiden keskellä unelmoimaan uudelleen. Elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, eikä sen tarvitsekaan. En erityisemmin pitänyt tästä vuodesta, mutta olen väsymyksenkin keskellä valmis uuteen vuoteen ja uusiin seikkailuihin. Olen päättäväinen monien asioiden suhteen – niistä ehkä päällimmäisenä hyvinvointiin keskittyminen vuonna 2018. Tulen kirjoittamaan aiheesta lisää blogissa jo ihan lähiaikoina.
Ja minä uskon, että vuodesta 2018 tulee upein vuosi koskaan! Siitä ei varmasti tule helppo, eikä mikään muutos tapahdu yhdessä yössä. Mutta nyt, jos koskaan, minulla on motivaatiota tehdä töitä muutoksen eteen. Parasta elämässä on se, että aina voi aloittaa uudelleen. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Australiassa vuosi on jo vaihtunut. Minä en ollut siellä tällä kertaa, mutta ensi vuodesta kukaan ei tiedä. Ensi viikolla minun vanhempani lähtevät matkalle, ja minä olen siitä hyvin onnellinen, vaikka en olekaan itse mukana. Tämä matka on nimittäin ollut meidän haaveissamme jo vuosikaudet. Vihdoin se toteutuu. Vuosi 2018 voisi alkaa huonomminkin.
