Ilmassa on syksyn tuntua. Arki on alkanut, illat hämärtyneet. Viime perjantaina Suomessa kohahti. Hetkessä tavallinen arki unohtui ja katseet kiinnittyivät Turun torille.
Viime viikon perjantaina Turussa tapahtui useita uhreja vaatinut puukotusten sarja, jota tutkitaan Suomen ensimmäisenä terrori-iskuna. Heti aluksi tahdon todeta, että olen syvästi pahoillani kaikkien Turun puukotuksissa läheisensä menettäneiden sekä hyökkäyksessä loukkaantuneiden puolesta. Toivon, että menehtyneiden omaiset saavat kaiken mahdollisen tuen ja avun, jota he tarvitsevat lohduttomalta tuntuvassa tilanteessa. On vaikea edes kuvitella, miten raskaalta heidän menetyksensä tuntuu.
Seurasin etenkin kaksi ensimmäistä päivää Turun tapahtumiin liittyvää uutisointia ja siitä syntynyttä keskustelua tiivisti. Itkin puukotettujen kohtaloa, iloitsin siitä, että oman turvallisuutensa uhalla toimivia auttajia oli paikalla, olin kiitollinen siitä, että poliisi toimi nopeasti ja häpesin niiden käytöstä, jotka kuvasivat tilannetta ja jakoivat materiaalia somessa.
Olin myös vihainen – luonnollisesti eniten iskun tekijälle, mutta myös heille, jotka leimasivat iskun seurauksena kaikki maahanmuuttajat ja pahimmillaan jopa iloitsivat siitä, että yksi puukotuksen uhreista oli niin sanottu ”suvakki”. En ymmärrä, miten kukaan pystyy iloitsemaan väkivaltarikoksen uhrin kohtalosta. Perjantain jälkeen monet ovat kertoneet kohdanneensa poikkeuksellisen paljon rasismia, ja joidenkin maahanmuuttotaustaisten henkilöiden liiketiloja on sabotoitu. Tällainen toiminta on todella ala-arvoista.
Mitäs minä sanoin
Jotkut ovat saaneet perjantain jälkeen niin järkyttävää vihapostia, että en tahdo näiden viestien sisältöä edes toistaa. Syyksi vihapostiin on joissain tapauksissa riittänyt jopa se, että on toivonut malttia someraivoon ja huhujen levittelyyn. Oma lukunsa ovat kaikki he, jotka ovat odottaneet ensimmäistä potentiaalista terrori-iskua Suomessa, jotta vihdoin pääsevät kirjoittamaan statuspäivitykseensä, että mitäs minä sanoin. Tuntuu siltä, että turvallisuutta tärkeämpi asia onkin oikeassa oleminen ja päteminen.
Välillä tuntuu, että rakas kotimaani alkaa tuntua vieraalta. En olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan, että Suomessa on vuonna 2017 näin räjähdysaltis ilmapiiri. Kansa on jakautumassa kahtia, vaikka juuri nyt olisi tärkeää pitää yhtä ja olla ihminen ihmiselle. Yksittäisten huutelijoiden ja rasististen ryhmittymien lisäksi olen pettynyt siihen, että mediat jakavat disinformaatiota, mikä sotkee pakkaa entisestään. Yksi älyttömimmistä lehtiotsikoista perjantain puukotusten suhteen taisi olla ”Miekkamiehet jahtasivat ihmisiä kadulla.” Somessa jutut tietenkin lähtivät mediajuttujen vanavedessä nopeasti lapasesta. Tässä vaiheessa tekee mieli siteerata Telian mainoskampanjaa: ”Kun yhteys on katkennut, se pitää korjata. Jos yhteyttä ei ole, sen voi rakentaa. Se on meidän kaikkien tehtävä.” Näissä sanoissa on paljon viisautta.
Omasta takaa
Heinäkuun lopussa suomalainen mies ajoi tahallaan ihmisten päälle Helsingin Kalevankadulla, yksi kuoli ja useita loukkaantui. Viime viikonlopun kaltainen mediasirkus olisi nähty jo tuolloin, mikäli yliajaja ei olisi paljastunut kantasuomalaiseksi. Nopeimmat toki ehtivät silloinkin mässäillä terrori-iskulla, mutta tiedotus toimi ja kansa hiljeni. Suomalainen rikoksentekijä ei herättänyt suuressa yleisössä tunteita.
Suomi on henkirikostilastoissa EU:n kärkimaita. Täällä tehdään väkilukuun suhteutettuna huomattavasti enemmän henkirikoksia kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa. Toiseksi yleisin henkirikostyyppi on parisuhdekumppanin tai entisen kumppanin surmaaminen, uhrina nainen. Suomessa on nähty myös useita ihmishenkiä vaatineita tragedioita, kuten perhesurmia, kouluampumisia sekä julkisilla paikoilla tapahtuneita ammuskeluita, puhumattakaan Myyrmannin pommi-iskusta.
”Ainoa vaihtoehto on suunnata katse tulevaan ja miettiä, mitä voidaan tehdä jatkossa paremmin.”
Turun puukotusten jälkeen olen kuullut joidenkin sanovan, että Suomi on muuttunut turvattomaksi. Tämä on mielestäni hämmentävä väite, sillä meillä on riittänyt väkivaltaa kautta aikojen – ihan omasta takaa. Suomi on siis mielestäni edelleen turvallinen paikka elää, mutta toki on syytä miettiä, miten vastaavat iskut voitaisiin jatkossa estää kokonaan. Resursseja ainakin tarvitaan lisää, ja toivon, että tämä tapaus on herätellyt päättäjiä sen suhteen. Nyt on enää turha jossitella, olisiko tämä isku voitu estää, jos jotain olisi tehty toisin. Ainoa vaihtoehto on suunnata katse tulevaan ja miettiä, mitä voidaan tehdä jatkossa paremmin.
Kenelle kuuluu rangaistus
Väkivalta on väärin, aina. Se on tuomittava ja siitä on rangaistava – mielestäni ankarammin kuin Suomen lainsäädäntö tällä hetkellä mahdollistaa. Henkirikoksen tekijät saattavat valitettavasti päästä muutamassa vuodessa vankilasta, ja esimerkiksi raiskauksesta ei automaattisesti edes päädy vankilaan. Tämä on hyvin surullista. Monia rikoksia ei koskaan edes tuoda poliisin tietoon, koska uhrit eivät usko saavansa oikeutta.
Kenelle siis kuuluu rangaistus? Yksittäiset rikokset ovat aina yksittäisten henkilöiden tekemiä – eivät kansallisuuksien tai ihmisryhmien. Rikoksesta tulee rangaista sen tekijää/tekijöitä, ei muita. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Jotkut ovat myös esittäneet, että poliitikkoja pitäisi rangaista. Totuus on kuitenkin se, että minkäänlaisen politiikan avulla ei pystyttä estämään jokaista väkivaltarikosta, vaikka siihen kaikin keinoin pyrittäisiin. Ihmiset eivät ole robotteja, joita pystytään ohjailemaan pelkästään poliittisilla päätöksillä.
On myös hyvä pitää mielessä, että Suomi on tänä vuonna valittu maailman turvallisimmaksi maaksi. Se kertoo jotain siitä, että täällä on tehty paljon asioita myös oikein. Tällaista titteliä ei saada vahingossa, vaan se on vaatinut vuosien työn ja monia oikeita valintoja. Meillä on edelleen monta syytä nostaa pää pystyyn ja olla ylpeitä tästä maasta.
Viha ei voita vihaa
Suomi on monella tapaa maailman paras maa, mutta se ei säily sellaisena, mikäli viha kasvaa ja ihmiset kääntyvät yhä enemmän toisiaan vastaan. Peräänkuulutankin lisää sellaista henkeä, jota nähtiin Turussa – monet toimivat nopeasti ja jopa pelastivat henkiä omalla toiminnallaan. Tällaista uhrautumista ja välittämättä tarvitaan, välillä isommassa ja välillä pienemmässä mittakaavassa.
Monet ovat kritisoineet Suomen maahanmuuttopolitiikkaa – osittain erittäin aiheellisesti ja asiallisestikin. On ilahduttavaa nähdä, että tästä aiheesta on pystytty keskustelemaan ja kirjoittamaan myös ilman rasistista agendaa. Asioista täytyy voida puhua. Kyllä sen voi mielestäni sanoa ääneen, että Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole kaikilta osin toimivaa. Vuonna 2015 tänne saapui kymmenkertainen määrä turvapaikanhakijoita entiseen verrattuna, eikä tilanne ei ole sen jäljiltä edelleenkään hallinnassa. Kaikki lait on säädetty vuosia sitten, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli pieni nykyiseen verrattuna.
Nyt ollaan siinä tilanteessa, että vaarallisiin olosuhteisiin palautetaan ihmisiä, joita ei pitäisi palauttaa, ja Suomessa oleskelee ihmisiä, jotka ovat potentiaalisesti uhka yhteiskunnalle. Kun Turun iskuista oli kulunut vasta muutama päivä, alettiin keskustelemaan mahdollisista lakimuutoksista – hyvä niin. Asiat menevät eteenpäin ja haluan luottaa siihen, että jatkossa tehdään parempia ratkaisuja. En ole politiikan asiantuntija, joten en ota tässä vaiheessa kantaa poliittiseen näkökulmaan tämän enempää.
”Mitään hyvää maailmassa maailmassa saavuteta lietsomalla vihaa ja ennakkoluuloja”
Yksi asia on varma. Vihaa ei koskaan voiteta vihaamalla. Mitään hyvää maailmassa maailmassa saavuteta lietsomalla vihaa ja ennakkoluuloja. Tällä tiellä jatkamalla pelataan ainoastaan terroristien pussiin. Heidän tarkoituksenaan on saada koko Eurooppa varpailleen ja ihmiset kääntymään toinen toistaan vastaan. Valitettavasti tässä on osittain jo onnistuttu. Kun tapahtuu pahoja asioita, on luonnollista, että tunteet kuohuvat ja tulee ehkä sanottua asioita ajattelemattomasti. On kuitenkin valinta jäädä kiinni vihaan ja katkeruuteen, ja ennen kaikkea lietsoa sitä ympärilleen. Joka ikinen aamu on uusi mahdollisuus valita vihan sijaan rakkaus ja katkeruuden sijaan toivo.
Yhdessä
Edelleen on monta (tuhatta kertaa) todennäköisempää kuolla Suomessa mihin tahansa muuhun kuin terroristi-iskuun. En väitä, etteikö iskuja tai niiden yrityksiä tapahtuisi tulevaisuudessakin. En halua vähätellä kenenkään sellaisen henkilön tunteita, joissa perjantain tapahtumat ovat aiheuttaneet pelkoa. Pelon lietsominen ei kuitenkaan hyödytä ketään – se innostaa potentiaalisia terroristeja entisestään ja ehkä jopa radikalisoi uusia ihmisiä. Ainoa järkevä tapa toimia on näyttää, että suomalaista yhteiskuntaa ja sen arvoja ei näin helposti romuteta. Vihan voi nujertaa ainoastaan rakkaudella, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olen minä kuitenkin tänään hieman huolissani. Olen huolissani siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Lapset kuulevat enemmän kuin uskommekaan ja heidän silmiinsä osuu sellaista materiaalia, mitä ei pitäisi. Osa jopa 3–4-vuotiaista osaa lukea eli he näkevät esimerkiksi lehtien otsikot kaupungilla, mutta eivät ymmärrä niitä, eivätkä osaa välttämättä edes kysyä mitään. Tässä kohtaa vanhemmilla onkin erityisen tärkeä tehtävä keskustella lasten kanssa ja luoda heille turvallinen ympäristö.
Minä uskon siihen, että meillä on paljon toivoa, kunhan emme käänny toisiamme vastaan. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teema on Yhdessä. Tulevana viikonloppuna tuon teeman alla juhlitaan ympäri Suomen (ja monissa paikoissa maailmallakin). Tuohon yhteen sanaan on tiivistetty paljon olennaista elämästä. Ihminen on tarkoitettu elämään yhdessä muiden kanssa.
Minulla ei ole tänään ollenkaan toivoton olo. Haluan uskoa siihen, että elämä voittaa.
