Negatiiviset tunteet heinäkuuta kohtaan ovat yllättäneet itseni. Tämän pitäisi olla heittämällä onnellisin aika vuodesta, se kuukausi, johon lasketaan päiviä ja jota odotetaan läpi harmaan alkuvuoden. Raastavinta ei ole kuitenkaan se, että liian usein aurinkoisten päivien sijaan sataa kaatamalla eikä ensimmäistäkään hellepäivää ole näkynyt. Vaikka tämä kesä onkin ollut säiden puolesta pienoinen katastrofi, niin olen tällä hetkellä alavireinen aivan muusta syystä. Minun nimittäin pitäisi saada nopeasti lisää töitä, sillä olen jo tällä hetkellä taloudellisesti pulassa.
Kun freelancerina yrittää saada kiinni firmojen vastuuhenkilöitä heinäkuussa, se on melkoisen toivotonta hommaa. Toki tiesin etukäteen, että heinäkuu on vuoden hiljaisin kuukausi. Tuntuu siltä, että kaikkien tavoittelemieni henkilöiden loma-aika on juuri nyt, kun omat energiatasoni ovat vihdoin palautuneet siinä määrin, että jaksan etsiä uusia asiakkaita ja uusia haasteita. Monet haaveilevat tällä hetkellä lomasta, mutta itse niin kovin mielelläni tekisin uusia projekteja, olisin luova, kirjoittaisin, kuvaisin, ideoisin, editoisin, olisin ahkera, menisin elämässä eteenpäin. Jos totta puhutaan, niin kyse ei ole enää siitä, että olisi ”ihan kiva” tehdä jotain, vaan tilanne on se, että jos en löydä töitä, niin en maksa laskujani elokuussa. Yleensä en kirjoita tällaisista asioista näin avoimesti, mutta nyt tuntuu siltä, että tarvitsen oikeasti apua. Toivon, että avoimuus tämän asian suhteen voisi muistuttaa muita samassa tilanteessa olevia siitä, että apua on ihan ok pyytää.
Auringosta kaa(m)okseen
Alkuvuosi sujui jokseenkin sumuisesti ja alakuloisesti. Onneksi olen välillä kirjoittanut blogia, sillä muuten tuskin muistaisin noista kuukausista juuri mitään. Kuten edellisestä postauksestani voi lukea, matkustin alkuvuodesta jonkin verran, mutta enimmäkseen tuntui sitä, että elämä ei etene ollenkaan eikä mitään tapahdu. Kaamos on minulle vuosi toisensa jälkeen vaikea ajanjakso, sillä kuulun siihen ihmisryhmään, johon pimeys vaikuttaa voimakkaasti. Tätä on vaikea selittää sellaiselle henkilölle, jonka elämään valon määrä ei vaikuta (omaan mielialaani saattaa vaikuttaa jo se, jos aurinko menee kesällä pilveen kesken päivän). Kaamosaika tuntuu siltä kuin joku sammuttaisi valot elämästä. Aivokemia huutaa enimmäkseen erroria, uni ei tule ja hormonitoiminta menee sekaisin.
Ennen viime talvea ajattelin, että olen varautunut tulevaan hyvin. Olin vihdoin saanut ihan kivasti uusia asiakkaita ja työkeikkoja. Tulevaisuus näytti monessa mielessä valoisalta. Ajattelin, että asiat lähtevät sujumaan ja hyvin tehdyt työt varmasti poikivat, ainakin jossain määrin, lisää töitä. Uskaltauduin lähtemään kahdeksi kuukaudeksi Thaimaahan käytännössä heti sen jälkeen, kun aloittelin freelancer-elämääni, sillä a) työni ovat enimmäkseen sellaisia, että ne eivät ole sidottuja paikkaan ja b) tämän suunnitelman avulla pystyin ohittamaan kaikista pahimman kaamosajan, eli marras-joulukuun. Näin ajattelin pysyväni virkeämpänä ja työkykyisempänä. Ajattelin myös tämän irtioton avulla olevani valmis alkuvuodesta laittamaan oman yrityksen pystyyn.
Ensilumi satoi istuessani lennolla kohti Bangkokia. Olin onnellinen. Pääsin pakoon talvea, jota varten – uskallan sanoa – minua ei ole luotu. Kävi kuitenkin niin, että vähitellen uusia töitä ei enää kuulunut. Joitain työkeikkoja välillä lupailtiin, mutta ne peruuntuivat syystä tai toisesta. En tiedä, mikä oli lopulta syy ja mikä seuraus. Ehkä alkusyksy vaan oli sattumalta vilkkaampi töiden suhteen, kuka tietää. Ei sillä ole tässä vaiheessa enää merkitystäkään. Jonkin verran minulla oli onneksi töitä tiedossa alkuvuoteenkin, joten en pudonnut heti ihan tyhjän päälle, mutta henkisesti tuntui siltä, että minut heitettiin tyhjyyteen ja pimeyteen. En osaa tätä oikein muutenkaan kuvailla, sillä kaamos iski vasten kasvoja pahemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.
Kiitos ei ilmaistyölle
Olin ollut vuoden kaksi synkintä kuukautta tropiikissa, mutta palasin Suomeen kirjaimellisesti vuoden pimeimpänä ajankohtana, ja kroppa meni siitä normaaliakin pahemmin sekaisin. Erityisesti hormonitoiminta meni solmuun välittömästi, kärsin kovista kivuista ja jatkuvasta masennuksesta. Jaksoin hoitaa kunnialla ne työt, joita minulla oli, mutta energiaa ei ollut uusien asiakkaiden etsimiseen tai esimerkiksi juttuideoiden kehittelyyn. Toiminimi jäi perustamatta. Yritystoiminnan aloittaminen oli suunnitelmissani tammi-helmikuun aikana. Siihen ei lopulta ollut voimia ja päätin, että tuon haaveen toteutuminen saa siirtyä tulevaisuuteen. Onneksi voin tehdä töitäni laskutuspalvelun (ja verokortin) kautta yhtä hyvin kuin toiminimelläkin. Olen kiitollinen siitä, että nykyään asiakkaita voi Suomessa laskuttaa myös ilman omaa y-tunnusta.
Viime syksynä ajattelin, että vuoden 2017 kesällä olisin yrittäjä, jolla menisi ihan kivasti. En kuvitellut olevani megamenestyjä tai viideltä joka aamu heräävä, energiaa pursuava yli-ihminen, joka tienaa kuusinumeroisen summan vuodessa. Minulla oli mielestäni hyvin realistisia ajatuksia tulevaisuudesta ja ajattelin pärjääväni niin, että ei tarvitse ainakaan vuokrasta ja laskuista stressata. Vuoden 2016 syksyllä kävin yrittäjäkurssin ja hommat näyttivät olevan kivasti alullaan. Elämää ei kuitenkaan voi käsikirjoittaa. Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että tarvitsen akuutisti uusia työkeikkoja. Jos jotain hyvää täytyy tästä stressaavasta tilanteesta sanoa, niin olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut paljon elämästä. Työrintamalla vastaan on tullut esimerkiksi sellaisia tapauksia, joissa potentiaalinen asiakas olisi halunnut minun tekevän ilmaiseksi töitä. Tuollaisissa hetkissä tunteet vaihtuvat hetkessä lapsenomaisesta innostuksesta ja toiveikkuudessa syvään pettymykseen.
Yksi tällainen tapaus sattui keväällä, jolloin suomalainen matkailualan toimija ehdotti, että olisin tehnyt heidän nettisivuilleen sisältöä ilmaiseksi. Pidimme tapaamisen, minkä jälkeen käytin useamman tunnin artikkelien ideointiin. Tämä ”pikku” detalji, että työstä ei makseta, kerrottiin noin kuukausi tapaamisemme jälkeen. Artikkeleita en sentään ehtinyt kirjoittamaan, mutta en voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä Ping Helsinkiin osallistunut organisaatio voi pitää periaatteenaan, että sisällöntuottajille ei makseta työstä palkkaa. Tämä oli ehkä postaukseni kannalta sivujuonne, mutta halusin jakaa tässä yhteydessä jotain siitä, millaisia tilanteita tulee freelancerilla vastaan tämän tästä. Tekemistä siis riittää, niin Pingillä kuin muillakin toimijoilla, joiden missio on tukea yrityksiä eettisempään ja ammattimaisempaan toimintaan suhteessa sisällöntuotantoon. Täytyy vaan nostaa pää pystyyn ja muistaa, että oma osaaminen on arvokasta, ja ansaitsen työstäni myös korvauksen, kuten kuka tahansa ammattilainen.
Tällaiset ”työtarjoukset” eivät juuri lämmitä mieltä, kun olen sellaisessa tilanteessa, että pärjäsin työttömyyskorvausta nostaessani taloudellisesti paremmin kuin työtä tehdessäni. Miten tässä kävi näin? Paljon puhutaan siitä, että meillä on Suomessa tukien suhteen kannustinloukku. Ymmärrän tuollaiset puheet, ainakin, jos on kyseessä henkilö, joka saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Tukien nostaminen on monessa tilanteessa taloudellisesti kannattavampaa kuin (projektiluonteinen, osa-aikainen tai pienipalkkainen) työ. Tein viime syksynä päätöksen, että haluan vastedes tienata itse omat rahani, vaikka se toisinaan ajaisi minut heikkoon tilanteeseen, jossa nyt siis olen. Monet ovat yrittäneet puhua minulle järkeä ja kehottaneet palaamaan tukien pariin tai johonkin liukuhihnaduuniin, mutta itse haluan vielä yrittää. Tällä hetkellä näyttää toivottomalta, mutta en suostu jäämään toivottomuuteen tunteeseen. Haluan edelleen uskoa ja toivoa.
Minulla on unelma
Mutta se näistä alkuvuoden haasteista. Minulla on nimittäin unelma. Viime aikoina minua on hävettänyt puhua siitä, koska unelmani ei ole inhimillisesti ajateltuna realistinen ja tiedän, että monien viisaiden ihmisten mielestä minun pitäisi unohtaa koko juttu. Tulen todennäköisesti tämänkin tekstin jälkeen kuulemaan ystävällisiä neuvoja siitä, että minun kannattaisi siirtää suunnitelmani ainakin vuodella eteenpäin, jotta saan rahaa säästöön. Siitä huolimatta otan riskin ja jaan unelmani, joka on minulle merkityksellinen juuri tässä hetkessä. Olen sisäistänyt tänä vuonna elämän rajallisuuden ihan uudella tavalla, enkä aio siirtää unelmiani enää yhtään kauemmas tulevaisuuteen.
Sen lisäksi, että haluan saada vuokran ja laskut maksettua sekä ruokaa ostettua (plus velat maksettua), haluan lähteä talveksi pois Suomesta – siis koko talveksi. Tässä vuosien varrella on tullut kerta toisensa jälkeen todettua, että voin lämpimässä ilmastossa sekä fyysisesti että henkisesti paremmin. Fyysisistä kivuistani en halua tässä jakaa sen tarkemmin, mutta ne vaikuttavat elämääni paljon. Epämääräisissä merkeissä sujuneen alkuvuoden johdosta minulla ei siis ole tällä hetkellä ollenkaan säästöjä, päinvastoin. Nyt minulla on kolme kuukautta aikaa muuttaa elämäni suunta, mieluiten vaikka pysyvästi.
Haluan tämän taloudellisen ahdingon ja epävarmuuden loppuvan, jotta pystyn järjestämään elämäni minulle (erityisesti terveydelleni) mahdollisimman optimaalisella tavalla. Uskon, että sitä kautta pystyn paljon paremmin myös auttamaan ja inspiroimaan muita. En haaveile miljoonaomaisuudesta, vaan aivan normaalista toimeentulosta ja siitä, että saisin joskus velkani ja opintolainani maksettua. Tulevaisuudessa haluan myös osallistua sellaiseen auttamistyöhön, joka vaatii sitä, että oma pää on ainakin suht kunnossa. Tiedän, että minulla on vielä työtä tehtävä tämän asian kanssa, koska olen äärimmäisen herkkä ja otan monet asiat raskaammin kuin tarvitsisi.
Tällä hetkellä haaveeni on viettää ensi talvi osittain Australiassa ja osittain Aasiassa. Palattuani Australiasta reilut kaksi vuotta sitten olen tuntenut olevan elossa vain puolittain, sillä vihdoin olin löytänyt kulttuurin ja ympäristön, jossa minun on helpompi hengittää. Olen kaivannut takaisin joka päivä siitä lähtien. Aasiassa sen sijaan tahtoisin viettää aikaa perheeni kanssa ja yksinkertaisesti elää ympäristössä, jossa on hyvä olla. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä ottaa puolen vuoden lomaa. Haluaisin saada seuraavien kuukausien aikana sellaisia asiakkaita, joille voisin tehdä projekteja läpi talven. Näihin matkahaaveisiin palaan vielä myöhemmissä postauksissa, mutta nyt on aika keskittyä saamaan lisää työtä.
Syvyyttä sisällöntuotantoon
Mitä minä siis teen työkseni? Olen kirjoittanut siitä lähtien, kun oli kuusivuotias. Reilut kymmenen vuotta olen ollut onnekas, sillä olen vähintään sivutoimisesti saanut kirjoittaa myös työkseni. Olen kirjoittanut lehtiartikkeleita, blogeja, tiedotteita, nettisivujen sisältöä, sosiaalisen median päivityksiä jne. Olen myös tehnyt paljon oikolukua. Erityisesti pidän tällä hetkellä henkilöhaastatteluiden tekemisestä sekä tekstin editoinnista. Kaikki visuaalinen inspiroi myös hurjasti ja rakastan kaikkea kauneutta, mitä maailmasta löytyy. Lisää (työ)historiastani voi lukea portfoliosivultani. Uskon ja luotan siihen, että maailmassa on edelleen tarve tarinoille. Millä tätä maailmaa muutetaan, ellei sanojen voimalla?
Uskon, että minullekin voi vielä löytyä löytyy töitä, kunhan vain kohtaan oikeat ihmiset. Oman työn markkinointi ei ole koskaan ollut vahvuuteni ja siksi halusin kirjoittaa tilanteestani rehellisesti. Yritän jatkuvasti opetella uutta ja tulla rohkeammaksi, mutta se ei käy ihan hetkessä. Jos joku tietää yrityksen, joka saattaisi tarvita tekstisisältöä muodossa tai toisessa, niin heille saa mielellään vinkata minusta tai minulle heistä. Minun haaveenani on tuoda lisää syvyyttä, inhimillisyyttä, iloa ja oivalluksia sisällöntuotantoon, joka on nykyään monesti turhan täynnä höttöä ja pintakiiltoa. Toivon löytäväni ihmisiä ja yrityksiä, jotka ajattelevat samoin – jotka haluavat tehdä maailmasta edes aavistuksen verran kauniimman.
<3 Mirka
[email protected]
IG: @mirkahannele
Twitter: @mirkahannelen
