Lontoo, kaupunki, johon matkustaminen on joka kerta inspiroivaa, mutta joka herättää ristiriitaisia tunteita enemmän kuin monet muut maailman kaupungit. Britannia kantaa surullista titteliä ”the loneliness capital of Europe” ja lähes yhdeksän miljoonan asukkaan Lontoossa yksinäisyys ja pahoinvointi näkyvät katukuvassa monin tavoin. Ironista, että britit asuvat usein fyysisesti jopa ärsyttävän lähellä toisiaan ja silti henkinen välimatka muihin ihmisiin – jopa saman katon alla asuviin – saattaa olla valtava.
Voin vain kuvitella, miltä tuntuu suurkaupungissa asuvasta vanhuksesta, jonka elämänpiiri on kaventunut ja läheisimmät ihmiset mahdollisesti jo nukkuneet pois. Nykyihminen on tottunut siihen, että voi tylsistyessään olla mobiililaitteellaan yhteydessä vaikka toiselle puolelle maailmaa, mutta monet seniorit eivät ole koskaan edes käyttäneet Internetiä. Yksin ollessaan moni vanhus on kirjaimellisesti todella yksin, vailla mahdollisuuksia kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Hieman hämmentävää on se, että kaikesta huolimatta joidenkin tutkimusten valossa nuoret (ikävälillä 18-24) kokevat eniten olevansa yksinäisiä. Ympärillä olevien ihmisten määrä ei lopulta korreloi yksinäisyyden tunteen kanssa. Siinä tarvitaan jo näkökykyä ja viisautta, jotta pystyy huomaamaan, kuka omassa lähipiirissä mahdollisesti kamppailee yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyys kun aiheuttaa myös paljon häpeää ja epäonnistumisen tunnetta ja siksi siitä ei ole aina helppo puhua muille.
Olin reissun aikana pohtinut Lontoossa näkyvää yksinäisyyttä ja kodittomuutta, kun lentokentällä sattui tilanne, joka oli kuin piste iin päälle näissä pohdinnoissani. Olin lähdössä Suomeen ja olin mennyt lentokentällä lähtöportilla viimeisestä passintarkastuksesta läpi. Jostain syystä koneeseen ei voinut vielä nousta ja siinä odotellessani huomasin tiskin toisella puolella nuoren naisen, joka piteli päästään kiinni ja näytti voivan surkeasti. Monet matkustajat huomasivat hänet, samoin monet henkilökunnan jäsenet. Yksi lentokentän työntekijä jopa kirjaimellisesti käveli hänen ylitseen, kun hän istui lähes pää kiinni polvissa. Kukaan ei kysynyt, miten hän voi. Lopulta siirryin takaisin lähtöportin toiselle puolelle ja kysyin, mikä naisella on hätänä. Hän kertoi, että hän voi todella huonosti. Hän ei pystynyt kertomaan tilanteestaan kovin järkevästi ja vastaus moneen kysymykseen olikin ”en tiedä”. Hän sanoi, että hänellä ei ole paniikkihäiriötä, mutta mielestäni oireet viittasivat vahvasti paniikki/ahdistuskohtaukseen.
Lopulta nainen makasi maassa ja siinä vaiheessa, kun menin sanomaan toiselle portilla työskentelevistä naisista, että nyt on oikeasti paha tilanne, niin hän kyllä sulki portin saman tien ja tuli auttamaan. Kun kaikki olivat nousseet koneeseen, niin totesin, että minunkin on pakko mennä, jotta en jää lennolta ulos. Päästyäni koneeseen ja paikalleni kuulinkin heti ”boarding completed” -kuulutuksen. Tuo nuori nainen, joka oli hädissään ja ahdistunut, ei päässyt lennolle. Olin vihainen itselleni, että en pystynyt auttamaan häntä, vaikka uskonkin, että hänen täytyi saada ammattiapua ja koneeseen nouseminen olisi ollut ehkä hänelle vaarallistakin. En voi olla miettimättä, miten tuo tilanne päättyi.
Ihmisten välinpitämättömyys saa minut surulliseksi, enkä väitä, etteikö tässä asiassa pitäisi katsoa myös peiliin. Miksi kukaan ei huomioinut yksinäistä naista, joka näytti varsin huonovointiselta? Itsekin olisin voinut toimia saman tien enkä odottaa muutamaa minuuttia ihmetellen ja seuraten tilanteen kehittymistä sivusta. Toivon, että ensi kerralla olen se, joka tarjoaa apuaan heti eikä hetken päästä. Tässä maailmassa yleinen tuntuu olevan kysymys ”miksei joku tee jotain” sen sijaan, että jokainen kysyisi ”mitä minä voin tehdä”. Haluan oppia kysymään enemmän jälkimmäistä.
Lontoo on minulle aina iso inspiraation lähde, kuten alussa jo totesin. Tällä kertaa minua eivät inspiroineet Itä-Lontoon graffitit tai kahvilat, eivät tyylikkäät ihmiset tai huikea arkkitehtuuri. Minua inspiroi se, että vaikka näin paljon lohduttomuutta, kodittomuutta ja yksinäisyyttä, näin myös paljon toivoa. Näin paljon ihmisiä, jotka välittävät. Yksi huikeimmista movementeista maailmassa mielestäni tällä hetkellä on Lontoosta lähtöisin oleva #dosomethingfornothing.
Tämä kaikki sai alkunsa, kun parturina työskentelevä Joshua Coombes alkoi leikkaamaan kodittomien hiuksia kadulla ilmaiseksi ja jakoi somessa kohtaamiensa ihmisten tarinoita tunnisteella #dosomethingfornothing. Koko tämän konseptin idea on se, että ihmiset voivat tehdä hyvää odottamatta vastapalvelusta ja hashtagia käyttämällä myös levittää inspiraatiota hyvän tekemiseen. Ja inspiraatio todella on levinnyt. Monet suuret mediat ovat noteeranneet Joshua toiminnan ja vastikään Leesa Sleep on alkanut sponsoroimaan häntä, joten hän on voinut jättää päivätyönsä ja saa nyt keskittyä kokopäiväisesti leikkaamaan kodittomien hiuksia.
On mielettömän hienoa, että yksinkertaisesta ajatuksesta ilahduttaa tarpeessa olevia ihmisiä voi kasvaa jotain paljon itseään suurempaa, jopa maailmanlaajuinen liikehdintä. On helppo ajatella, että esimerkiksi yksinäisyys ja kodittomuus ovat ongelmia, joita ei voi ratkaista, joten on turha tehdä mitään. Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä yhden ihmisen päivästä parempi. Kodittomuutta ei yksi ihminen voi poistaa, mutta jokainen voi osoittaa välittämistä. Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia tehdä hyvää lähellä tai kaukana oleville, tutuille ja tuntemattomille.
Päällimmäinen fiilis Lontoon reissun jäljiltä ei siis missään tapauksessa ole toivoton, vaikka paljon kysymyksiä heräsikin. Yksi tärkeimmistä kysymyksistäni tällä hetkellä onkin:
What could be my something for nothing?
61 Comments
Olipas mietteitä herättävä postaus monelta eri kantilta. Ihmisten välinpitämättömyys on kyllä surullista ja itse pyrinkin välittämään ja auttamaan mahdollisimman paljon muista ihmisistä, jos vain siihen pystyn – aina varmasti silti olisi parannettavaa ja mahdollisuuksia välittää vielä enemmän muista ihmisistä.
Toi #dosomethingfornothing on kyllä ihan huikea idea, hyvinkin pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. 🙂
Jee ihana kuulla, että sinulla on sydäntä muille ihmisille. Sellaista tarvitaan niin paljon, ehkä enemmän kuin ikinä ennen! Eikä sen aina tarvi olla mitään suurta, tosi pienillä jutuilla voi pelastaa jonkun päivän. Minunkin mielestä Do Something for Nothing on ihan huikea juttu. Siinä on just se ihana vapauttava ajatus, että voi tehdä JOTAIN eikä tarvi kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. Jos jokainen alkaa tekemään jotain, niin siitä syntyy väkisinkin ihan mielettömiä juttuja. Pienillä asioilla on todellakin iso merkitys <3.
Olipas hyvä ja mielenkiintoinen postaus. Yksinäisyys aiheena on sellainen mitä olen itse pohtinut paljon ja osittain joutunut itsekin kokemaan. Hankala sanoa miten olisin itse tuossa kuvailemassasi tilanteessa toiminut, mutta toivon että olisin toiminut samalla tavalla. 🙂 Kaikkein erikoista tuossa kyllä oli se, että henkilökunta ei heti noteerannut tilannetta, siitähän heille palkkaakin maksetaan…
Kiitos <3. Joo yksinäisyys on varmasti monelle tuttua, itsellenikin. Siitä ei vaan aina ole helppo puhua. Suurkaupungeissa se jotenkin korostuu, kun kaikilla on kiire jonnekin eikä uusiin ihmisiin ole välttämättä helppo tutustua. Onhan se tosiaan aika surullista, että ihmiset huomioivat toisten hätää niin vähän nykyään. Itsekin olen pelottavan turtunut, koska asun alueella, jossa esim. alkoholisteja makailee maassa pitkin poikin jatkuvasti. Mietin välillä, että osaakohan sitä itsekään erottaa, milloin jollain on akuutti hätä.. Täytyy yrittää pitää silmät ja sydän auki jatkossa.
Lentokenttien työntekijöitä tuntuu kiinnostavan melko vähän se, ovatko ihmiset siinä kunnossa, että heidät voi pakata koneeseen moneksi tunniksi. Tässäkin tapauksessa tuo nainen olisi voinut olla häiriöksi myös muille matkustajille. Kamalaa ajatella näin, mutta jos ihminen on jo sekaisin ennen koneeseen menoa, niin tuskin suljettu tila asiaa parantaa, eli varmasti paras kaikkien kannalta, että ottaa seuraavan lennon.
Itselläni on hyvin matala kynnys auttaa. En välttämättä osaa tehdä mitään, mutta hommaan paikalle henkilön joka osaa. Tämä ei johdu siitä, että olisin mitenkään avarasydäminen ja auttamishaluinen. Syy on velvollisuudentunnossa. Minulla on velvollisuus auttaa! Tämä tuntuu monelta unohtuvan nykyisin.
Joo uskon, että tässäkin tilanteessa oli parempi, että tämä henkilö ei tullut lennolle. Eipä pieni kone tosiaan auta, jos on oikeasti paha ahdistuskohtaus päällä. Jotenkin jäi vaan vaivaamaan, kun ei nähnyt tilannetta ns.loppuun asti. Toivottavasti henkilökunta oli tarvittavalla tavalla läsnä. Olin kyllä hämmentynyt, että tällaista tilannetta ei heti huomioitu, vaikka paikalla oli monia työntekijöitä.
On hienoa, että on matala kynnys auttaa, oli sitten taustamotiivina sitten mikä tahansa. Jokaisen pitäisi kuvitella itsensä tai lapsensa sen tilalle, jolla on hätä. Siinä vaiheessa ei paljon naurattaisi, jos ketään ei kiinnostaisi auttaa.
Toi on ihan totta, että varsinkin suurkaupungeissa välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan on usein silmiinpistävää. Lentokentilläkin huomaa usein henkilökunnan vähäisen kiinnostuksen mitään ylimääräistä kohtaan: he haluavat porukan koneeseen, eivätkä tehdä yhtään mitään, mitä heille ei ole varsinaisesti työtehtäväksi osoitettu.
Näinpä. Hämmensi kyllä, että näinkö tämä oikeasti menee. Kyseessä oli kaiken lisäksi tilanne, jossa virkailijat portilla vain odottelivat, että kone avattaisiin. Kellään ei ollut siis kiire mihinkään ja silti ketään ei tuntunut kiinnostavan, vaikka näkivät tilanteen. Kyllä ihmisten terveyden pitäisi mennä etusijalle. Olisi kiva tietää, millä tavoin työntekijöitä koulutetaan näihin, koska uskon, että ei ollut ihan yksittäistapaus, että joku saa paniikkikohtauksen ennen koneeseen nousua.
Hankala tilanne puolin ja toisin, jossain tilanteessa heikompikuntoinenkin matkustaja mieluiten haluaisi lennolle, ainakin jos se on kotiinpäin, mutta joskus se ei ehkä sittenkään ole paras ratkaisu.
Totta, olisi riski päästää lennolle henkilö, joka on paniikin kaltaisessa tilassa ja jonka terveydestä ei ole varmuutta. Voisin kuvitella, että tällaisia henkilöitä ei edes saa ohjeistuksen mukaan päästää koneeseen. En tosin tiedä, koska en ole millään tavoin asiaan sen enempää perehtynyt. Pääasia mielestäni on, että henkilö saa oikeesti tarvitsemaansa apua, oli tilanne sitten mikä tahansa.
Sopivan tunnelmalliset kuvat oli kuvittamassa postausta. Tosiaan oli hankala tilanne kentällä, hienoa, kun edes yritit auttaa. Se oli parasta siinä tilanteessa mitä pystyit tekemään kyseisen henkilön eteen. Uskon silti, että jäi mietittämään hänen kohtalonsa.
Kiitos, tällä reissulla tulikin muuten kuvattua ehkä vähemmän kuin koskaan. Jäi kyllä vaivaamaan tuo tilanne, mutta ehkä ensi kerralla osaan toimia vieläkin ripeämmin. Ainakin yritin :/.
Paniikkihäiriö on kyllä hankala varsinkin jos se ilmestyy ihan puskista ei turvallisessa ja tutussa ympäristössä. Voi olla kovinkin hankala päästä tilanteesta yli. En haluaisi olla ikinä tuon naisen kengissä. Hienoa että otit asian hoitaaksesi!
Kyllä, voin kuvitella, miten hätääntynyt ihminen saattaa olla.. Tämä henkilö sanoi, että hänellä ei ole paniikkihäiriötä – mutta jos tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kohtaus tuli, niin on varmasti ollut pelottava kokemus. Jäi mietityttämään tämä tilanne, toivottavasti se päättyi parhain päin.
Tämä juttu pistää taas pohtimaan paljon. Osaanko olla itse kiitollinen tästä hetkestä kun asiat ovat mallillaan? Toisena päivänä kun voin olla juuri se koditon henkilö vailla ruokaa. Ja voinko minä auttaa? Vastaus on kyllä, monella tavoin.
Niinpä, kuka tahansa meistä saattaa jonain päivänä olla se henkilö, joka tarvitsee apua. Eipä meistä kukaan ole immuuni ihmiselämän ongelmille tai tragedioille. Ja todellakin, jokainen voi auttaa, monin tavoin <3.
Ajatuksia herättävä postaus. Yksinäisiä ihmisiä on joka puolella, kuten myös ihmisiä jotka tarvitsevat apua muilla keinoin. Suomessa meillä useimmilla on kaikki materia mitä elämään tarvitsee, ja paljon enemmänkin. Silti ollaan yksinäisiä ja mielenterveysongelmat kukoistaa. Viime aikoina oon mietiskellyt millaista yhteisöllisyyttä on muissa maailmankolkissa, jossa vaikka pari kolme sukupolvea saattaa asua yhdessä. Varmasti vähentäisi yksinäisyyttä.
Niinpä, itsekin olen tämän postauksen julkaisemisen jälkeen kuullut monen ihmisen suusta, miten he ovat kokeneet olonsa yksinäiseksi viime aikoina. Se on surullista ja johtuu tosiaan ihan varmasti pitkälti tästä meidän individualistisesta kulttuurista. Monissa maissa tosiaan asutaan perheen kanssa ja ollaan muutenkin enemmän tekemisissä yhteisön kanssa. Itse olen asunut yksin 13 vuotta ja onhan se tosiaan välillä sitä itseään – tosi yksinäistä.
Olipa hienoa, että menit jututtamaan naista. Voin hyvin kuvitella, että jäi vaivaamaan, mitä hänelle lopulta kävi. Harmillisen usein kukaan ei halua/uskalla/viitsi/vaivaudu mennä auttamaan, vaikka joku tarvitsisikin apua. Onneksi olit paikalla.
Joo toivottavasti edes se vähän auttoi, että joku huomioi.. Tai en tiedä auttoiko se konkreettisesti juuri siinä tilanteessa, mutta toivottavasti edes muistutti siitä, että kaikki eivät vain kävele ohi. Pitäisi varmaan itsekin olla paljon enemmän silmät auki, että huomaisi, milloin joku oikeasti tarvitsee apua.
Kiitos erilaisesta postauksesta! Enpä olisi osannut otsikoida tuolla tavalla omista Lontoo-kokemuksistani.
:). Minullakin on varsin monenlaisia kokemuksia Lontoosta, mutta välillä sitä tahtoo tuoda esiin vähän erilaista näkökulmaa. Uskon, että tämä on akuutti aihe vähän kaikkialla, ei pelkästään Lontoossa.
Olipas hyvä ja ajatuksia herättävä postaus! Myönnän, että itselle on joskus vaikeaa lähestyä tuntematonta ja tarjota apua, mutta yksinkertainen ”onko kaikki ok?” on oikeastaan helppo kysymys selvittämään onko henkilö avun tarpeessa tai halukas ottamaan apua vastaan. Jäin tämän luettuani pohtimaan, että mikä olisi minun something for nothing!
Kiitos! Joo, se on välillä tosi vaikeaa ja helposti alkaa myös miettimään, että onko noloa lähestyä tuntematonta, jos hän ei kaipaakaan apua. Mutta ehkä se ei lopulta olisikaan niin paha kolaus, vaikka toinen ei lopulta tarvisikaan apua – mieluummin kysyy turhaan kuin kävelee sellaisen ohi, joka on oikeasti hädässä. Tässä olisi itselläkin kyllä skarpattavaa.
Oi mitkä pohdinnat. Hyvä postaus. Ja hienosti autoit sitä naista. Hyvä Mirka!!
Kiitos <3.
Hienosti hoidettu tilanne. Joskus itsekin saan toimittua kun nään jonkun hädässä, mutta on myös tunnustettava, että olen joskus myös mennyt ohi ja vasta myöhemmin ajatellut, että olisi ehkä pitänyt kysyä onko kaikki ok. Mitä isompi kaupunki, sitä helpommin varmasti uppoutuu omaan kuplaansa.
Kai se reagoimattomuus monesti kumpuaa myös pelosta. Suurkaupungeissa voi kohdata huumausaineiden alaisena olevia henkilöitä, jotka voi olla vaarallisiakin tietyssä tilassa. Vaikka pitäähän niitäkin auttaa. Eikä kaikki hieman oudosti käyttäytyvät tosiaan ole aineissa.
Hyvä kampana tuo do something for nothing, pistää ajattelemaan!
Kyllä, luulen itsekin, että pelko on isoin syy olla auttamatta. Ja toki joissain tilanteissa on ihan syytäkin olla varovainen. Riippuu niin paljon tilanteesta ja siitä, miten paljon muita ihmisiä on ympärillä jne. Se on vaan surullista, että moni ei saa apua esim. sairauskohtauksen hetkellä, koska ihmiset tulkitsevat sen niin helposti sammumiseksi tms.. Kyllähän sitä itsekin voisi olla näissä paljon skarpimpi.
Tuo auttaminen on kyllä sellainen asia, mikä ihmisillä jää liian usein tekemättä. On liian helppo (varsinkin kaupungeissa) kävellä vaan ohi ja ajatella, että kyllä joku muu sitten…
Yritän aina kysyä jos voin auttaa mutta siltikin tulee niitä tilanteita, jolloin jää vaivaamaan josko olisi sittenkin pitänyt kysyä/jäädä. Humalassa olevan henkilön auttaminen tuntuu olevan ihmisille erityisen vaikeaa vaikka ne on ihan yhtä lailla avun tarpeessa ja usein jopa enemmänkin. Yhtenä esimerkkinä nuori humalainen t-paitasillaan yli 20 asteen pakkasessa hortoilemassa keskellä teollisuusaluetta. Tuskin olisi selvinnyt kotiinsa asti, jos emme olisi soittaneet hätäkeskukseen. Nuori itse oli poliisin tullessa vähemmän kiitollinen mutta ainakaan emme jättäneet häntä sinne hankeen.
Hui, todella kuumottavaa, että joku hortoilee t-paidallaan pakkasessa. Saattaisi olla hetkessä kuollut, jos sammuisi hankeen :(. Onneksi on vielä ihmisiä, jotka eivät kävele ohi. Allekirjoitan tuon, että on kaikista vaikeinta pysähtyä auttamaan, jos henkilö on humalassa, kun ei oikein tiedä, missä vaiheessa tilanne on sellainen, että apua tarvitaan. Tuo sinun esimerkki tosin on aika selkeä. Talvi ja alkoholi ei ole kyllä se kaikista paras yhdistelmä, varsinkaan nuorille, jotka eivät aina tunne rajojaan.
Paljon ajatuksia. Vähän erilainen Lontoo-postaus, kiitos siitä.
🙂
Toivottavasti nuori nainen sai apua, eikä jäänyt lähdettyäsi heitteille. Niinhän se on, että on eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen. Moni ihminen haluaa aina välillä olla yksin, mutta ystäväpiirissä on ihmisiä joihin nojata, kun siltä tuntuu. Eri asia on olla yksinäinen, se voi olla olotila joka sananmukaisesti sairastuttaa ihmisen myös fyysisesti.
Näin toivon. Ainakin henkilökunnan edustaja jäi hänen kanssaan. Yksinäisyys todellakin voi sairastuttaa ja itselläkin on siitä aika äärimmäisiä kokemuksia elämän varrelta. Isoja juttuja nämä.
Lontoossa asuneena ja oman annus horribilikseni siellä rämpineenä voin samaistua moneen asiaan tässä postauksessa. Yksin on todellakin helppo jäädä. Toisaalta sitä tiettyö yhteisöllisyyttäkin löytyy yllättävistäkin paikoista – kyllä niissä kantapubeissa omistaan huolta kannetaan <3
Niinpä. Se on tosi arvokasta, jos pystyy löytämään sen oman yhteisön. Itselläni on onneksi seurakunta (Lontoossa Hillsong) johon voi aina mennä tapaamaan ihmisiä. Se on aikamoinen etuoikeus. Sitä toivoisi, että jokaisella olisi se paikka, jossa voisi kokea olevansa kotona. Ei kukaan jaksa yksin loputtomiin.
Mahdottoman hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe! Mahtava tuo kampanja! Mä pystyn toivottavasti tulevaisuudessa tekemään jotain, vaikka koen nytkin tekeväni tärkeää ja merkityksellistä työtä, niin vielä enemmän.
Kiitos! Itselläni on vähän samanlaisia mietteitä. Kaikki työ on tietenkin merkityksellistä ja koen nytkin tekeväni asioita, joilla on väliä. Mutta tahtoisin tehdä enemmän ja toivon, että näin tulee olemaan tulevaisuudessa. Sitä kohti <3.
Yksinäisyys on vaikea aihe ottaa puheeksi. Hienoa että nostit asiaa esiin. Yksinäisyys on tosiaan jokaisen niin henkilökohtainen kokemus, että sitä voi olla haastavaa muiden edes huomata, saati auttaa asiassa jotenkin.
Totta, vaikea aihe ja todellakin henkilökohtainen kokemus. Yksin voi olla, vaikka olisi miten paljon ihmisiä ympärillä. Ehkä tästä aiheesta pitäisi puhua enemmänkin, että ihmiset uskaltautuisivat kertomaan omista kokemuksistaan.
Onpas mielenkiintoinen postaus! Olen menossa Lontooseen ensimmäistä kertaa syyskuussa, eli pitääkin katsoa millaisia tunnelmia ja aistimuksia kaupunki minussa herättää. Aika lähelle pääsit tuota fiilistä kun jäit auttamaan ahdistunutta kanssamatkaajaa lentosasemalla, ihana Mirka<3
Kiitos <3. Lontoo on kyllä ihana kaupunki, ei siis pelkkää yksinäisyyttä ja masennusta. Paljon värejä, inspiraatiota ja tyylikkäitä ihmisiä. Mutta en voi olla toisinaan miettimättä tätäkin puolta. Ehkä se tulee jotenkin kohti, kun on itsekin elämän varrella kärsinyt yksinäisyydestä paljon.
”Tässä maailmassa yleinen tuntuu olevan kysymys ”miksei joku tee jotain” sen sijaan, että jokainen kysyisi ”mitä minä voin tehdä”.”
Tässä osuit kyllä naulan kantaan! Upeaa, että autoit tuota lentokentän naista, toivottavasti hän selvisi seuraavalle lennolle kunnossa. Itse olen vähän ujo lähestymään tuntemattomia, mutta jos joku on ilmiselvästi avun tarpeessa niin menen kyllä paikalle. Tuli mieleen kun Brasiliassa nostin puistossa kaatuneen mummon ylös maasta ja poimin hänen ostoskassinsa sisällön hänelle käteen. Se mummeli oli kevyt kuin höyhen. Onneksi joku kielitaitoisempi paikallinen nainen tuli siihen viemään tilanteen loppuun. 😀
Muutenkin olisi hyvä miettiä ihan kaikenlaisia tekoja siltä kannalta, mitä ne voivat aiheuttaa muille ihmisille. Arjen auttamiset ovat ehdottoman tärkeitä, mutta omasta mielestäni olisi syytä kiinnittää huomiota myös niihin rakenteellisiin asioihin ja pyrkiä poistamaan vääryyttä maailmasta myös sitä kautta, koska ei kodittomuus tai yksinäisyys muuten ikinä vähene. Sitä odotetaan ihan liikaa passiivisina että mitä politiikot tekee asioille kuin että tehtäisiin itse. Ja yksikin motivoitunut ja muita inspiroiva ihminen voi oikeasti saada paljon aikaiseksi, jos vaan jaksaa tehdä töitä asioiden eteen, onhan siitä esimerkkejäkin. Täydellistä maailmaa tuskin koskaan saadaan tehtyä mutta asia kerrallaan voidaan silti päästä pitkälle. Nojoo, itse olenkin tällainen idealisti-aktivisti ja ruvennut jopa ammatikseni auttamaan kehittyvien maiden ihmisiä ja ympäristöä. Tuntuisi vaan tarpeettomalta tehdä työtä, joka ei auta ketään. Tulipas pitkä kommentti. 😀
Kiitos pitkästä kommentista :). Samaa mieltä kaikesta. Ja ihanaa, että olet päätynyt jopa työssäsi auttamaan ihmisiä. Se on niin tärkeätä. Ja todellakaan ei voida vaan tyytyä haukkumaan päättäjiä ja odottaa, että joku muu tekee jotain. Ainahan se lähtee pienen porukan (tai jopa yksittäisen ihmisen) innostuksesta, kun asioita muutetaan maailmassa. Tekemistä kyllä riittää, ihan jokaiselle, joka haluaa jotain tehdä.
Hyvä kirjoitus. Niin, sitä pitäisi myös enemmän ajatella, että mitä jos itse olisin tuossa tilanteessa ja kukaan ei auttaisi. Olen sitä mieltä, että kun teet hyvää, saat hyvää. Auta aina kun mahdollista. Vaikka välillä, varsinkin Suomessa, saakin sitten haistattelua peräänsä kun kysyy, onko kaikki hyvin. Kysyn silti jatkossakin.
Tuo on oikea asenne, että ei luovuta, vaikka saisikin tuollaisia ilkeitä vastauksia välillä. Pienempi paha on kysyä turhaan kuin kävellä ohi, jos joku on hädässä. Suomessa on kyllä todellakin sellainen ilmapiiri, että jokainen pitäköön huolen omista asioistaan ja siksi tuntemattomien lähestyminen ei ole helppoa. Mutta onneksi on ihmisiä, jotka niin uskaltavat tehdä <3.
Kiitos, kun kiinnität huomiota yksinäisyyteen. Itse olen toiminut nyt vuoden ajan SPR:n ystäväpalvelussa ja tavannut yksinäistä 90-vuotiasta mummoystävää parin viikon välein. Mies on kuollut vuosia sitten ja ystävätkin on jo haudattu. Tammikuussa hän kaatui ja mursi lonkkansa ja opettelee nyt elämään rollaattorin kanssa. Parin tunnin tapaaminen kanssani on hänen viikkonsa kohokohta. Hän on kova penkkiurheilija, niinpä eilen katsoimme yhdessä miesten viestiä ja söimme jäätelöä. Tehdään pienillä teoilla maailmasta parempi!
Ai kun ihana kuulla, että olet tuollaisessa toiminnassa <3. Teen itsekin jonkun verran duunia vanhempien ihmisten parissa ja tiedän, miten paljon tuollainen merkitsee. Voin vain kuvitella, miten paljon tuo mummo odottaa tapaamisianne. Maailma todellakin muuttuu yksi pieni teko kerrallaan.
Hyvä postaus vaikeahkosta aiheesta!
Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotain. <3 #dosomethingfornothing
Onhan tämä kyllä monin tavoin vaikea aihe. Mutta aina niin ihana nähdä, kun ihmiset innostuvat tekemään hyvää <3.
Hyvin toimittu kentällä! Minulla on myös melko matala kynnys auttaa. Riittää kun kysyy toiselta onko kaikki hyvin. Pasilan asemalla autoin kerran paniikissa olevaa naista. Häntä auttoi se, että kuuntelin ja neuvoin hänet odottamaan junaa oikealle raiteelle. Pienetkin teot riittävät. Hyvä postaus tärkeästä aiheesta!
Kiitos! Ihana lukea, miten ihmiset ovat auttaneet toisiaan. Tosiaan, jollekin voi olla iso apu siitä, että joku vaan on läsnä. Onneksi satuit olemaan paikalla Pasilassa oikeaan aikaan :).
Olet pohtinut tärkeitä asioita! Itsekin sitä toivoo, että jos joskus on hätä, niin joku pysähtyisi auttamaan eikä vaan kävelisi ohi. Täällä Kaliforniassa kohtaan kodittomuutta viikoittain ja monenlaista muutakin yksinäisyyteen liittyvää. Olen myös oppinut paljon amerikkalaisilta tässä asiassa. Täällä kun yhteiskunta ei auta samalla tavalla apua tarvitsevia kuin Suomessa, niin odotetaan että hyväosaisimmat jakaisivat omastaan. Erilaisia keräyksiä ja tempauksia on paljon, ja on yleistä että tehdään vapaaehtoistyötä jonkun itselle tärkeän asian puolesta. Se on minusta hienoa! Silti on vielä niin paljon apua tarvitsevia…
Kiitos :). Joo voin vaan kuvitella, mikä tilanne on siellä Kaliforniassa. Seuraan itsekin aika paljon kaikenlaisia jenkkien tempauksia, sen kyllä voi nähdä selvästi, miten siellä harrastetaan hyväntekeväisyyttä ihan eri mittakaavassa – ja hyvä niin, koska ihmisillä ei olisi muuten mitään toivoa. Olen niin monesti miettinyt, että haluaisin joskus lähteä Losiin tekemään vapaaehtoistyötä. Jotenkin se kodittomuus ja ihmisten hätä puhuttelee. Onneksi monet järjestöt tekevät siellä upeaa duunia. Mutta se duuni ei valitettavasti tekemällä lopu, joten sitä haluaisi itsekin tehdä oman osansa.
Jos Lontoo on yksinästen kaupunki, niin kyllä on Helsinkikin! Täällä pimeydessä yksinäisyys jotenkin oikein korostuu. Nykyajan ongelma varmaan monessa paikassa.
Lontoosta kertova, kodittomuutta ja syrjäytymistä hyvin käsittelevä kirja Katukatti Bob kannattaa lukea. Siinä entinen narkkari kertoo tarinansa Lontoon kaduilta ja sen miten kissa antoi tälle miehelle uskoa elämään. Joskus se auttava käsi voikin olla tassu. 🙂
Joo tiedän omasta kokemuksesta hyvin, miten yksinäistä Helsingissä voi olla. Talvisaika on kyllä pahin, onneksi valo alkaa täällä vähitellen voittaa. Apu tosiaan voi tulla monessa muodossa, vaikka sitten kissan kautta :).
Yksinäisyys on tosi iso asia. Pääkaupunkiseudullakin toimii onneksi järjestöjä, jotka pyrkivät auttamaan. Mä teen HelsinkiMissiossa vapaaehtoistyötä, se on ollut tosi mielekästä.
Nuo järjestöt tekevät kyllä tosi arvokasta työtä. Ihan mahtavaa, että olet mukana tuollaisessa vapaaehtoistyössä. Sillä on valtava merkitys monelle!
Olipas hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos! Kuten kirjoitit, niin onneksi onnettomuuden ja yksinäisyyden maailmassa on vielä myös toivoa ja hyvää. Aion toteuttaa jatkossa enemmän tuota mietettäsi ”mitä minä voin tehdä”.
Kiitos <3. Onneksi tosiaan on paljon toivoa. Näitä kommentteja lukiessakin on tullut niin hyvä mieli siitä, että ihmiset ovat oikeasti monessa mukana ja tekevät asioit auttaakseen muita. Niin upeeta! Pienilläkin teoilla on suuri merkitys.
Hienoa että matkablogeissa puhutaan myös näin tärkeistä asioista. 🙂 Osasit kyllä toimia tosi hienosti sen naisen kanssa, en tiedä olisinko osannut itse samalla tavalla. Mutta oon törmännyt kyllä Helsingissä tosi välinpitämättömään kohteluun, jos kyseessä on humalassa oleva ihminen. Oltiin kerran poikaystävän kanssa menossa ravintolaan, kun nähtiin maassa makaava humalainen nainen. Naisen vieressä oli jopa taksi parkissa, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta tai soittaakseen apua. Me sitten soitettiin apua ja jäätiin odottamaan ambulanssin tuloa. Musta tuntuu, että liian usein ihmiset ajattelee, että jokin asia ”ei kuulu mulle”. Pitäisi uskaltaa enemmän ajatella, että muiden asiat kuuluisi sen verran itselle, että edes tarjoaisi apua. Sun ele oli hieno!