”Darkness cannot drive out darkness; only light can do that. Hate cannot drive out hate; only love can do that. ”
Martin Luther King, Jr.
Olen tuijottanut tietokoneen ruutua useana päivänä pohtien, mistä aloittaisin tämän tekstin. Vihasta ei ole helppo kirjoittaa. On paljon leppoisampaa kirjoittaa ilosta ja inspiraatiosta. On mukavaa jakaa unelmia tai unohtumattomia hetkiä. On henkisesti kevyempää kirjoittaa hattaraisia tekstejä, jotka eivät herätä liian voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen.
Mutta maailma on yhä enenevässä määrin paljon muutakin kuin vaaleanpunaisia pilviä.
Vielä reilut kymmenen vuotta sitten oli etuoikeus saada oma ääni kuuluviin mediassa. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään jokaisella on mahdollisuus sanoa sanottavansa – jopa monta eri formaattia, joiden kautta sen voi tehdä. Kenenkään ei tarvitse sitoutua journalistin ohjeisiin, ei puhua totta tai rakentavasti. En tietenkään ole niin naiivi, että uskoisin jokaisen toimittajankaan sitoutuvan hyvän journalismin periaatteisiin, mutta sosiaalinen media mahdollistaa sen, että joka päivä julkaistaan paljon materiaalia, joka ei kulje minkäänlaisen seulan läpi. Ihmiset julkaisevat ajatuksiaan samalla sekunnilla, kun saavat ne päähänsä. Se on muuttanut koko mediakentän. Kaikki tapahtuu reaaliajassa, niin hyvässä kuin pahassa.
Internet kehitettiin aikoinaan, jotta ihmiset voisivat olla helpommin yhteydessä toisiinsa. Samasta syystä on perustettu lukuisia erilaisia sosiaalisen median kanavia.
Mutta rakentavatko ne ihmisten yhteyttä vai enemmänkin ylemmyydentuntoa?
Viime vuosien aikana on nähty, miten kuka tahansa voi joutua äkillisesti somevihan uhriksi. Erityisherkkänä ihmisenä tekee pahaa edes ajatella, millaiset traumat ihmiselle sellaisesta voi pahimmillaan jäädä. Itse tuskin selviäisin kovinkaan hyvin. Mediassa nousee aika ajoin esiin tapauksia, joissa nettikiusaaminen on johtanut jopa itsemurhaan. Nämä eivät ole enää edes yksittäistapauksia.
Nettikiusaaminen saattaa olla jopa petollisempaa kuin kasvotusten tapahtuva, sillä kiusaamista voidaan viestipalveluiden välityksillä harrastaa muiden huomaamatta milloin tahansa, vaikkapa kesken koulun oppitunnin. Oli kyseessä sitten vihapuhe Twitterissä tai inhottavien viestien lähettely WhatsAppissa, seuraukset voivat olla vakavia. Kukaan ei tiedä, millaisia taisteluita toinen ihminen elämässään parhaillaan käy. Siksi en keksi sosiaalisen median käytölle mitään sen parempaa ohjetta kuin että ollaan ystävällisiä toisillemme vaikka emme ymmärtäisi toisen ajatusmaailmaa.
Oli vuoden ensimmäinen päivä vuonna 2016. Makasin kotona väsyneenä ja tylsistyneenä etsimässä viihdykettä sosiaalisen median syövereistä. Twitterissä silmiini osui tapaus #teriniitti. Huokaisin syvään, sillä montaa tuntia ei ollut ehtinyt alkanutta vuotta kulua, kun somekansa jo oli vaatimassa ensimmäistä ihmistä tuomiolle. Aluksi tilanne huvitti ja ihmetytti minua samaan aikaan. Miksi fiksu ihminen oli julkaissut niin mauttoman postauksen? Entä miksi ihmiset reagoivat siihen niin voimakkaasti?
Teri Niitti oli samalla hetkellä lennollaan, matkalla New Yorkiin. Pitkä lento kesti sopivasti lähes koko päivän ajan eikä Terillä ollut luonnollisestikaan lennolla nettiyhteyttä käytössään. Useimmilla suomalaisilla sen sijaan oli vapaapäivä ja aikaa notkua somessa – sekä osallistua somekohun liekittämiseen. Seurasin keskustelua Twitterissä ja välillä silmäilin alati kasvavaa kommenttiketjua Terin Instagram-kuvan alla. Siis sen kuvan, josta tämä helvetti lähti irti. Palataanpa hetkeksi siihen, mistä tässä kohussa oikeastaan oli kyse. Teri julkaisi juuri ennen lähtöään kuvan lentokoneessa lastaan imettävästä äidistä, saatetekstillä: ”Tiedän, että tästä päivityksestä nousee helvetinmoinen meteli, mutta olisiko liikaa pyydetty julkisilla paikoilla imettäviltä äideiltä, että he peittäisivät toimenpiteen huivilla.”
Teri onnistui sohaisemaan varsinaiseen muurahaispesään. Kohu paisui paisumistaan. Jossain vaiheessa iltaa oltiin menty jo niin pitkälle, että tilanne todellakaan ollut enää huvittava. Hastag #teriniitti valloitettiin imettävien äitien rintakuvilla (kuvissa oli keskiössä vaihtelevasti joko vauva, imetystilanne tai rinnat) ja kuvat Terin omista töistä, eli stailauksista, katosivat Instagramissa yhä pidemmän selauksen taakse. Ennen keskiyötä imetyskuvia oli julkaistu Instagramissa jo lähemmäs 1000. Sitten alkoi ilmestyä blogipostauksia. Myös valtakunnan suurimmat mediat alkoivat uutisoimaan tapauksesta jo alkuillasta, eli siinä vaiheessa, kun Terillä ei ollut mahdollisuutta itse ottaa kantaa koko asiaan.
Jotkut toki keskustelivat aiheesta, eli julki-imettämisestä, asiallisesti, mutta pahimmat ihmisten kommentit olivat ala-arvoisia ja törkeitä. Ne menivät sellaisiin henkilökohtaisuuksiin, jotka eivät liittyneet koko asiaan millään tavoin. Joidenkin mielestä Teri olisi pitänyt tappaa. Hänen seksuaalinen suuntautumisensa nostettiin esiin erittäin ikävään sävyyn useissa päivityksissä. Lopulta vihaposti, jota hän sai, ulottui myös Terin vakavasti sairaaseen äitiin. Kaikkea ei tietenkään pystynyt sosiaalisesta mediasta näkemään, sillä Teri sai palautetta myös yksityisesti. Hän on myöhemmin haastatteluissa kertonut tästä kokemuksesta sekä masennuksestaan, johon hän myöhemmin samana vuonna sairastui.
Tähänkö on tultu, että yhden Instagram-kuvan perusteella ihmiset pitävät oikeutettuna toivoa jonkun kuolemaa?
Teri oli harkitsematon postauksensa suhteen. Hänen parisuhteensa oli juuri päättynyt, joten voin hyvin kuvitella, että hänen ärsyyntymiskynnyksensä oli matalampi kuin yleensä. Se ei tietenkään ole mikään selitys hölmöilylle, mutta jokainen tietää omasta kokemuksesta, että särkyneenä ihminen tekee harkitsemattomia asioita, kuka milläkin elämän osa-alueella. Seuraavana päivänä Teri pyysi anteeksi, mutta se ei kaikkia kiinnostanut. Ei siltikään, vaikka jokainen on varmasti itsekin tehnyt mokia, myös sosiaalisessa mediassa (jos sitä on koskaan käyttänyt). Kollektiivinen ylemmyydentunto on niin mukava tunne, että siitä on vaikea päästää irti.
Imetyskuvat pysyivät #teriniitti hashtagin suosituimpien kuvien listalla Instagramissa Terin kuolemaan saakka. Loppuelämänsä ajan jotkut halusivat leimata hänen mieheksi, joka vihaa imettäviä äitejä. Onneksi hänen läheisilleen ja yhteistyökumppaneilleen hän oli jotain ihan muuta ja sillä on lopulta paljon enemmän merkitystä kuin tuntemattomien vihalla. En tiedä, miten itse reagoisin, jos joku oma nolo mokani nostettaisiin julkiseen keskusteluun ja ihmiset alkaisivat toivoa kuolemaani tai uhkailemaan perhettäni. Jokainen voi miettiä omaa häpeällistä hetkeään tai noloa mokaansa, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Tuskin kukaan ilahtuisi, jos päätyisi tällaisten asioiden tiimoilta julkiseen ryöpytykseen.
Miltä sinusta tuntuisi, jos itse joutuisit kestämään muutenkin vaikeassa elämäntilanteessasi tuntemattomien ihmisten vihaa? Tämä ei ole teoreettinen kysymys, sillä jonain päivänä kuka tahansa voi olla tuossa tilanteessa. Vihanpurkauksen voi laukaista huono vitsi, puolihuolimattomasti kirjoitettu päivitys, väärinymmärrys, epäsuosittu mielipide, jonkun ihmisryhmän puolustaminen – tai oikeastaan mikä tahansa.. Ihmiset kun ovat arvaamattomia ja välillä todella armottomia.
Miten aikuiset voivat opettaa lapsille, että kiusaaminen on väärin, jos he samaan aikaan raatelevat toisiaan sosiaalisessa mediassa mitä julmemmin sanakääntein? Virtuaalisesti tapahtuva henkinen pahoinpitely ei ole yhtään vähemmän todellinen. Jostain syystä ihmiset kuitenkin sanovat virtuaalisesti asioita, joita heillä ei koskaan tulisi edes mieleen sanoa kasvotusten. Nykylapset ovat diginatiiveja, jotka oppivat käyttämään tekniikkaa jo ennen kuin oppivat puhumaan – siitä aikuisten ei tarvi olla huolissan. Sen sijaan aikuisten pitäisi huolehtia siitä, että opettavat lapsille, miten ihmisiä kohdellaan, kasvotusten ja virtuaalisesti. Se on asia, johon lapset kaikkina aikoina tarvitsevat aikuisten esimerkkiä. He seuraavat tarkasti, mitä aikuiset tekevät. Ja jäljittelevät sitä.
Tiedän, että maailmassa tapahtuu yhä enenevässä määrin asioita, jotka pelottavat ja ahdistavat, vihastuttavat ja tuovat turvattomuutta. Omia fiiliksiä purkaessa ei aina tule miettineeksi, onko oma teksti ystävällistä tai rakentavaa. En minäkään ole aina onnistunut. Olen julkaissut tekstejä netissä vuosikaudet joka päivä, joten totta kai aina välillä on tullut sanottua sellaista, mikä ei jälkikäteen ole tuntunut hyvältä idealta. Huolimatta siitä, mitä minä olen tehnyt tai mitä sinä olet tehnyt, ehdotan, että vihataan tänä vuonna vähemmän kuin aiemmin. Tämä maailma tarvitsee nyt rakkautta ja armoa.
____________________________________________________
IG ja SC: @mirkahannele
Twitter: @mirkahannelen
FB: @reasonforseasonblog
