Teit meistä kauniin – elämää ennen elokuvaa

Apulandia avajaiset

”En aina voi sua ymmärtää
oisit ees voinut yrittää,
vaikka joskus tuntuu, että kaikki on turhaa.
Sä koitit mulle selittää:
’Ei oo järkee jatkaa elämää.’
Mä tahdoin olla sulle
syy jatkaa huomiseen.”

Ilona? 1995

Helmikuussa 2016 havahduin kesken unien tuttuihin säveliin. Olin yksin reissussa Etelä-Thaimaan saarella ja kesti hetken aikaa tajuta, missä olen ja mitä tapahtuu. Joku kuunteli ulkona Apulannan Ilona?-biisiä uudelleen ja uudelleen. Tuli vähintään outo fiilis, sillä olin kaukana kotoa ja lisäksi jossain unen ja valveen rajamailla.

Ehkä joku oli juuri menettänyt läheisensä. Kenties biisin kuunteleminen toi toivoa vaikeassa tilanteessa. On hienoa, miten jotkut kappaleet kulkevat ihmisten mukana läpi vuosikymmenten ja tuovat lohtua, kun elämä ei kulje ihan käsikirjoituksen mukaan. Mielenkiintoista on se, että, Apulanta on pitänyt ensimmäistä levyään (josta myös Ilona? löytyy) jonkinlaisena bändin harha-askeleena. Tuo levy, Attack of the A.L. People, on kuitenkin itselleni ja monelle muulle se tärkein Apulannan levy. Ilona? löytyi 90-luvulla myös yläasteen musiikinkirjoista, ja minä yritin äänekkäästi vastustaa kappaleen ”raiskaamista” eli laulamista musiikintunneillamme. Mielipidettäni ei tietenkään kuunneltu ja niin me kerta toisensa jälkeen lauloimme epävireisessä kuorossa noita surumielisiä säveliä. Opettelin myös soittamaan biisin kitaralla ja nykyään vähän harmittaa, että kitara jäi yläastevuosien jälkeen nurkkaan pölyttymään.

”Mä oon niin iloinen kun näin sut jossakin
telkkarissa tai kadulla matkalla jonnekin.
Onnelliset kulkee käsikkäin ja hymyillen.
Moni paikka kutsuu,
minnekään mä kuulu en.”

Mitä kuuluu 1995

Apulannan ”Mitä kuuluu” on omassa mielessäni soundtrack koko 90-luvulle, vuosikymmenistä kauneimmalle ja kauheimmalle. Noihin vuosiin mahtui paljon epävarmuutta, suuria tunteita, yksipuolisia ihastuksia, haaveita ja särkyneitä sydämiä. Teini-ikääni leimasi ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus. Jokainen ulkoiselta olemukseltaan poikkeava joutui silmätikuksi 90-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa ja itse olin erilainen – ensin tahattomasti, mutta myöhemmin hyvinkin tarkoituksellisesti.

Olin yläasteella opettajien puhutteluissa erikoisten vaatteideni vuoksi ja sain koulutovereideni nyrkistä useammin kuin kerran. En tullut katkeraksi, vaan käänsin toisenkin posken ja etsin ystäviä ja yhteisöä lähiympäristöni ulkopuolelta. Apulannan ja Tehosekoittimen kaltaiset bändit iskivät täysillä nuoren tytön sielunmaisemaan. Tiedän, että en ole ainoa – onhan Apulanta sanoittanut jo useamman sukupolven elämäntuskan paremmin kuin ehkä yksikään toinen suomalainen yhtye.

”Mä en tarvii ketään kertomaan
kuinka huomenna on helpompaa.”

Todella jossain 1997

Vaikka musiikki tulee aina olemaan ihmiselle tärkeä osa elämää, uskon, että aikanaan bändeillä ja musiikin ympärille syntyneellä kulttuurilla oli vielä suurempi merkitys kuin nykyään. Bändejä ihailtiin ja niihin samaistuttiin. Tarjolla ei ollut sosiaalista mediaa, ei Youtube-tähtiä, eikä uusiin ilmiöihin tai muotivirtauksiin päässyt kiinni yhdessä hetkessä. Musiikki täytti tyhjiön, joka syntyi, kun ei ollut mitään tekemistä tai ihmisiä, joiden kanssa kommunikoida iltaisin. Sain itse ensimmäisen tietokoneeni vasta 22-vuotiaana ja kännykänkin vasta yhdeksännellä luokalla, joten kasvoin hyvin analogisessa maailmassa.

Siinä, missä nykyteini avaa vapaa-ajallaan vuorotellen Snapchatin, Instagramin, YouTuben ja WhatsAppin, linnoittauduttiin 90-luvulla koulun jälkeen kotisohvalle katsomaan Jyrkiä, musiikkiohjelmaa, jolle kokonainen sukupolvi saa olla paljosta kiitollinen. Ilman Jyrkiä olisin varsin hitaanlaisesti tutustunut uuteen musiikkiin. Oli hienoa kuulla idoleidensa mietteitä suorassa tv-lähetyksessä ja nähdä musiikkivideoita sekä elämää pikkukaupungin ulkopuolella. Se toi perspektiiviä omiin ajatuksiin ja kasvukipuihin. Jyrkin kautta löysin lähes kaikki suosikkibändini 90-luvun jäkimmäisellä puoliskolla. Ohjelma oli myös tärkeä monen suomalaisen bändin uran kannalta. Muistan vielä elävästi ne ajat, jolloin Apulannan musiikkivideoita näytettiin ensimmäisiä kertoja ja on vaikea uskoa, että noista ajoista on yli 20 vuotta.

”Maaliin on vieläkin matkaa
ei lopu koskaan
Vielä on monta askelmaa
ei lopu koskaan
Aivan niinkuin ennen
aivan niinkuin aina.”

Kaupungissa 1998 

90-luvun lopulla elettiin vielä pääosin analogisia aikoja. Kommunikaatio kauempana asuvien ystävien kanssa tapahtui kirjeiden kautta tai korkeintaan pikaisesti Kissin chatissa kirjaston koneella. Lapsuudenkodissani ei tietokonetta ollut koskaan, sen sijaan kirjoitin monta kirjettä päivässä. Kirjeystäviä, joita oli välillä 40 yhtä aikaa, löysin lehtien sivuilta ja teksti tv:n kirjeenvaihtopalstalta. Kirjeystäväni olivat mielestäni cooleimpa tyyppejä maailmassa. Kirjoittaminen oli minulle luontaisin tapa purkaa tunteita ja monen vihkon sivut täyttyivät laulun sanoista, päiväkirjamerkinnöistä, runoista ja pohdinnasta.

Minulla oli kaksi läheistä ystävää kotipaikkakunnallani. Vielä ala-astevuosina vietin paljon aikaa yksin kotona ja harrastusten parissa, mutta yläasteella ystävien kanssa hengailu vei jo täysin mennessään. Jaoimme samanlaisen arvomaailman ja välillä jopa ihastukset. Yksi asia, joka noista vuosista on jäänyt elämään, on se, että on turha yrittää miellyttää kaikkia, sillä siinä ei voi kuitenkaan onnistua. Sen sijaan olemalla oma itsensä voi löytää elämäänsä timanttisia ihmisiä, jotka oikeasti välittävät ja joiden seurassa ei tarvitse selittää tai esittää. Ihminen ei tarvitse kymmeniä kavereita, mutta jokainen tarvitsee vähintään yhden läheisen ystävän. Huoneeni seinältä, kaikkien bändijulisteiden seasta löytyikin yläastevuosinani legendaariset E.E. Cummingsin sanat: ”Omana itsenään oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa, öin ja päivin, tehdäkseen ihmisestä kaikkien muiden kaltaisen, on vaikein taistelu, mitä ihmisellä on, eikä koskaan pidä lakata taistelemasta.”

”Hiljaa, niin hiljaa
mä huusin sen nimen kultaa,
sen eilisen ikuisen.
Viet mitä viet
ja velkaa on halpaa maksaa.
Sinä teet meistä tuhkaa,
Sinä teet.”

Teit meistä kauniin 1998

Vuonna 1998 Teit meistä kauniin oli juuri julkaistu ja kävin ostamassa tuoreen sinkun Hämeenlinnan reissullani. Samalla mukaan tarttui esimerkiksi peace-kaulakoru ja muutamia erilaisin iskulausein varustettuja pinssejä. Halusin ottaa kantaa ja kapinoida maailman pahuutta, kuten Nestleä ja McDonaldsia, vastaan. Periaatteeni eivät kantaneet kovin kauas, sillä esimerkiksi Tukholman reissuilla söin Mäkkärissä, koska muutakaan ruokaa ei muka länsinaapurissmme ollut tarjolla. Maailma ei siis kovista ponnisteluistani huolimatta muuttunut paremmaksi, mutta muistelen edelleen lämmöllä noita aikoja. Opin kyseenalaistamaan asioita, vaikka periaatteeni eivät silloin kovin kestäviä olleetkaan. Teit meistä kauniin on minulle edelleen yksi merkityksellisimmistä Apulannan kappaleista ja se tuo mieleen huikeita muistoja nuoruusvuosilta.

En aavistanut 90-luvulla, että lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin Teit meistä kauniin olisi myös elokuvan nimi ja Apulanta herättäisi ihmisissä edelleen voimakkaita tunteita. Kävin katsomassa elokuvan heti ensi-iltapäivänä. En halua arvioida elokuvakokemusta blogissa – sen ovat monet jo tehneet eikä minulla ole oikeastaan lisättävää keskusteluun. Jos tahdot lueskella leffasta enemmän, niin googlettamalla löytyy paljon materiaalia. Luettuani lukuisia leffa-arvosteluita en voi muuta kuin todeta, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Kriittiset ja ylistävät arviot ovat seuranneet toisiaan ja keskustelu on käynyt kuumana sosiaalisessa mediassa. Elokuvan aiheenakin Apulanta onnistuu ihastuttamaan ja vihastuttamaan.

”Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys,
kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys
ovat lopulta tarkoituksen palasia osa arvoitusta
valot pimeyksien reunoilla.”

Valot pimeyksien reunoilla 2015

Pari päivää leffan ensi-illan jälkeen juhlittiin Apulandian avajaisia. Yhtyeen 25-vuotinen historia on dokumentoitu monin eri tavoin alusta saakka ja nyt se on museon näyttelyn muodossa esillä Lahden Hennalassa. Apulandia on siis avattu, mutta ei missään tapauksessa valmis, kuten ei ole Apulannan tarinakaan. Kuka tietää, ehkä neljännesvuosisata onkin vasta alkusoittoa. En halua edes arvailla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, onhan bändistä vuosien varrella tullut melkoinen ilmiö ja instituutio, joka yllättää juuri sellaisella hetkellä kuin kuvittelisi pystyvänsä ennakoimaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Eilen on aloitettu lippujen myynti Apulannan tammikuun jäähallikeikoille. Tahti ei siis ainakaan ole hidastumassa lähiaikoina. Olkoon tämä inspiroiva esimerkki muillekin siitä, että missään vaiheessa ei tarvitse lakata unelmoimasta ja tavoittelemasta uusia – välillä järjettömän suuriakin juttuja.

Katsellessani vanhoja fanikirjeitä Apulandian seinällä pohdin, miten vaikea on nykyään saada kiinni siitä tunteesta, joka aikanaan nuorena tyttönä on ollut omia idoleita kohtaan. Luin yhtä kirjettä ja mietin, miltä tuntuu tytöstä, joka kirjoittaa, että hän näki Sipen ja hänestä tuntui, että hän kuolee. Teini-ikäisen tunnemaailmassa on jotain niin intensiivistä ja aitoa, että on melkein sääli, että nuo räiskyvät fiilikset tasaantuvat aikuistumisen myötä. Toivottavasti maailma ei tee minusta koskaan niin kyynistä, että kadottaisin kokonaan nuoruuden innon ja ihmettelyn. Haluan kantaa pienen palasen siitä aina mukanani.

Sain olla omalta pieneltä osaltani mukana Apulandian toteuttamisessa ja pakko todeta, että oli inspiroivaa tehdä aikamatkaa 90-luvulle. Kunnioitan Tonia ja Sipeä, eikä se liity ainoastaan siihen, että minulla on huikeita muistoja heidän keikoiltaan ja että heidän musiikkinsa on antanut minulle paljon. Parasta on se, että he ovat hyväsydämisiä ja mahtavia tyyppejä. Sillä on minulle merkitystä enemmän kuin saavutuksilla tai meriiteillä.

Rakas 90-luku, kiitos, että teit heistä kauniin.

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandia avajaiset

Apulandian on auki perjantaista sunnuntaihin. En julkaise kuvia sisätiloista, vaan suosittelen, että käyt itse visiitillä. Hyvää kahviakin on tarjolla.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Previous Post Next Post

6 Comments

  • Reply miija torstai, syyskuu 15, 2016 at 09:38

    Olipas hyvin kirjoitettu! Apulanta kuului munkin nuoruuteen vahvasti ja Ilona? oli aikoinaan yksi lempibiiseistäni. Apulanta taitaa myös olla bändi, jolta oon nähnyt eniten live-keikkoja. 🙂

    • Reply Reason for Season perjantai, syyskuu 16, 2016 at 12:03

      Oi kiitos! Hauskaa välillä fiilistellä menneitä aikoja pitkän ajan jälkeen.

  • Reply Amanda perjantai, syyskuu 16, 2016 at 15:35

    Olipas mainio fiilistely! Jaan aika samanlaisia muistoja musiikista ja siihen tutustumisesta, mitä nyt mua auttoi Jyrkin lisäksi olennaisesti isoveli, jonka ansioista löysin Iron Maidenin ja muut mahtavuudet jo hyvin nuorena. Teit meistä kauniin on vielä katsomatta, mutta jossain kohtaa se on ihan pakko katsoa, sen verran paljon Apulannan musiikki on munkin elämääni kuulunut 🙂

    • Reply Reason for Season keskiviikko, syyskuu 28, 2016 at 15:01

      Hihii todellakin täytyy käydä katsomassa elokuva ihan nostalgiasyistä!

  • Reply Laura - Urbaani viidakkoseikkailijatar perjantai, syyskuu 16, 2016 at 17:35

    Hauska muistelo, Mirka! Myös mun nuoruuteen Apulanta kuului, etenkin just toi eka levy. Vien sut joskus keikalle, mennään yhdessä ”raiskaamaan” biisejä ;).

  • Vastaa käyttäjälle Amanda Cancel Reply