Ihminen voi suunnitella tulevaisuuttaan, elää unelmiaan todeksi, saavuttaa isoja juttuja. Sisukkuudella ja päättäväisyydellä pääsee pitkälle. Länsimaalaisille ovat käytännössä kaikki ovet auki, unohtamatta siitä, että suomalaiset omistavat maailman arvokkaimman passin. Monet seikkailut odottavat heitä, jotka ovat tarpeeksi uteliaita ja valmiita hyppäämään ulos mukavuusvyöhykkeeltään. On kuitenkin jotain sellaista, mihin kukaan ei voi tahdonvoimallaan vaikuttaa. Luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pieni.
Mietin heitä, joita viime viikolla Nepalissa tapahunut maanjäristys on koskettanut. Mietin ihmisiä, jotka ehkä ovat edelleen jumissa vuorilla tai rakennusten raunioissa. Mietin heitä, jotka menettivät kotinsa, terveytensä, omaisuutensa, perheensä. Mietin, miten miljoonien elämä voi muuttua yhdessä pienessä hetkessä. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista, eikä se olisi tarvinnut tällaista lisätaakkaa kannettavakseen. Mietin, miten epäreilua kaikki on.
Kun lähdin maaliskuussa tutustumaan Sydneyn laitamilla sijaitsevaan Blue Mountainsin alueeseen, en aamulla tiennyt, millaiset sen päivän olosuhteet tulisivat olemaan. Kuten kuvista voi päätellä, olosuhteissa ei ollut valittamista, päinvastoin. Täydellisempää päivää en olisi voinut toivoa. Olen onnekas. Minä en valinnut tätä säätä sen enempää kuin kukaan valitsi maanjäristystä tai lumivyöryjä Mount Everestillä. Olen kiitollinen upeasta päivästä ja näistä maisemista, jotka pääsin pitkän odotuksen jälkeen näkemään. Tulen muistamaan tämän päivän vielä pitkään. Vuorimaisemissa on jotain aivan erityistä, jota on vaikea sanoin kuvata.
En voi olla miettimättä heitä, jotka vielä muutama päivää sitten elivät omaa unelmaansa todeksi ja olivat valloittamassa maailman korkeinta vuorta Nepalissa. Monet elämäniloa ja unelmia täynnä olleet Instagram-feedit ovat nyt hiljenneet iäksi. Nämä tarinat päätyivät sentään otsikoihin. Mietin, miten täynnä kontrasteja tämä maailma ja jopa sen katastrofit ovat. Toiset taistelelivat koko elämänsä löytääkseen ruokaa seuraavaksi päiväksi – vain lopulta kuollakseen maanjäristyksen raunioihin. Heidän tarinoitaan ei jaeta sosiaalisessa mediassa. He ovat kasvottomia, nimettömiä, numeroita surullisissa tilastoissa. Kunpa vain jotenkin osaisin tuoda pienen palan taivasta siihen helvettiin, jonka keskellä niin monet ihmiset tässä maailmassa juuri tällä hetkellä elävät.
Viime päivät ovat olleet tunteikkaita. Nepalin katastrofiuutisten lisäksi seurasin Indonesiassa tapahtuneita vankien teloituksia, jotka pantiin täytäntöön tällä viikolla. Teloitettujen joukossa oli kaksi australialaista, joiden tilanteesta uutisoitiin tiiviisti Sydneyssä ollessani. Tulin siis seuranneeksi näiden miesten tarinaa erityisesti helmi-maaliskuun ajan. Teloituspäivä meni minulla tunteisiin vahvasti. Seuraavana aamuna heräsin lukemaan yhtä elämäni pysäyttävimmistä lehtijutuista. Siinä kerrottiin, miten kaikki kahdeksan vankia olivat kieltäytyneet pitämästä huppua kasvojensa suojana teloituksen aikana. He olivat katsoneet teloittajia suoraan silmiin ja laulaneet viime hetkillään ”Amazing Grace how sweet the sound that saved a wretch like me. I once was lost, but now I´m found, was blind, but now I see.” Mikään yksittäinen tapahtuma maailmassa ei ole puhutellut minua näin paljon viime aikoina. Siinä on jotain hengästyttävän kaunista, että elämänsä viimeisellä hetkelläkin joku pystyy laulamaan armosta ja katsomaan kuolemaa silmiin.
”Amazing Grace, how sweet the sound,
That saved a wretch like me.
I once was lost but now am found,
Was blind, but now I see.”
Olen siunattu ja kiitollinen. Minä saan kirjoittaa näitä tarinoita ja suunnitella uusia seikkailuja. En tahdo ottaa enää koskaan yhtään uutta aamua itsestäänselyytenä. En tahdo kulkea sellaisten ihmisten ohi, joiden maailma on sortunut. Niin paljon kun maailmassa tapahtuukin pahaa, niin aina on toivoa, viimeiseen hengenvetoon asti. Toukokuussa on aina jotain toiveikasta. Kesä lähestyy, valo voittaa. Ihanaa kevättä kaikille, tulkoon siitä kaunein koskaan!
”Although the world is full of suffering, it is full also of the overcoming of it.” -Helen Keller-
by 
31 Comments
Tosi kauniisti kirjoitettu!
Kiitti <3!
Pidän tyylistäsi ja pohdinnoistasi. Seurailen paljon kirjoituksiasi, vaikka kommentoinkin turhan harvoin.
Olen samaa mieltä siitä, että vuorimaisamet ovat spesiaaleja. Joskus mietin, että olen syntynyt aivan väärään maahan, koska kaikista luonnonpaikoista pidän eniten juuri vuorista…
Ja mitä tulee maailman järkyttäviin tapahtumiin, niin sitä tosiaan huomaa, kuinka etuoikeutetussa asemassa itse on lukemattomiin muihin verrattuna. Omasta asemastaan voi olla vain kiitollinen ja pyrkiä tekemään pieniä tekoja, jotka auttavat kriisialueiden ihmisiä.
Kiitti Panu =)!!
Onneksi voi aina matkailla vuorten tuntumaan. Ehkä niihin ei kyllästy niin helposti kun ei pääse liian usein niistä nauttimaan :P. Joo täytyy vaan olla kiitollinen omasta elämästään ja tosiaan tehdä sen minkä täältäkäsin voi. Ei tässä muukaan auta.
Mä itseasiassa luin tämän postauksesi jo eilen ja kirjoitin jo pätkän kommenttiakin, mutta sitten pyyhin sen pois, koska tuntui, etten löytänyt oikeita sanoja. Kirjoituksesi on hieno, kuten maisematkin (olen itsekin niin etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut ihastella niitä omin silmin).
Toivoisin, että jokainen joka elää länsimaissa, saa normaalia palkkaa ja asuu hyvässä asunnossa, ymmärtäisi oman hyvän asemansa. Matkustaminen avaa silmiä, katastrofit avaavat silmiä, mutta silti niin moni silti kulkee silmät ummessa. Meillä monilla olisi paljon opittavaa (esimerkiksi) nepalilaisilta.
Me taidetaan elää täällä vähän liiankin hyvien olosuhteiden keskellä, täällä valitataan ties mistä pikkujutuista, kun isoja ongelmia ei ole. Tämä Nepalin katastrofi on ollut kyllä tosi pysäyttävä, eilen sain vielä kuulla sieltä ihan tuoreita kuulumisia Fidan työntekijältä, joka palasi katastrofialueelta. Hätä on ihan todellinen :(. Täytyy vaan koittaa tehdä oma pieni osansa ja olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on <3.
Hyvä kirjoitus!
Kiitos :).
Kaunis teksti, kauniit kuvat!
Kiitti :)!
Koskettava kirjoitus Nepalista. Se on kyllä uskomatonta miten nopeasti asiat voivat muuttua, ja välillä tuntuu ihan pöhköltä tehdä mitään suunnitelmia, koska ei ikinä voi tietää mitä huominen tuo. Tietysti voi olla hurjan kiitollinen, että on mahdollisuus edes tehdä suunnitelmia.
Se on totta, koskaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ei anneta sen kuitenkaan estää meitä suunnittelemasta ja haaveilemasta :). Sitten kun tapahtuu, niin sitten muokataan suunnitelmia uudelleen. Se on ihan mieletön etuoikeus, että me saadaan näin vapaasti reissata ja tehdä mitä huvittaa <3.
Huh. Kauniisti kirjoitettu postaus. Kiitos, osaan olla nyt edes vähän kiitollisempi siitä mitä minulla on.
<3
Mua myös kosketti aika suuresti nuo teloitukset ja päätöksenkulkua tiiviisti seurasin, vaikka Suomessa niistä uutisointi oli lähinnä Hesarin alalaidan pikkuprinttejä. Musta on käsittämätöntä, että teloitustuomioita yhä nykypäivänäkin on, kaikista uskomattominta että vielä monissa länsimaissakin. Ihmiset on niin julmia. Nepalin tapahtumat sentään on helpompi ihmismielen ymmärtää, kyseessä kun kuitenkin on luonnonvoimien mahdin esittely. Huonommin käsitän kylläkin sen, että radiossa kuulin monesti toistuvan sen, miten onneksi ”vähällä selvittiin, niin paljon vähemmän uhreja kuin ennusteissa, olipa onni”. Toisaalta ymmärrän, ja varsinkin Haitiin verratessa luvut jäivät alhaisiksi, mutta en silti lähtisi radiossa huutelemaan siitä, mikä onni järistyksen seuraus olikaan.
Kauniita kuvia, itsekin pari vuotta sitten Blue Mountainseilla kävin ja tulipa muistoja mieleen.
Joo Suomessa ei kyllä tää uutisointi oo ollu kummoista näistä Aasian tapahtumista. Sinänsä se ei kyllä yllätä, tuntuu että journalismin taso täällä vaan laskee laskemistaan joka suhteessa. Onneksi nykyään on helppo netin välityksellä seurata uutisia kaikkialta maailmasta. Ja kiitos, Blue Mountains on kyllä ihana alue. Haluan palata sinne takaisin <3.
Pohdit Mirka ihan oikeita juttuja. 🙂 sulla on taitoa kertoa asioista koskettavasti ja heikoimpaa miettien! En ole itse käynyt Nepalissa, mutta voin kuvitella miten kamala tilanne siellä on. Yksi maailman köyhimmistä maista, ei todellakaan olisi tarvinnut tällaista tuskaa. Sitten erehdyin vielä lukemaan Iltasanomien (tai Iltalehden..) kommenttiboksia ko. järistyksestä jossa oli kommentteja tyyliin ”ei enää näitäkään pakolaisia Suomeen nauttimaan verovaroilla rakennetusta yhteiskunnasta tms” niin mun oli vaan pakko sulkea se sivu. En oikeasti voi ajatella että ihmiset edes voivat ajatella noin itsekkäästi ja kapeakatseisesti.
Kiitos :)! Hui kauheeta, se on kyllä aina virhe alkaa katsomaan, mitä suomalaiset kommentoivat netissä:(. Ihmiset osaavat olla varsin itsekkäitä. Suomessa eletään niin individualistisessa kulttuurissa, että ei paljon naapurin, saati sitten kauempana asuvan hyvinvointi kiinnosta. Onneksi voi itse päättää omalla kohdallaan tehdä erilaisia valintoja. Eihän tämä kulttuuri miksikään muutu ennen kuin sitä aletaan muuttamaan :).
Olet niin oikeassa toukokuusta! Jotenkin tuntuu, että valon myötä myös korvien väliin tulee lisää tilaa. Kiitos kauniista kirjoituksesta, kuvat pukivat tarinaasi upeasti.
Kiitos :)!
Mahtava postaus. Tykkäsin tosi paljon. Meillä on Suomessa hyvät oltavat. Pitäisi muistaa se kun tekee mieli valittaa pikkujutuista.
Kiitos =). Joo on kyllä aika luksusoltavat täällä. Täytyy koittaa muistaa se joka päivä <3.
Kauniit kuvat, mutta erityisesti huikean kauniisti kirjoitettu teksti. Minäkin luin tämän jo aiemmin, mutten löytänyt sopivia sanoja kommentoidakseni. Vähän samalta tuntuu nytkin, ei tiedä mitä sanoisi – maailman pahuuden edessä olo on voimattomampi kuin missään muualla.
Kiitos. Ei tässä itselläkään sellainen olo ole, että oikeita sanoja löytyisi :/. Pakko oli yrittää edes jotain kirjoittaa, kun nämä jutut pyörivät mielessä niin paljon. Kiitollinen täytyy olla, että on saanut itse elää koko elämänsä turvassa <3.
Tuli kylmät väreet lukiessani tuota teloituskohtaa. Kiitos pysäyttävästä tekstistä.
Kiitos <3. Niin tuli minullekin, kun luin sitä uutisista.
Superhyvä.
Just noin, ihan samat ajatukset koko asiasta.
Kiitos!
Kaunis. Ehkä tällaisetkin osaltaan auttavat, jotenkin, kuitenkin.
Juuri nyt on vähän ristiriitainen olo Nepalin osalta, kun uutisissa paikallishallinto toivoo jo ulkomaalaisten lähtevän ainakin pääkaupungista – avun organisoiminen on ilmeisen vaikeaa ja ulkomaalaisten vaikkakin hyvää tarkoittavien ihmisten tehokas hyödyntäminen vaikeaa.
Nepalin tilanne on kyllä todella kaaos tällä hetkellä. Miljoonat ihmiset kärsivät tästä tilanteesta. Pääkaupungissa on ehkä ”liikaa” auttajia paikalla, mutta toisille alueille ei ole vielä edes päästy katsomaan, mikä tilanne on :/. Tärkeää olisi, että ihmiset jaksaisivat lahjoittaa rahaa, jotta he, jotka ovat siellä paikanpäällä auttamassa, saisivat sitä apua vietyä perille. Tilanne tulee olemaan köyhässä maassa akuutti vielä monia vuosia tästä eteenpäin.
Kaunis, koskettava postaus. Yksi matkailun parhaita puolia (mun mielestä) on se, että se auttaa näkemään toisenlaista elämää kuin omansa, ja pohtimaan asioiden monia puolia. Sitä huomaa olevansa etuoikeutettu, ja tätä etuoikeutta tulee arvostettua sitä enemmän mitä enemmän maailmaa näkee. Sitä huomaa myös olevansa melko voimaton elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä, mutta itse koen auttavani heikommassa asemassa olevia edes vähän, kun tuen avustus- ja valistustyötä tekeviä järjestöjä. Kiitos tästä postauksesta ja blogistasi muutenkin, luen sitä säännöllisesti ja tykkään lukemastani :).