Blogimaailmassa tapahtuu. Paljon. Jo sinä aikana, kun olin helmikuussa kaksi viikkoa pois Suomesta, olivat asiat edenneet niin kovasti, että tunsin tipahtaneeni kelkasta. Blogini lukijat tietävät, että olen pohtinut bloggaamisen lopettamista. Olen kokenut blogimaailman hieman ahdistavaksi viime aikoina. Lisäksi olen ollut muutenkin väsynyt, joten olen miettinyt kerran jos toisenkin, onko kirjoittamisesta enemmän iloa vai ylimääräistä stressiä.
Välillä tuntuu, että kaukana ovat ne ajat, jolloin bloggaaminen oli leppoisa harrastus. Kirjoittaminen muuttuu kaiken aikaa tavoitteellisemmaksi. Monet miettivät jo blogin perustaessaan, miten saisivat nopeasti kasvatettua yleisönsä mahdollisimman suureksi. Kysymykset, kuten ”hyödynkö minä tästä jotain?”, vilahtelevat bloggaajien keskusteluissa tämän tästä. Keskustelu ja asioiden punnitseminen ovat totta kai hyväksi kaikkien kannalta. On syytäkin miettiä, onko omissa tekemisissä ja yhteistyökuvioissa järkeä. Kukaanhan ei toivo, että bloggaajia aletaan käyttämään yritysten kynnysmattona. Välillä kuitenkin mietin, kuinka moni ehtii enää pysähtyä nauttimaan maailmasta, kun on kiire miettiä, miten minkäkin kokemuksen hyödynnettyä mahdollisimman tehokkaasti.
Don´t get me wrong. Yrittäminen on ihan sallittua. Itseasiassa suotavaakin tässä maassa! Jollekin yrittäminen saattaa tarkoittaa vaikka sitten matkablogin perustamista, ja silloin siinä täytyykin olla tavoitteellinen. Sehän on selvää. En voi kuitenkaan olla miettimättä, käykö matkablogeille tulevaisuudessa samoin kuin kävi muotiblogeille aikoinaan. Ne kaupallistettiin kertarysäyksellä, ja monet blogit menettivät alkuperäisen fiiliksensä ja sielunsa. Lopetin niiden lukemisen vuonna 2011. Toivon, että parin vuoden päästä en joudu tekemään samaa reissublogien kanssa.
Yhteistyökuvioissa (tai blogin kirjoittamisessa palkkaa vastaan) ei ole mitään pahaa tai väärää, päinvastoin. Sehän on hienoa, että matkablogien kirjottajat saavat vihdoin arvostusta ja heidät, tai siis meidät, otetaan viimein vakavasti. Toivon kuitenkin, että blogeista välittyy edelleen vuoden ja kahdenkin kuluttua se aito rakkaus maailmaan ja ilo uuden löytämisestä sekä asioiden oivaltamisesta. Kirjoittaessani tätä tekstiä kirjoitan tätä ihan ehdottomasti myös itselleni. En koe siis olevani jotenkin parempi kuin muut tai näiden kysymysten yläpuolella.
Monet pohtivat, pitäisikö blogia kirjoittaa pelkästään suomeksi vai kenties kaksikielisesti. Olen pohtinut itsekin samaa, sillä tiedostan, että kaksikielisyys ärsyttää osaa lukijoista. Olen keskustellut asiasta monien kanssa. Vaan miksi minun oikeastaan pitäisi tätä aihetta miettiä hirveästi? Vaakakupin toisessa päässä kun painaa se, että tahdon myös englantia puhuvien ystävieni pystyvän lukemaan blogiani ainakin osittain. Se on minulle tärketä. En ole ammattilainen englannin kielessä, mutta jonain päivänä tahdon olla. Siksi olen päättänyt uskaltaa aloittaa jostain. Jos keskeneräinen kielitaitoni häiritsee jotakuta, ei blogia ole pakko lukea. Haluan tehdä ratkaisuja, jotka tuntuvat minusta oikeilta ja ennen kaikkea rehellisiltä. En halua tehdä päätöksiä statistiikan perusteella tai siksi, että jotain ärsyttää tyylini kirjoittaa. Toivon, että he, jotka tällä hetkellä miettivät, millä kielellä tahtovat kirjoittaa, pohtivat omia kiinnostuksen kohteitaan ja päättävät sen perusteella mitä tekevät. Lopulta kukaan toinen ei ole oikea henkilö sanelemaan, mitä asian kanssa kannattaa tehdä.
Jos muutenkin unohtaisimme hetkeksi sanat kannattaa ja hyödyttää, saattaisimme vaikka löytää jotain arvokkaampaa tilalle. Esimerkiksi itsemme.
Toivon, että voin ilahduttaa, kannustaa, inspiroida, lohduttaa ja piristää muita ihmisiä niin blogini kautta kuin elämässä muutenkin. Olen päättänyt, että niin kauan kuin osaan pysyä tässä asiassa itselleni uskollisena ja rehellisenä, voin jatkaa blogini kirjoittamista hyvillä mielin. En siis toistaiseksi aio lopettaa kirjoittamista, vaikka se välillä onkin tuntunut haasteelta :). Sillä miksipä minä luovuttaisin sen vuoksi, että ympäriltä tuntuu tulevan välillä paineita? Minunhan harastukseni tämä on. Voin päättää itse tasan tarkkaan, miten tavoitteellisesti tai tavoitteettomasti kirjoitan. Lisäksi olen saanut blogin kautta niin paljon hyvää ja kaunista elämääni, että sanat eivät riitä. Kaikista hienointa on ollut tutustua muihin bloggaajiin. Olen todella iloinen kaikista tapaamisistamme. Ja olen vilpittömästi iloinen, että matkabloggaajat ovat niin paljon tekemisissä keskenään. Tämä on hienoa aikaa, ja on ihan mahtavaa saada kokea tämä (jopa kaikki tämä hullunmylly blogigenremme ympärillä) teidän kanssanne.
Tuskin kirjoittaisin tätä tekstiä tänään, jos en olisi tutustunut erääseen upeaan bloggaajaan Kierrätystehtaalla vuonna 2011. Thaimaasta ostetuista housuista liikkeelle lähteneestä keskustelusta alkoi meidän ystävyytemme. Nuo housut päätyivät juuri kirppiskasaan, mutta ystävyyttä en aio heittää pois ;). Olin kirjoittanut useita vuosia blogeja eri foorumeilla, ja Nellan innostamana tein päätöksen keskittyä kirjoittelussani enemmän matkailuun. Aloitin Rantapallon blogini tammikuussa 2012. Miten tärkeitä ovatkaan pienet kohtaamiset ja miten paljon täysin odottamatonta ja hyvää niistä voi seurata :):).
So let´s keep this real. Ei unohdeta sitä, mistä me aikanaan aloitimme. Ei ollut ehkä niin isoa ja näyttävää, mutta oli ainakin mieletön innostus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan. Annetaan sen aina olla niin.
Niin monesti olen miettinyt, että jonain päivänä katselen maisemia Singapore Flyerista käsin. Olisin puoli vuotta sitten varmaan haljennut ilosta, jos olisin tiennyt, että se oikeasti tapahtuu tänä talvena. Korkeanpaikankammoisena haluan jostain syystä kuitenkin mennä joka ikiseen mahdolliseen korkeaan paikkaan. Rakastan ja vihaan sitä samaan aikaan. Singapore Flyer peittoaa 165 metrin korkeudellaan jopa London Eyen niukasti. Ei mikään ihan pikkuinen maailmanpyörä siis :).
