tammikuu 2012

Huomenna on minun viimeinen työpäiväni so far. Olen ollut neljä vuotta samassa paikassa duunissa. Työkavereiden kanssa tulee vietettyä niin iso osa päivittäisestä valveillaoloajasta, että tällaiset muutokset tuntuvat oudolta. Minulla ei ole mitään havaintoa tulevasta. Ainakaan reissuista ei tarvi haaveilla ennen kuin saan uuden työpaikan ja voin alkaa jälleen kartuttamaan matkakassaa. Töihinkin mielelläni suuntaisin jossain vaiheessa Suomen ulkopuolelle, mutta en sitäkään viitsi ihan tyhjätaskuna tehdä. Pelottavaa, kiehtovaa, mielenkiintoista ja surullista samaan aikaan.

Mitähän sitä tekisi torstaina :)…

 

I miss my hair

Olen ollut jo pitkään vakuuttunut siitä, että minun pitää saada nämä kullanväriset hiukset takaisin. No, aina saa haluta, kuten minulle opetettiin jo lapsena. Miksi minulla ei voi olla pakottavaa tarvetta päästä kampaajalle koskaan silloin kun minulla olisi siihen varaa. Silloin tulee vastaan joka nurkan takana joku mahdollisuus päästä hiusmalliksi tai muuta vastaavaa. Nyt sen sijaan ei löydy mitään etsimälläkään ja kaikkihan tietävät, että kampaajalla käynti ei nykypäivänä ole mitään ilmaista..etenkään, jos tahtoo mennä kampaajalle, jonka taatusti tietää tekevän asianmukaista jälkeä.

Minulla on kauhuskenaario siitä, että minulla on ruma tukka valmistujaispäivänäni. Kun pääsin ylioppilaaksi vuonna 2003, minun hiukseni olivat ihan kamalat ja yo-kuvani ovat todella jäätäviä. (Plus minä olin ainoa tyttö, jolla oli minihame noissa kekkereissä..). En tykkää lainkaan ajatuksesta, että näytän näissäkin valmistujaispippaloissa variksenpelättimeltä. Nojuu voipi olla, että minun publiikkiini ei edes tule ketään minulle läheistä ihmistä, mutta hitto vie minä en koskaan uskonut että näkisin tuon päivän. Se on minulle tärkeä päivä, enkä halua tuntea sinä päivänä oloani millään tavoin surkeaksi. Ihan sama, olenko siellä juhlistamassa yksinäni.

Elämä on kallista (ja köyhänäkin silti niin kallisarvoista).

Olen myös miettinyt, että miksiköhän näen edelleenkin about kerran vuodessa painajaisia siitä, että minulla on edelleen rastat..siitä on yli 9 vuotta kun ne on leikattu pois. Sen jälkeen minä olen aina tykännyt hyväkuntoisista hiuksista. Olen aina noissa unissani ihan kauhuissani siitä, että hiukseni on pilattu. Pidin rastoja kolme vuotta. Silloin ne sopivat minulle, enkä koskaan katunut niiden ottamista. Silloin minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa joku hiusten kunto. En omistanut yhtään hametta, en oikeastaan mitään meikkejä, en korkkareita..en ollut missään määrin ulkoisesti kovinkaan tyttömäinen. Päivää ennen kuin täytin 18 otin sakset käteen ja napsin rastani poikki. Ehkä se oli sitten minun aikuistumisriittini.

Nyt minä kaipaan kuitenkin noita parin vuoden takaisia hiuksiani.

Ehkäpä minä fotaroin valmistujaiskuvani. Sellaista tsäänssiä minulla ei ollutkaan vielä 2003 ;)…

Kuka keräili ysärin alkupuolella trolleja käsi ylös :P? Meillä oli kavereiden kanssa jopa viikottain kokoontuva trollikerho. En muista siitä enää muuta kuin, että kerran meillä oli telttaretki ystävän kotipihalla ja hitonmoinen kasa niitä pikkupeikkoja mukana.

Edelleen omistan kokonaisen sarjan trolleja- blogieni kautta nimittäin. Mikä kumma siinä on, että jotkut jaksavat viettää aikaa tuntitolkulla ärsyttäen ja provosoiden tuntemattomia ihmisiä? Onko ihmisillä oikeesti niin hiton paha olla, että se on ihan pakko vaan purkaa johonkin helppoon kohteeseen? Vai menevätkö ihmiset kadullakin aukomaan päätä tuntemattomille ihmisille, jos joku ei satu olemaan samaa mieltää kuin itse on? Bloggerissa tämä päänaukominen korostuu. Onneksi Rantapallon puolella kommentointi on keskimäärin pysynyt paljon asiallisempana. Minusta tuntuu, että nykyään ihmisille pitäisi antaa peruskoulussa jotain käytöstapa koulutusta, joka sisältäisi myös nettikäyttäytymistä. Suomalaiset sanovat kaikenkaikkiaan ihan liian vähän kauniita asioita toisilleen. Peräänkuulutan muutosta tähän kulttuuriin.

 

 

Teemme valintoja kaiken aikaa mitä erilaisempien motiivien pohjalta. Jotkut motiivit ovat hyviä, toiset huonoja. Toisinaan vääristä lähtökohdista tehdyistä päätöksistä voi syntyä jotain ihan mahtavaa, ja päinvastoin.

Mietin jo aiemmin blogissani miksi tahdon matkustaa. Nyt mietin asiaa kuitenkin vähän laajemmasta perspektiivistä. Monesti elämämme nimittäin kulkee tietyn kaavan mukaan, koska meillä on joku pohjimmainen motivaatio tehdä asioita. Se voi olla vaikka halu toteuttaa itseään, kokea elämässä mahdollisimman paljon, paeta jotain vaikeaa asiaa kaikkeen mahdolliseen, joillain ihmisillä (onneksi) on vielä myös halu tehdä hyvää, joka motivoi lähes kaikkea tekemistä. Mietin, millä asenteella haluan itse elää ja olla. Olenko minä se, joka tahtoo nähdä mahdollisimman paljon ja ”ottaa elämästä kaiken irti” vai missä on minun perimmäinen motivaationi elämässä.  Kun kumartaa yhteen suuntaan niin helposti tulee näyttäneeksi persettä toiseen suuntaan. Jos minä haluan elää omille unelmilleni niin tarkoittaako se sitä, että helposti käännän selkäni jollekin tärkeämmälle. Tottakai on hyvä olla ensin itse terve ja onnellinen, että voi auttaa muitakin pääsemään samaan, mutta entä jos on itse ensin terve ja onnellinen eikä senkään jälkeen kiinnostunut muiden hyvinvoinnista..? Pakko myöntää, että nämä ovat mietteitä, joiden äärelle minun täytyy tänään todellakin pysähtyä. Olen tänä keväänä valmistumassa yliopistosta ja koko tulevaisuus on yksi iso kysymysmerkki. Tämä on aikaa, jolloin minun on jokatapauksessa pakko pysähtyä miettimään elämäni suuntaa.

Minä niin kovasti haluan nähdä kaiken kauniin maailmassa.. mutta miksi? That´s my question today.

2010

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Musta tuntuu, että täytyy palata takaisin. I saw just a little piece of the city. I want encore.