tammikuu 2012

Puren hammasta Sörnäisten aseman aamuruuhkassa, etten alkaisi itkeä pelkästä väsymyksestä. Takana on uneton yö, ja edessä toivonmukaan maisterintukintoni viimeinen tentti. Mietin, miten olen joutunut tähän tilanteeseen. Tein ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana jotakuinkin kolmasosan koko maisterintutkinnon opintopisteistä, ja nyt on tulossa seitsemän vuotta täyteen opintojen aloittamisesta..aina kaikki ei mene niinkuin elokuvissa..

Tiedostan hieman liian hyvin, että en valmistu toukokuussa maisteriksi, mikäli tämä tentti ei mene läpi. Katselen tenttisalissa ympärilleni, ja tunnistan ainoastaan yhden henkilön omalta vuosikurssiltani. Tajuan, että olisi todellakin aika saada opinnot päätökseen. Avaan tenttikuoren ja tuijotan kysymyksiä. Jotain tässä mättää. Tunnistan jotakuinkin asiat, joita kysmyksissä mainitaan, mutta silti vaikuttaa siltä, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi. Mietin, olenko seonnut lopullisesti. Pyydän tentin valvojia tarkastamaan onko minulle tehty väärä tentti. Käy ilmi, että kysymykset todellakin ovat väärät. Kukaan muu ei ole tenttimässä samaa tenttiä, joten en voi saada oikeita tenttikysymyksiä mistään. Mutisen, että minun on pakko saada tehdä tämä nyt, tai en valmistu keväällä. Valvojat lähtevät selvittämään asiaa, ja minä jään pyörittelemään peukaloitani tenttisaliin. Kaikeksi onneksi tentaattori saadaan tavoitettua ja pääsen lopulta tekemään tenttiä.

Edessäni on kolme kysymystä. Tiedän, että hallitsen niistä kaksi kiitettävän arvoisesti, mutta kolmatta en lainkaan. Kirjoitan 12 sivua ja poistun tenttisalista vihaisena tiedostaen, että en pääse tentistä välttämättä läpi. Aiemmin minulle on käynyt samalla tavalla..Kirjotin ties miten paljon, mutta tentti meni uusintaan, koska en hallinnut yhtä kysymystä. Nyt tilanne on vaan se, että uusintatentti on liian myöhään.. Tentaattori on aiemmin sanonut, että hän ei aio tulla vastaan siinä, että tarkistaisi tentin ennen tiedekunnan aikarajaa, joka on kaksi viikkoa. Tiedän, että siinä vaiheessa en enää voi reagoida mitenkään, mikäli käy ilmi, että tentti ei mene läpi.

Suututtaa. Lähetän samantien lähes aggressiivisen sävyisen viestin tentaattorille ja vetoan vielä kerran siihen, että minun-ihan-totta-on-pakko-saada opinnot rekisteriin tässä kuussa, koska opinto-oikeuteni loppuu ja minun on valmistuttava. Muistutan vielä hänen sekaannuksestaan tenttien kanssa. Tällä kertaa saankin ystävällisen vastauksen, ja lupauksen siitä, että tenttini tarkastetaan jo maanantaina. Huokaisen helpotuksesta, ja sterssitilani tippuu sadasta lähes nollaan. Nyt ainakin on vielä mahdollista reagoida, mikäli tentti ei mene läpi..

***

Toiset matkat ovat pidempiä kuin toiset. Aina ei ole kysymys siitä, miten nopeasti ollaan perillä. Minä olen kärsinyt viimeisen vuoden aikana opintojeni vuoksi niin paljon, että mikäli oikeasti valmistun, niin arvostan sitä todennäköisesti paljon paljon enemmän kuin moni, joka on valmistunut neljässä vuodessa maisteriksi. Minulle valmistuminen on ihme. Olen taistellut sen puolesta. Silloinkin, kun voimia ei ole ollut.

Tsemppiä kaikille, jotka takkuilevat opintojen kanssa! I feel you.

Maailma on taas mennyt sekaisin. Silmiini on osunut viime päivinä ihmisten intoilua kesäkunnon tavoittelusta. Maailman laihdutusinto on mennyt äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen yli. Kesää kohden tämä massahysteria pahenee. Kulttuuri on luonut ihanteen, joka on mielestäni sairas. Kun puhutaan ihmisen painosta, niin järkikin jo sanoo, ettei ääripäiden ihannoimisessa ole järkeä. Siitä ei ole kuin muutama vuosikymmen, kun ihailtiin tukevaa vartaloa. Tänä päivänä Internet täyttyy laihuutta, jopa anoreksiaa, ihannoivista blogeista, ja puolet ihmisistä tuntuu olevan jatkuvalla dieetillä. Välillä he karppaavat ja välillä skarppaavat. En ymmärrä, miksi emme vieläkään ihannoi sopusuhtaisuutta.

Hyvässä kunnossa ei itsessään ole mitään vikaa. Fiksua olisi kuitenkin liikkua tarpeeksi ja syödä terveellisesti ympäri vuoden, jolloin ei tarvitsisi miettiä paniikkidieettejä. Minun pitäisi saada testien mukaan 8 kiloa lisää lihasta, joten eipä tässä voi hirveästi henkseleitä paukutella itsekään. Omalla terveydellään ei kannattaisi leikkiä, ja siinä mielessä tuen kyllä kuntoprojekteja, mutta..

Siihen en enää suostu, että minun pitäisi näyttää ikuisesti 20-vuotiaalta kelvatakseni tälle maailmalle. Olen tehnyt empiiristä tutkimusta eri ystäväpiireissäni ja havainnut, että suurin osa miehistä ikäluokissa 18-44 katselee mieluiten  20-vuotiaita naisia tyttöjä. Osa ystävistäni on kuvaillut hyvinkin tarkasti, millaisessa kunnossa naisen pitää olla. Jotkut tuntuvat ihan oikeasti olettavan, että ihminen voi näyttää samalta kymmeniä vuosia. Jotkut ovat tunnustaneet, että tahtovat niin nuoren vaimon kuin mahdollista, jotta tämä pysyy hyvässä kunnossa as long as possible. Kaveripiirissäni on myös eeppisen paljon avioeroja, joiden jälkeen miehet yleensä siirtyvät 10 vuotta edellistä vaimoa nuorempaan. Kun itse olin 20-vuotias, sain paljon huomiota miehiltä. Sain kuulla kohteliaisuuksia ulkonäöstäni ja kropastani, mutta siitä huolimatta en osannut ajatella, että olisin millään tavoin hyvässä kunnossa.

Pikkumirka 20v

Nyt kun katselen tätä kuvaa, niin on helppo huomata, että en minä varsinaisesti kovin tuhdissa kunnossa ole ollut, vaikka niin tuolloin kuvittelinkin.

Itsensä kuvaaminen peilin kautta bikineissä.. This is so 2005.

Itsensä näkeminen realistisesti ei ole itsestäänselvyys. Media tyrkyttää tietynlaista nais- tai miesihannetta, joka itseasiassa ei ole edes tavoittelemisen arvoinen. Itse olen moneen kertaan huokaillut, että miksi en voi taas näyttää samalta kuin 20-vuotiaana. Samat päät, jotka aikanaan kääntyivät minun perääni, kieppuvat nyt itseäni 10 vuotta nuorempien vuoksi. Miksi ihmeessä kaipaisin tuollaisten miesten huomiota?

Entä sitten ne miehet? Olen huomannut, että monet miehet käyttävät laittautumiseen aikaa enemmän kuin itse käytän. Se saa aikaan sen että a) koen itseni epänaiselliseksi b) minua ärsyttää. Ei ole enää vain naisten yksinoikeus olla ulkonäkökeskeinen. Miehet peilailevat hauiksiaan ja pahimmassa tapauksessa ajattelevat iskevänsä naisen hyvällä kropallaan. Varmasti löytyy niitäkin naisia, joiden kiinnostuksen riittää herättämään kivat lihakset, minua sellainen ei vakuuta. Ja jos elämäni mies on siellä kuulolla, niin tahtoisin sanoa, että lopeta se bodaaminen ja pyydä minua treffeille. Mennään sitten yhdessä joskus salille, jos jaksetaan. Todennäköisimmin jaksan lähteä vaan rannalle, mutta sekin on aika mukavaa.

Joten naiset: hyväksytään se, että emme ole teini-ikäisiä eikä meidän tarvitse siltä näyttääkään. Jos joku mies haluaa katsoa kaksikymppisiä, niin katsokoot – ylläolevat kuvat kertovat kaiken olennaisen siitä, miltä näyttää epävarma nuori tyttö, jolla ei ole elämästä vielä paljoakaan käsitystä. Itse odotan sitä miestä, jolla on suoraselkäisyyttä ja särmää luonteessa, ja elämänilosta syntyneitä juonteita silmäkulmissa. Enää en anna ikuista teini-ikää elävien kolmekymppisten masentaa minua. Hankkikaa elämä (sen sikspäkin kaveriksi).