Sulawesi – ei heikkohermoisille

14.4.2013
Sulawesi – The Biggest Pain In The Ass!!
Saavuttiin kahden lennon kautta Manadoon Pohjois-Sulawesille. Jatkolento oli jo itsessään iso murheenkryyni. Monen tuhlatun minuutin, ringgitin ja ärräpään jälkeen saatiin vihdoin hakittua lennot ja päästiin matkaan. Manadoon saavuttaessa suunnattiin Lonely Planetin suosittelemaan hotelliin, joka osottautui melkoiseksi rotanloukuksi. Huoneet olivat todella kolkkoja, jopa vankilamaisia, eikä koko hotellista löytynyt suihkua. Se riitti uuden hotellin metsästykseen.
Päädyttiin viereiseen asteen verran laadukkaampaan tapaukseen. Kuala Lumpurista lähdettäessa puhuttiin, että pitää taas alkaa suosimaan halvempia majotusvaihtoehtoa. No, taas oli ilta, eikä huvittanut lähteä hiljaiseen kaupunkiin pyörimään halvemman hotellin perässä, joten päätettiin jäädä tähän. Huone oli puolet kalliinpi, kuin viereisessä, mutta olivat puitteetkin sen mukaiset. Iso huone, ihanat puhtaat lakanat, puhdas vessa ja hyvä suihku. Rahat kouraan ja huone oli meidän. Yhtä niin hyvin nukuttua yötä on vaikea muistaa.
Aamulla syötiin hotellin tarjoama perinteinen indonesialainen aamiainen: riisiä ja nuudelia keittoliemessä, tulista soossia, kanamuna ja jotain sipsiä muistuttavia lastuja, joita ne tarjoaa täällä monesti ruoan yhteydessä. Aamiaisen jälkeen lähdettiin suunnittelemaan seuraavaa siirtoa.
Viimeistään tässä vaiheessa huomattiin, että ollaan tultu turistikohteiden ulkopuolelle. Jo lentokentällä saattoi aistia valkoihoisten poissaolon  ja kaupungilla kävellessä ihmiset jäivät suoranaisesti tuijottamaan. Tuijotukset ovat aina enemmänkin uteliaita, kuin tappavia, mitä nyt eräs vanhempi mies näytteli asemerkkejä meidän perään. Jatkuvasti kuuluu huutoja ”Hello Mister/Miss/Sir!” Iloista kanssa.
Manadossa ei huvittanut sen kummemmin viipyä, joten päätettiin yhden siellä vietetyn päivän jälkeen suunnata lähimpään kylään Tomohoon. Mikä siellä kiehoi: tulivuoret ja ruokamarkkinat. Matka Tomohoon kesti noin tunnin, ja kun saavuttiin perille alkoi sataa kaatamalla, siis kaatamalla. Bussi jätti meidät pienen katoksen alle, mihin jäätiin pitelemään sadetta.Kaupungeissa julkinen liikenne on järjestetty sinisillä noin 8 paikkaisilla minipakettiautoilla, mikroleteilla, jotka täyttävät kaupungin kadut. Yksi moinen pysähtyi meidän kohdalle keskellä kaatosadetta. Hypättiin kyytiin ja pyydettiin kyyti Lonely Planetin mukaan lähimpään ja halvimpaan hotelliin, joka oli noin 500 metrin päässä. Hotelli ei ilmeisestikään ollut auki, joten jouduttiin kääntymään kalliimman vaihtoehdon puoleen, joka sijaitsi kaiken elollisen ulottumattomissa.
Mikroletti vei meidät perille asti ja rahasti meiltä 10 kertaa normaalia taksaa suuremman summat (20 000 rupiaa). ”Nyt meidät taas ryöstetään” oli meijän ensimmäinen ajatus, kunnes tajuttiin, että hinta oli noin 1,5 euroa 😀 Rahantaju tuppaa aina katoamaan uuden valuutan astuessa kehiin varsinkin, jos valuutta on luokkaa 1€ = 13 000 rupiaa.

Oltiin ainoita asiakkaita resortissa ja huhheijaa mitkä puitteet.  Thaimaan huippuhotellin luokkaa ja yö maksoi noin 25 euroa. Meille se oli kallein, mitä tähän mennessä ollaan jouduttu maksamaan. Häntä alhaalla vastoinkäymisestä otettiin kuitenkin huone vastaan.honeymoon

Tomohon vetonaulana on eurooppalaiseen makuun himppasen erikoiset ruokamarkkinat. Lähdettiin heti niitä kohden, mutta joku avulias paikallinen osasi kertoa, että olisi järkevämpi odottaa seuraavaan aamuun. Markkinoiden sijaan otettiin siis askel kohti ravintolaa, syötiin hyvin ja suunniteltiin seuraavan päivän liikettä kohti Keski-Sulawesien paratiisisaaria.
Ja huonot uutiset seurasivat perässä. Lautta-aikataulut olivat muuttuneet ja seuraava lautta Gorontalosta lähtisi jo seuraavana iltana kello 20.00. Manadosta Gorontaloon kestää noin 10 tuntia bussilla ja aamulla oli tarkoitus katsastaa vielä ne markkinat. Ei hyvä. Ja siitä seuraava lautta lähtee viikon päästä. Ei hyvä. Ainut vaihtoehto olisi mennä Gorontaloon ja matkata sieltä maanantaihin mennessä  lähikylään, josta olisi noin 5 tunnin lauttamatka. Tartuttiin siihen.
Nukuttiin seuraava yö jokseenkin levottomasti ja aamuyöstä Marko heräsi vatsatautiin. Seuraavan päivän 10 tunnin bussimatka ja vatsatauti yhdistettynä ei tuntunut järin herkulliselta. Aamulla suunnattiin kuitenkin markkinoille. Ihana aromit hivelivät sieraimia, kun pöydällä nenän edessä lojui puoliksi teurastettu sika päineen kaikkineen. Ja syvemmältä lihaosastolta löytyi uusia tuttavuuksia: hiillostettuja lepakoita, järkyttävän iso boakäärme ja mikä pahinta, hiillostettuja koiria 🙁
Kokonaisia kuolleita koiria makasi vierivieressä mustan hiilen peitossa ja pöydän alapuolella pienessä häkissä uikutti noin 10 hätääntynyttä koiraa odottaen viimeistä niittiään. Järisyttävää. Täällä tosiaan osa ihmisistä syö koiria, mutta käsittääkseni se ei ole mitenkään erityisen yleistä. Kaikki ruokalistat on tosin tähän asti olleet indonesiaksi, joten tiedä sitä, mitä on jo suuhunsa pistänyt.
Maistuisko lepakko illanistujaisiin?
Tai ehkä boa?
Jatkettin bussilla Tomohosta takaisin Manadoon ja paukittiin hetimiten seuraavalle bussiasemalle. Meidän onneksemme bussi Gorontaloon lähtisi tunnin kuluttua, ja täti kertoi, että matka kestäisi vain 7 tuntia. Pieni mahdollisuus siis kello 20 lauttaan!
7 tuntia in my ass!! Oltiin noin kello 01.00 perillä! 7 tunnin sijaan matka kesti 11 tuntia. Viimeiset 4 tuntia matkasta kului ajatukseen ”ei tää voi kauaa enää kestää” . Markon tauti alkoi ottamaan valtaa ja kuulemma hirvein koettelemus tähän mennessä, ikinä.
Vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä, eikä ne tähän lopu.
Oltiin keskiyöllä siis perillä, ilman hotellia, joten pelätä saattoi, että koko kaupunki nukkui. Löydettiin kuitenkin huone (sen jälkeen, kun olin herätellyt koko hotellin henkilökunnan) ja arvatenkin hinnaltaan jälleen kallein. Ei auttanut kun painua pehkuihin.
Hyvin nukutun yön jälkeen saatiin ihana aamiainen, joka oli ensimmäinen kunnon ruoka vuorokauteen. Etsittiin halvempi hotelli seuraavaksi yöksi, jonka jälkeen otettiin vastaan, yllätys, yllätys, huonoja uutisia. Maanantain lautta oli huhtikuun ajaksi pistetty telakalle! VOI PRKLE! Mitä vielä…. Näiden tietojen saattelemana tajuttiin, että oltiin tultu ehkä turhaan Gorontaloon 11 tuntia bussilla, vatsataudissa, ilman ilmastointia, ilman ruokaa, turhautuneena ja väsyneenä.
Ei luovutettu. Oli vielä yksi vaihtoehto. Samana iltana lähtisi lautta jonnekkin, josta päästäisiin muutaman koukun kautta muutamassa päivässä perille. Tehtiin ratkaisu, maksettiin jo vastaanotetusta hotellihuoneesta osa ja lähdettiin lauttaan. Ja tästä alkaa paras osio.
Mentiin lauttaan hyvissä ajoin. Setä kertoi, että menkää neljältä, lautta lähtee kahdeksalta, pitää saada hyvät paikat, ja mehän mentiin.  Edellisiä aikatauluja silmällä pitäen valmistauduttiin pieneen viiveeseen, ja mieli kohonneena luottavaisina odoteltiin lähtölaukaisua. Lautta oli ehkä tuplasti Suomenlinnan lautan kokoinen ja kahdeksan aikaan lautta oli lastattu jo muutamalla pienrekalla yms yms..
indonesialaiset lapset
Puoli yhdeksän aikaan alkoi ilahduttavan näköinen liikehdintä. Laivan lastaussilta (mikä ikinä…)  nostettiin pystyyn  ja moottori alkoi jylläämään….mutta lautta ei liikunut. Oltiin jumissa.
Hetken ponnistelujen jälkeen päästiin noin puoli metriä eteenpäin, ja MITÄH?! Silta pistettään takaisin alas ja lauttaan ajettiin kaksi rekkaa lisää. Mitä v—–?! Mehän oltiin sekunti sitten kiinni pohjassa!!? Ja lopun jo arvaattekin….tai sitten ette…
Vielä mahtuu..
Tunnin, ehkä kahden, ajan seurailtiin miehistön TODELLA epätoivoista ja epäammattimaista yritystä saada laiva liikkeelle. Rekat pysyivät kyydissä ja miehet painoivat hikipäässä duunia. Liikaa kuormaa.
Vihdoin kuitenkin tajusivat sammuttaa moottorit ja jo tässä vaiheessa olisi joku järki sanonut, että LIIKAA KUORMAA! Ajakaa osa autoista ulos tollot! Mutta ei.
Silmät olivat pudota kuopistaan, kun sen sijaan, että rekkoja olisi ajettu pois, vieressä kelluva järkyttävän kokoinen tankkeri alkoi liikehtimään. Ja kyllä, ajatuksissa siis hinata meidän lautta liikkeelle. Ja sitä yritettiin edestä, takaa ja sivulta matkustajien seuratessa kannelta päitään pyöritellen. Lautta ei liikkunut senttiäkään. Tätä kesti ehkä kaksi, ehkä  kolme tuntia tuloksetta.
Meinasitko käsin tätä vehjettä liikuttaa? Ei onnistunut.
Tässä kohtaa alkoi puntit tutisemaan.
Ja ettei leikki kävisi aivan liian tylsäksi otettiin viimeinen oljenkorsi käyttöön. Tankkerin kyydissä oleva kaivuri alkoi kaivamaan merenpohjaa noin 10 metrin päästä meidän lautasta ajatuksissa ilmeisesti kaivaa jollain ilveellä meidät pois pohjasta. Mitä ihmettä? Missä on järki? Miksi?! Mitä vielä? Kello alkoi lähentelemään yhtä yöllä kun kaivuri lopetti työnsä. Lautta oli edelleen jumissa.
Pikkulapset hiekkalaatikolla.

Oltiin siis matkalla paratiisisaarille. Lennetty kaksi erillistä lentoa, matkustettu 11 tuntia bussissa, maksettu turhaan lähes kokonaisesta hotellihuoneesta ja istuttu paikallaan olevassa laivassa 9 tuntia. Oli huumori loppunut jo aikaa sitten.
Vihdoin kello kolmen aikaan yöllä miehistö sai kuin saikin  laivan liikkeelle
kuormaa keventämättä ja päästiin matkaan. Olin jo henkilökohtaisesti valmistautunut aamun sarastaessa lampsimaan ulos paatista suoraan lentokentälle ja seuraavalla lennolla ulos maasta, vähintään ulos Sulawesiltä. Laivamatka kesti seuraavat 8-9 tuntia, ja kun päästiin satamaan laskettiin, että oltiin vietetty viimeiset 20 tuntia samassa rupisessa paatissa ilman kunnon ruokaa.
Laivan ilmastointikin oli yllättäen posahtanut viikkoa aiemmin, joten tunnelma
oli enemmän kuin hikinen. Kukaan laivassa ei osannut myöskään puhua ainuttakaan kokonaista lausetta englantia, joten oltiin ”autuaan” tietämättömiä tilanteiden kulusta.

Pain in the ass koko Sulawesi tähän mennessä!
Viimeinen yllätys saavutti meidät maissa, kun saatiin tietää, ettei Pagimanasta, johon oltiin saavuttu, kulkenut ainuttakaan bussia Ampanaan, josta lähtisi aamulla lautta saarille. Ainut vaihtoehto oli vuokrata auto ja kuski, ja ajaa viidessä tunnissa perille. Kuski suhautti koko matkan viiden tunnin sijaan kolmessa tunnissa vuoristoisia teitä pitkin. Aloin olemaan liian väsynyt pelkäämiseen, joten ummistin silmät ja heräsin vähän ennen Ampanaa.

Täällä siis ollaan. Ja aamulla yritetään suunnata vihdoin lauttaan, jonka olisi tarkoitus mennä Togeaneille. Ja jos kaikki merkit pitää paikkansa, niin matka ei tule olemaan helppo. Kaikki kura kerralla naamalle, me kestetään. Luultavasti
siis seuraavat viikot saarilla tulee kaatamalla vettä, joudutaan myrskynsilmään
tai lautta poksahtaa kesken matkan.

Elämäni tähän mennessä ällistyttävin paikka, eikä välttämättä hyvällä, täytyy myöntää.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply