Pyörällä Sipoonkorven kansallispuistoon

6.4.2016

Tämän vuoden pyöräilykausi on vihdoin virallisesti avattu. Sanottakoon, että jännitin tätä hieman, sillä viime lokakuussa sattunut vasemman käden katkeaminen on ollut esteenä pyöräilylle, enkä oikeastaan edelleenkään ollut saanut virallista lupaa lääkäriltä hypätä pyörän selkään. Mutta koska koen, että tunnen oman kroppani verrattain hyvin, uskalsin jo käden parantuneen liikelaajuuden ja pitkään jatkuneen kivuttomuuden turvin lähteä vuoden ensimmäiselle pyöräretkelle. Ja voi pojat, kuinka mä nautin!

Ennen kun menen varsinaiseen retkeeni, palaan hieman onnettomuuten, joka lokakuussa sattui. Huonojen sattumusten summana päätyi halaus, jonka osoitin ystävälleni, hallitsemattomaan kaatumiseen. Alle jääneen kynnyksen ja ystäväni painon yhteissummasta alimmaisena ollut olkavarteni katkesi totaalisesti, meni täysin säpäleiksi, murskaksi, soossiksi, rumasti sanottuna siis ihan paskaksi!

Menetin samantien kontrollin hallita olkavarren lihaksiani, käteni taipui osoittaen suoraan selkäpuolelle, ja ainoastaan toisten avustuksella sain väännettyä käteni takaisin oikealle paikalleen. Heti onnettomuuden tapahduttua tiesin, että matka kotiin käy leikkauspöydän kautta.

Nyt onnettomuudesta on kulunut vajaa 5 kuukautta. Käsi on täynnä rautaa ja lihakset surkastuneet. Lihasten tilalla on läjä läskiä, jota verhoilee epäsäännöllisesti kupruileva selluliitti.

Liikelaajuus kädessä on parantunut, joskaan ei täysin normaali. Jokainen käsivarren liike muistuttaa 20 sentin rautalevystä ja sitä kiinnittävistä kahdeksasta ruuvista, jotka tukevat katkennutta luuta.

Vaaka näyttää +5 kg ja kesä kolkuttelee ovella. Vaikkei +5 kiloa ole tällä hetkellä suurin huolenaiheeni ikuisen metallilevyn roikkuessa kädessäni – unohtamatta tietenkään kolmen muun leikkauspöydällä käyneen raajani vihoittelua – ei ole silti reilua, että koko kroppaani kaiken tämän lisäksi peittää viime vuoden pyöräilyn häivyttämät, nyttemmin takaisin tulleet ihrakasat.

Eilinen lääkärikäynti oli kuitenkin kuntoutumisen kannalta valonpilkku niin synkeään kevääseen. Luu on luutunut ja pikkuhiljaa rasitusta on lupa nostaa normaaliin. Ehkä tästä vielä käsi saadaan ja kesäänkin on kuitenkin vielä onneksi aikaa!

Nyt on siis lääkärin antama virallinen lupa palata viime vuonna suurta rakkautta herättäneen harrastukseni pariin. Vaikkei 20 kilometrin lenkki Sipoonkorven kansallispuistoon tunnu miltään viime vuoden kilometreihin nähden nautin kohtuuttoman paljon tunteesta, kun sain asettaa pyörälaukkuni pitkästä aikaa tarakalle ja pistää pyörät pyörimään.

Matka kotiovelta kansallispuiston laitamille on 25 kilometriä suuntaansa. Järkevästi päätin kuitenkin ottaa ensimmäisen retkeni iisisti, nostin pyöräni metroon ja posottelin päätepysäkille Mellunmäkeen, josta kansallispuistoon on enää reilu 8 kilometrin kivenheitto. Pyöräilin helpossa kaupunkimaastossa karttaa välillä seuraille ja päädyin Vantaan puolella sijaitsevan Kalkkiuunintien päätyyn, jonne jätin pyöräni parkkiin ja jalkauduin metsikköön.

Ajatus oli lähteä 4 kilometrin luontopolulle, joka alkaa Kalkkiuunin päästä. En kuitenkaan ollut vaivautunut katsomaan kartasta, mistä luontopolku lähtee ja mihin se kulkee, joten otin ensimmäisen vastaantulevan polun ja lähdin talsimaan korpimetsän siimekseen vielä lumen peittämille polulle.

Sipoonkorven kansallispuisto

Jonkin ajan kuluttua tajusin, etten tosiaan taida olla luontopolulla. Ei mitään tieviittoja mihinkään suuntaan. Päätin kuitenkin jatkaa matkaani, kaivoin kartan puhelimestani ja varmistelin vähän väliä, että olen vielä karttaan piirretyllä polulla.

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Metsä on nimensä veroisesti korpimetsää: valtaosa puustosta on kuusta ja koivua. Luettuani Sipoonkorven kansallispuiston sivuilta kuvauksen luontopolusta, olin ajatuksissani kävellyt aurinkoisilla poluilla ylös alas kallionrinteitä ja välillä noussut näköalaharjanteille katselemaan Vuosaaren sataman nostureita. Todellisuudessa valitsemani polku kulki täysin metsän siimeksessä ja aurinkoinen kevätpäivä kului lumihangessa tarpoen kuusipuiden varjossa. Pääsin kuitenkin matkan varrella ihastelemaan keväisesti solisevia puroja, jään peittämiä kallionrinteitä ja myrskyn repimiä puita, mikä sekään ei tuntunut yhtään hassummalta.

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto
Sain kävellä koko matkan yksin luonnon rauhassa välillä jopa karsastaen yksinäisyyttä, johon täällä kaupungin keskellä en tosiaan ole tottunut. Ei ihmisiä mailla halmeilla……paitsi tietenkin siinä vaiheessa, kun päätin puolikkaan termoskannullisen jälkeen poiketa puskan puolelle. Ystävällisesti mies jäi kuitenkin minut huomatessaan seisoskelemaan hieman kauemmas, kunnes väkinäinen hymy kasvoillani kömmin takaisin polulle.

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto

Matka Helsingistä Sipoonkorpeen ilman autoakin on yllättävän helppo. Helsingistä Sotunkiin ja noin kilometrin päähän vielä itseltäni kateissa olevalle luontopolulle pääsee seutulinjalla 717A ja Vantaalta bussilla 711K. Itäkeskuksestakin kansallispuiston reunamille pääsee kätevästi bussilinjalla, mutta tarkemmat opasteet löytyy luontoon.fi sivuilta.

Kesän tullen tänne on totisesti päästävä uudestaan!

Sipoonkorven kansallispuisto


Osallistu Kevätmessujen lippuarvontaa vielä tänään!

Käy tykkäämässä Facebookissa, ja seuraamassa Instagrammissa!

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Tiia 16.4.2016 at 12:30

    painaiskohan ne sun raudat siellä ”ranteessa” ainakin sen pari kiloa, ettei toki ihan pelkkää laardia vaan sun takalistolla sitten kuitenkaan?

    • Reply Outi 17.4.2016 at 12:03

      Ei. Todistettu juttu. Kyllä se on ihan silkkaa läsää

    Leave a Reply