Monthly Archives

huhtikuu 2019

Kampot Koh Rong all night long

No ei ihan, ei salkullisia kavereilta varastettua rahaa, ellei nyt sitten laske Sihanoukvillen kiinalaiskasinoita. On kuulemma parin viime vuoden aikana tullu. Kaupunki on hirvittävä, yksi iso rakennustyömaa ja kaikki vanha kaadettu, siellä on pelkkiä hotelleja. Ei mitään nähtävää ja kaupunki-infra hajoaa, sähköt katkee, roskat haisee ja viemärit. Tiet on osin betonitettu, mut kun sataa ens kesänä ne on kusessa, koska hiekkatiet ja betonilaatat on eri tasoilla. Betonitielle ei vaan pääse. Ei voi suositella. Tuktukhinnat on naurettavia, Helsingissäkin pääsisi halvemmalla.

Kuvissa verrattavissa ranta ja mitä rannan takana on, tästä kuvasta puuttuu se kolme kymmenkerroksisen kerrostalon blokki, mut ero on käsittämätön. Otres beach, entisellä kylän pääkadulla pysty vielä näkemään, miltä paikka näytti kolme vuotta sitten, kun kiinalaisraha ei vielä ollu tehnyt paikasta työmaata. Hostellin portaissa kasvoi sieniä 🙂

Kampot sen sijaan on ihana. Se on mopoille mitä Havanna on autoille. Vanhat rakennukset, leveät kadut, turistit kätevästi pakattu kahen korttelin alueelle häiritsemästä. Kun käveli vähän sivuun joen vartta, tuli taas vastaan tutut ruokakärryt ja tivoli? Jokin tapahtuma ehkä. Paljon joogaa ja kivoja kahviloita, ihana kirjakauppa. Kahviloista sai kaurapuuroa. Asuisin

Retroa matkan varrelta, naapurin ompelijan ompelukone oli mallia viime vuosisadan puoliväli. Moottoripyöristä hämmentävä osa oli cafe racereita.

Durian, tuo märän koiran tuoksuinen ja makuinen hedelmä, sato on kypsä ja niitä oli joka kulmalla. Sitä ei saanut tuoda guesthouseen, koska se haisee 😀 eli jäi nyt kokeilematta. Mutta durianpatsaan ohi ajelin monesti. Olisin ihan mielelläni tuonu jonkun näistä prätkistä kotiin, mut ei ehkä tuu kätevästi lentokoneen käsimatkatavarana, joten ostin vain pippuria. Maailmankuulua.

Auringonlaskut oli makeita, mutta jos hieman siirsi kameraa, joen käyttötarkoitus tuli selväksi. Kyllähän se jossain vaiheessa vie roskat pois.

Onhan sielläkin tietysti ulkomaalaisten oma eristäytynyt yhteisönsä, niinkuin kaikkialla. Toinen asia, minkä huomaa, on seksiturismi. Tai millä nimellä sitä nyt kutsuukaan, eihän se seksiturismia ole. Mutta sama kuin Thaimaassa, iäkkäät, usein eläkeikäiset miehet hakee nuorta naisseuraa. Näitä baareja ei voi olla näkemättä. Lonely tai friendly hearts ja silleen. Paljon nuoria naisia ja pari ukkoikään ehtinyttä.

Eikä siinä mitään, kun vaan ei kuulis niiden keskustelevan. Tai siis mies puhuu ja naiset kuuntelee. Yksi pariskunta oli ilmeisesti riitaantunut tai bööna ei ollu suosiollinen, sellasta vonkaamista oli. Mies lupasi että hän hoitelee kaikki hankaluudet ja ”kyllähän sinä pidät minusta, minä tiedän”. Olisin vaihtanut pöytää jos terassi olisi ollut isompi. Myös aamupalalla naapuripöydän, ai sinulla on lastenlapsia, herätti hilpeyttä. No, kukin matkustaa tyylillään ja vaihdantatalous toimii näinkin, raha vaihtuu seuraan.

Baareista muita suosikkeja nimien puolesta oli German crazy sausage bar 🙂 Otin kuvan tietysti. Mutta mukavia ranskalaisia leipomoita oli paljon, niistä sai valtavia kakkuja.

 

Eikä kasinotalous ollut poissuljettua täälläkään. Luonnonsuojelualueella oli valtava kiinalainen kasinohotelli, naapurikukkulalla ranskalaisten rikkaiden reservaatti 20-luvulta, nyt jo autioitunu (Bokor station). Paitsi että hotelli on rempattu uudelleen käytöön. Toisella entinen raha ja toisella nykyinen.

Ilma oli ihanan viileää siellä ylhäällä, vaikka oli aurinkoista. Tuli mieleen Välineren vuoristot kun kävin kuumana aamuna. Siellä on myös 20-luvulta oleva vanha kirkko ja buddhalaistemppeli.

Todella erinäköistä riippuen siitä onko pilviä vai ei. Pilvet teki paikasta aavemaisen, aurinko seesteisen. Molempi parempi.

Muutenkin tuli ajeltua mopolla, kun oli rauhallista ja se oli ainoa fiksu tapa liikkua minnekään. Hiekka pöllysi kun teitä ajeli.

Maisemista tuli todella neonvärisiä auringon ja mun kameran yhdistelmänä.

Vesikasvillisuus oli kukassa, otin kuvanjunan ikkunasta kun putputeltiin eteenpäin. Sellasta Kampotissa siis. Seuraavaksi paratiisisaarella sataa.

Huh hellettä ja silleen

Phom Penh suoritettu kahdessa päivässä, siellä oli niin kuuma, että oli pakko päästä tänne rannalle viilentymään pääkaupungin sykkeestä. Vuorille en asettunut, kuten kunnon kolonialistin olisi kuulunut, mutta oli hieman kallis hotelli. Joten sijoitin itseni värikkääseen guesthouseen kaupungin länsimaiseen keskustaan. Mutta ensin, pääkaupunki.

Phonm penhnin julkinen liikenne osoittautui erittäin toimivaksi. Mitään aikataulua ei näytä olevan, mutta bussit kulki koko ajan kohtuullisin väliajoin. Ekassa olin ainoa matkustaja ja kuljettaja esitteli paikkoja siinä matkalla. Kiertoajelubussi. Kambodžapoppi tai thaipoppi pauhas taustalla, kuten joka bussissa. Mut bussit oli uusia ja ilmastoituja.

Tuol Slengin museossa löysin uusia ystäviä, olivat hyvin tuttavallisia. Täälläkin on osattu kaupallistaa oma karmiva sotahistoria, museossa voi ostaa henkiinjääneiden elämänkertoja suoraan heiltä ja heidän suvulta, myyntitapa on suoraan syliin ja voimalla, kuten tavallista.

Pilvenpiirtäjiä oli rakenteilla ainakin 20, kaupunkikuva muuttuu hurjaa vauhtia. Oli siellä vielä näitä pieniä asuinpaloja ja moponkorjauspajoja, tais olla kaheksan parhaimmillaan vieri vieressä.

Ja lounas tietenkin nautitaan kadulla olevasta myyntijoposta, se miten näiden mopoisaa riittää vääntö kuskaamaan kaikkea, en ymmärrä. Yhdellä maalaistiellä tuli vastaan rekan takaosan runko, joka oli täynnä patjoja. Miten se mopo sai sen liikkeelle, en ymmärrä. Näistä tulee elävästi mieleen fifth elementin se lentävä kiinalaismyyntivene, paitsi että ei ollu veneitä.

Tai sitten voi syödä paikallaanpysyvistä kadunvarsirafloissa, jossa kulho maksaa länkkärille kaks dollaria ja paikallisille varmasti vähenmän. Tuolit on mallia jakkara ja korkeutta sellaset kolkytä senttiä, sama istuuko niillä vai maassa. Ja drive in toimii erinomaisesti.

Piti myös käydä syämässä juhlallisesti FCCssä, jossa otin drinkin. Viinaisin drinkki ikinä, veikkaan että sekoitussuhde oli viinaa viinalla ja lantrinki tulee jäistä kun ne sulaa. Kuin parhailla kakkukekkereillä ainakin 🙂

Eikä voinut ohittaa mahdollisuutta tutustua luksushotlaketjun iltapäiväteehen, se oli kätevästi rautatieasemaa lähellä ja seinillä oli elefantteja. Hotellissa myytiin timantteja. Sen hintaluokan paikka se. Mitä etelämmäs tulee, sitä parempaa Earl Grey teetä saa, Kampotissa sai jo loose leaf haudutettua. Phonm penhissä oli vielä pääasiassa pussissa. Ei erityinen lajitelma,leivät ja kakut oli hyviä. Frappen koko Siem Reapissa oli mallia kannu 😀

Muita kuljetustapoja asioille tässä kaupungissa ovat esimerkiksi köyhien kärryt. Niillä kulkee omaisuus mukana. Kerjäläisiä on jonkun verran, yllättävän vähän kuitenkin koko maassa, lähinnä ne ehkä näky Ankorin temppeleillä.

Arkkitehtuuriakin oli, oli puistoja ja ranskalaisia avenueita ja nurtsilla hengaavia kaupunkilaisia.

Kun muut menee kattomaan museota, mä menin katsomaan yliopistoa.

Lisäksi löytyi katutaidetta päiväkodin aidasta,jonka yli ei kyllä muksut karkaa. Hieman oli nyt psykedeelinen teos, näitä oli erilaisia koko aidan pituudelta. Jos liian pitkään kattelee alkaa trippaamaan ilman mitään aineita.

Kyllä on hyvä ihmisen junalla matkustaa. Kampotin suuntaan tosin ei mennyt ihastuttavia vinyylipenkkijunia enää. Mystinen yhden vaunun peli, joka kulki hitaammin kuin mun ajatukset aamuisin. Mikä on hyvä, koska kaupungin läpi kulkiessa se meni ihan kiinni asuntojen etuvissa ja kuisteissa. Siellä ihmiset asusteli ja käytti kiskoja katuina. Melko karua katella slummia junan ikkunasta. Näkee suoraan ihmisten elämään sisään.

Juna töräyttee torvea koko matkan, jotta ei Kamputsealainen jää alle, mitä useampi yrittää tehdä, koska juna on jotenkin käsittämätön. Ei jengi kato tuleeko sieltä joku vekotin kun ne ylittää raiteita tai kulkee niillä. Perille pääsee hitaasti ja kunniakkaasti, tilaa on ja ilmastointi toimii, välillä pysähdytään väistämään toista junaa, operaatiohan vie tunnin. Ehtii ihailla maisemaa.

Tuut tuut!

 

 

Paluu tulevaisuuteen eli känny käteen

Vietin viikon aikuisten kesäleirillä ilman puhelinta henkistymässä ja muistellen elämää ennen puhelimia ja maailmanlaajuista tietoverkkoa muutaman napinpainalluksen päässä. Kyllä, se on mahdollista edelleen elää ilman internettiä, ei siihen kuole.

Olin siis retriitissä opettelemassa meditointia ja joogaa. Eli aikuisten kesäleirillä, yhtenä iltana oli disko (extatic dance night with discolights) ja toisena oli perinnetansseja ja -leikkejä. Sellanen retki se. Otin kuvankin, ei kerro mitään kyseisestä paikasta 🙂 Siksi laitoin tähän kuvia läheisestä rauniosta, joka oli osa Hariharalaya-pääkaupunkia ennen niitä kuuluisia temppeleitä.

Niitä kuuluisia on sitten tässä enemmänkin, oli portaita, yksikerroksisia ja viidakkotemppeleitä. Ei tullu Indiana Jones – fiiliksiä, kivet ei pyöriny päälle ja paikalla oli vaan paljon turisteja. Paitsi kun meni kattomaan niitä syrjäisempiä niin sit ei enää turistia kiinnostanut, ihan keskenään sai olla.

Lingajoella oli paikallisia fliplopeissa, mikä teki kiipeämisestä varmasti mielenkiintoista. Vettä ei joella ollut, mutta puu oli maastoutunut, jenkit varmaan hakee kohta oikeudessa korvauksia patenttiloukkauksesta.

Myöskin mukavasti näin kuivaan aikaan joelle oli muodostunut ilmiselvä Huuto-maalauksen naama, jossa varmasti syntyi seuraavan sadan sukupolven hyttyset, siltä toi keitos tossa kolossa näytti, se kupli ja poreili. Hyvin epämiellyttävän näköisesti.

Ja tietysti oli myös temppelikisse.

Hulvatonta oli myös yhden hotellini valinta, jonka teemana oli tuo Kabal Spean – joki, samat lingat ja kaiverrukset altaan vieressä.

Uusivuosi siis koettu, kastuttu ja nähty miljoonia neonvaloja. Siem Reap oli aivan täynnä ihmisiä, autoja ja koristeita. Vettä sai päällensä enemmän kuin tarpeeksi aina kun kadulle uskaltautui.

Hyvää sian vuotta kaikille, näin Thaimaassa niitä vanhoja horoskooppikuvituksia, niissä se sika oli haiseva karju, ei mikään söpö possuli.

Ja jottei todellisuus unohtuisi, se linkkaa vastaan kerjäten ja puuttuvin raajoin. Sodan jäljet näkyy edelleen katukuvassa. Länkkärinä kun menee tonne, niin turistikuville käy niin, että niihin tulee väkisinkin elämää mukaan. Jokseenkin eri maailmat samalla sillalla.

Kävin miinamuseossa, jossa oli esillä tämän todelliuuden aiheittajia ja muita maastosta löytyneitä sotatarvikkeita.

Silti juhlat jatkuu, parempi elää kuin surra taitaa olla paikallinen mantra.

Loppuun vielä kuva toisesta joogapaikasta jossa olin, se oli Hullun hatuntekijän teekutsuja muistuttava sistukseltaan, söötti kuin se horoskoopin karju pienenä.

 

Ah, on thö road again

Väliin tilannepäivitys, ennen Temppeliosiota. Siirryin pääkaupunkiin. Käytin siihen bussia. Eli seuraavaksi siis tieliikennekulttuuria ja paikallisväriä.

Asioita, joihin Kambodžalainen suhtautuu tiellä vain hidasteina, ei esteinä: ruuhka, jostain välistä pääsee ain ohi. Onnettomuus, paitsi jos se on tuktukkuskin kaveri, muuten, jostain pääsee aina ohi. Vesipuhvelit, tööttiä. Mikä tahansa mikä on pienempi kuin oma kulkupeli, tööttiä. Risteykset, joissa liikennevalot punaisella, tööttiä. Bileet keskellä katua ja katu suljettu, mopolla ohi, kaikki isompi joutuu kiertämään.

Tässä kuvassa normaali kuljetus, kolme mopon päällä.

Hyppäsin postin ylläpitämän minibussikuljetuksen kyytiin, täälläkin posti ottaa näitä lisäpalveluita kontolleen. Mukaan tuli joukko paikallisia nuoria, jotka halusivat samalle penkille, joten kaksi ekaa pakkautu yhdelle penkille. Kuski ilmeisesti ei ollut samaa mieltä ja nyt jokaisella on oma penkki. Katellen näiden muuta kuljetusmentaliteettia tällanen viis kolmella penkillä on ihan normi. Ja kaikkialle, siis kaikkialle voi ajaa mopolla. Markkinakojujen väliin, paitsi et ei kannata jäädä jumiin kuten yksi onnistui tekemään. En kehdannu ottaa kuvaa 😉

Tiedättekö mitä? Jos tiedätte niin pois mun ajatuksista tai ainakin vaadin kuukausimaksua käyttöoikeudesta sisältöön. Ajattelin tässä bussissa ruuan makua ja sitä miten se vaihtelee säätilan mukaan. Aloin ajatella juodessani vettä, jonka otin edellisestä majapaikasta mukaan. Olen juonu sitä vettä nyt neljä päivää ja nyt on siis kuuma, eli lähemmäs nelkytä astetta. En ole ollut ilmastoiduissa tiloissa, eli missään vaiheessa syödessäni tai juodessani lämpötila ei ole ollut ihmiselle sopivissa lukemissa. Vesi ei ole maistunut miltään muulta kuin vedeltä.  Mikään ei maistu miltään kun on niin kuuma. Juodessani samaa vettä nyt ilmastoidussa bussissa, siinä on maku! Mitä ihmettä! Ihan selvästi se maistuu erilaiselta vedeltä. Tästä johtopäätöksenä aion julistaa, että ihmiselle maun kannalta paras ruokailulämpötila on vähän kuppasella ilmastoinnilla aikaan saatu +25°C. Muutoin kannattaa syödä tulista jotta on makua ja Suomessa on niin kylmä, että kaikki mausteet voi oikeestaan lopettaa, paitsi suolan ja sokerin säilömistarkoituksessa ja etikan jos tehdään etikkakurkkuja. Nämä hyväksyn.

Olen havannut keskeisen puutteen hyvinvointimatkaamisessa. Se johtaa väistämättä siihen, että päädyt matkakumppaneidesi kanssa turistimarkkinoille ja turistiravintoloihin. Siellä sitten lasittunein silmin ja madam madaaaam huudoin paikalliset yrittävät myydä samoja asioita sinulle uudelleen ja uudelleen. Epätoivo loistaa niin turistien kuin myyjienkin olemuksesta. Koska olen laiska ja asun halvalla, ei ole asia sinne pubikadun läheisyyteen, vaan jossain sivussa aina ollaan. Eikä sieltä huvita lähteä mihinkään, joten shoppailu ja ruokailu tapahtuu paikoissa, jossa ei muita länkkäreitä näy. Sieltä puuttuu myös se toinen puoli, jatkuvasti perään huutavat myyjät. Tänään jossain Siem Reapin ja Phnom Pengin välillä bussi pysähtyi lounaalle, mutta olin varannut eväät. Eli paikalliskulttuuria ihmettelmään kauppahalliin. Siellä ei todisiaan kukaan yrittänyt myydä mitään jengi katteli puhelinta ja yksi myyjistä nukkui päiväunia siellä myyntipaikkansa lattialla, oli tyynyt ja kaikki.

Maisema on lättänä kuin travellerin halpa pannukakku. Valitinko joskus suomesta? Enää ei ole aihetta. Kuvassa myös brahmineita.

Olenko  ainoa, joka ihmettelee tälläsen tikuille nostetun talon kohdalla, jos ei jossain taustalla näy jotakin hökkeliä, että mihin tässä on vessa laitettu?

Lopuksi vielä ruokacornerissa: söin yksisarvisen! Se oli jäätelö. Makea esanssimustikalta maistuva jäätelö.

Seuraksi nautin impperialistista Khem-Colaa, olisi saanut myös Singaporessa tehtyä ja Thaimaassa tehtyä, mutta olivat kovin kalliita, sekä paikallista lakujuomaa, jota olen katsellut himoiten viikkoja, uskaltamatta maistaa. Melko ällöttävän makeaa ja sisälsi palasia, ei jatkoon. Lisäksi halpaoreoita ja kallein kitkat ikinä, marspatukat maksaa 1,1 €.

Terppalei hei kaikille!