Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

reissaaminen

143 päivää reissussa – miltä se tuntui ja mitä se opetti?

Reissuhan tuntui aivan huikealta, tietysti. Matkaaminen halki Aasian, Australian ja Uuden-Seelannin oli kuitenkin yllättävän väsyttävää, ja lisäksi kohtasimme myös matkaan varsinaisesti liittymättömiä vastoinkäymisiä, jotka toivat omat haasteensa. Tuntui siis ihan hyvältä palata kotiin lepäämään 15. maaliskuuta 2020, tasan kuukautta aikaisemmin kuin mitä meidän alunperin piti. Koronan pirulainen se sotki meidänkin suunnitelmamme; maat alkoivat pistää rajojaan kiinni, tulevat lentomme peruttiin, emmekä saaneet enää viisumeita. Katsoimme siis viisaammaksi palata kotiin etuajassa. Muutoin olisimme kyllä jatkaneet reissumme ihan loppuun saakka, ja väsymyksestä huolimatta ei se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä ajalta sekään. En edes tiedä, kuinka pitkän aikaa olisin ollut valmis viettämään reissussa loppupeleissä. Varmaankin rahojen loppuminen se ennen pitkää olisi pakottanut maailmalta kotiin.

Kokematta meiltä jäivät siis Vietnam, Etelä-Korea ja Japani. Muutoin ehdimme käydä kaikkialla, missä meidän oli tarkoituskin käydä, sekä jopa sellaisissakin paikoissa, mihin meidän ei ollut tarkoitus mennä. Ja nämä paikat osoittautuivat aivan mahtaviksi! Alkureissusta meillä oli etukäteen hommattu lennot Filippiineille asti, mikä omalta osaltaan pakotti meidät aikatauluttamaan toimintaamme, ja välillä jopa kiiruhtamaan. Tämä ei ollut lainkaan kivaa, ja opimmekin sen, että huolimatta siitä, että lentojen hinnoissa usein säästää, kun ne hankkii etukäteen hyvissä ajoin, on tällaisella reissulla silti se vapaus ja nimenomaan aikatauluttomuus tärkeimpiä asioita. Kyllä harmittaa lähteä ihanasta paikasta vain siksi, että huomiselle nyt vain on lento buukattuna. Tai se vasta harmittaakin, jos jotakin mielenkiintoista jääkin näkemättä ja kokematta sen vuoksi, että ei vain ole aikaa.

”Yleensä parhaat kokemukset syntyvät juurikin sellaisissa tilanteissa ja paikoissa, joita ei etukäteen osannut odottaakaan.”

Filippiineiltä eteenpäin olikin aivan ihanaa, kun meillä ei ollut mitään pakottavaa tarvetta liikkua yhtään mihinkään – jos tuntui, että haluaisi vain jäädä hetkeksi paikalleen, me saatoimme sen tehdä. Jos jokin paikka vaikutti kivalta, pystyimme olemaan siellä ihan niin kauan kuin halusimme. Se oli todella mukavaa.
Esimerkiksi Malesiassa ollessamme Borneolla päätimme pistäytyä pienellä Labuanin saarella, joka on aivan Borneon kyljessä. Emme olleet koskaan aiemmin kuulleetkaan koko saaresta, mutta kun se nyt siinä niin lähellä sattui olemaan, niin miksikäs ei! Ja tämä osoittautui oikein hyväksi valinnaksi, sillä Labuan oli oikein viehättävä, mielenkiintoinen pikkusaari vailla turisteja. Tapasimme myös kenties koko reissun ystävällisimmät ihmiset tuolla saarella.
Labuanilta taas päätimme jatkaa matkaamme Brunein sulttaanikuntaan, joka myös on aivan samoilla huudeilla Borneon luoteisrannikolla – ja Bruneihinkaan meidän ei alunperin pitänyt mennä. Yllättäen tämäkin etappi osoittautui todella hyväksi valinnaksi, ja jälleen saimme tutustua todella ystävällisiin ja ihaniin ihmisiin, muun muassa useita kieliä puhuvaan, durian-hedelmiä rakastavaan Maria-nimiseen paikalliseen mummoon.
Liika suunnittelu ja asioiden lukkoon lyöminen ei siis ole hyvästä, ja yleensä parhaat kokemukset syntyvät juurikin sellaisissa tilanteissa ja paikoissa, joita ei etukäteen osannut odottaakaan.

Summa summarum voinen siis sanoa, että reissu oli aivan ihana ja onnistunut, ja lähtisin milloin vain uudestaan. Kaikki ei todellakaan ollut täydellistä – kuten aiemmin mainitsin, meillä oli joitakin vastoinkäymisiä, jotka eivät reissuun liittyneet, tai oikeammin matkakumppanillani oli, mutta tämä tottakai vaikutti ja heijastui myös minuun. Joitakin kertoja tunteet olivat pinnassa, ja mieliala synkkä. Väsymys ja stressi rassasi. Toisinaan meillä meni matkakumppanini kanssa hermo toisiimme ja sorruimme tiuskimaan, mutta kertaakaan emme tosissaan riidelleet keskenämme. Emme missään kohtaa esimerkiksi suuttuneet niin, että olisimme jatkaneet matkaa erillämme, mikä ei ole kuulemma edes mitenkään harvinaista näin pitkäkestoisella matkalla.
Kuitenkin kaikki ne hienot asiat, mitä kohtasimme reissun aikana, peittoavat surkeat hetket aivan mennen tullen. Saimme uusia kavereita, jopa ystäviä, niin toisista matkailijoista kuin paikallisistakin. Tutustuimme vieraisiin kulttuureihin ja ihmisiin sen sisällä, avarsimme omia näkemyksiämme, ja opimme kenties hiukan paremmin ymmärtämään eri tavoin toimivia ihmisiä, jotka ovat kasvaneetkin täysin erilaisessa ympäristössä kuin me. Näimme lukuisia eläinlajeja, uhanalaisiakin, niiden luonnollisessa elinympäristössä, täysin luonnonvaraisina. Vaelsimme upeissa maisemissa vuorilla ja viidakoissa. Keräsimme lukuisia hienoja, uusia kokemuksia.

”Muuta ei voi kuin hengittää syvään ja yrittää hymyillä itsekin, ja muistutella itselleen, että kaikki kyllä lopulta järjestyy.”

Tällainen reissu on monessa mielessä hyvin opettavainen. Avoimuuden lisäksi sitä väkisinkin oppii kärsivällisyyttä, kun asiat eivät aina vain mene niin kuin haluaisi. Kaakkois-Aasiassa kun matkustelee, mikään harvoin tapahtuu ajallaan, ja on täysin normaalia, että bussit lähtevät tunninkin myöhässä – tai jättävät kokonaan lähtemättä. Kukaan ympärillä ei välttämättä osaa englantia, ja kun yrittää kysyä neuvoja, voi saada vain hämmentynyttä hymyilyä ja nyökyttelyä vastaukseksi. Se pistää turhauttamaan, mutta näissä tilanteissa ei kuitenkaan kiukuttelu ja hermojen menetys auta yhtään mitään. Muuta ei voi kuin hengittää syvään ja yrittää hymyillä itsekin, ja muistutella itselleen, että kaikki kyllä lopulta järjestyy.

”Mielestäni jos itse matkustaa rikkaana eurooppalaisena köyhään maahan nauttimaan asioista, joihin paikallisilla ei ikinä olisi varaa, on tuolle maalle velkaa sen, että vähintäänkin kohtaa sen todellisuuden siellä.”

Tällainen reissu, jossa käydään osaksi hyvin köyhissä maissa, opettaa myös todella arvostamaan sitä, mitä kaikkea itsellä onkaan, mikä kaikki omassa elämässä on hyvin. Kiitollisuutta siitä, miten hyvin Suomessa asiat ovat. En koskaan Suomessa ole tuntenut itseäni rikkaaksi, sen sijaan Filippiineillä Cebun Mandauen kaduilla kulkiessani tunsin olevani lottovoittaja. Suoraan sanottuna alkoi hävettää, mistä kaikesta sitä onkaan kehdannut valittaa (ja mistä aivan varmasti tulen vielä valittamaan), kun näki likaisia lapsia ilman kenkiä kerjäämässä kadulla. Tiedän, kuulostaa todella kliseiseltä, mutta näin asia ihan todella on. Jos matkallaan poistuu oman luksusresorttinsa sekä turistinähtävyyksien ulkopuolelle, voi nähdä sen todellisuuden kaiken takana. Sitä näkee, miten erilaista normaali arki on eri maiden asukkaille. Harva näin tekee, sillä ei halua kohdata sitä ikävää todellisuutta. Ymmärrän tämän kyllä – kukapa nyt lomalla ollessaan tahtoisi pahoittaa mieltään sillä, miten pielessä jotkut asiat voivat olla? Kuitenkin suosittelen tätä kaikille, nimeomaan siksi, miten silmiä avaavaa se on. Mielestäni jos itse matkustaa rikkaana eurooppalaisena köyhään maahan nauttimaan asioista, joihin paikallisilla ei ikinä olisi varaa, on tuolle maalle velkaa sen, että vähintäänkin kohtaa sen todellisuuden siellä.
Näimme siis paljon surullisia asioita, kuten kadulla eläviä kokonaisia perheitä, kulkukoiria ja -kissoja, joilta puuttui silmiä ja raajoja, sekä hirveät määrät roskia, jotka oli vain heitetty kadulle, luontoon, sekä mereen. Kuitenkin jotakin pientä hopeareunustakin löytyi: kadulla asuvat ihmiset olivat tilanteestaan huolimatta hymyileväisiä ja ystävällisiä, ja reimuitsivat, kun annoimme heille pikkuseteleitä ja muutamia hedelmiä. Kulkukoirat ja -kissat selvästi varoivat ihmistä, mutta ottivat kuitenkin kiitollisina vastaan vettä ja ruokaa, joita niille eivät tarjonneet vain turistit, vaan myös paikalliset. Ja esimerkiksi Indonesian Nusa Penidalla, jossa näimme koiranpennun, jonka jalka oli murtunut ja luutunut väärään asentoon, kertoi eräs paikallinen ravintolanpitäjä, että he ovat kutsuneet eläinlääkärin tutkimaan koiraa. Roskakasojakin jotkut paikalliset yrittivät parhaansa mukaan siivota rannoilta ja merestä. Borneon sademetsissä seikkaillessamme taas viidakko-oppaamme ilmiantoivat viranomaisille jonkun, jonka me kaikki kuulimme käyttelevän moottorisahaa luvatta suojellussa metsässä.
Lyhyesti ja tiivistetysti siis: ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Elämänasenne on köyhissä maissa aivan erilainen kuin perusnegatiivisessa Suomessa, ja me kaikki todella rikkaaseen ja hyvään maahan syntyneet voisimme ottaa oppia tuosta asenteesta, ja iloita pienistäkin asioista.

Matkailu siis todellakin avartaa! Siksi se onkin yksi parhaista asioista, mitä ihminen voi elämässään tehdä. Olen ollut nyt 1,5 kuukautta Suomessa, ja reissukuume on – kyllä vain, uskokaa tai älkää – hiipinyt jo takaisin. Taas on sellainen olo, että tekisi mieli lähteä reissuun, ja mielellään pitkäksi aikaa. Ei kai sitä tässä muuta voi kuin alkaa taas säästämään ja suunnittelemaan.

 

Kaikki tämän artikkelin kuvat on otettu tällä reissulla, Balilla ja Lombokilla Indonesiassa.

Miksen reissaisi?

Tämä pohdiskelunpätkä on hyvä julkaista nyt, tämäniltaista lähtöä ajatellen. Tänään on se hartaasti odotettu päivä, kun lähden kaverini Suvin kanssa noin puoleksi vuodeksi reppureissaamaan. Kierrämme ympäri Aasiaa, Australiaa, sekä Uutta-Seelantia, eikä paluulippua Suomeen vielä ole olemassakaan. Kuitenkin viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus palata kotopuoleen.
Tämä reissu tulee varmasti olemaan täynnä kaikenlaisia kokemuksia sekä tunteita, ja kokonaisuudessaan uskon siitä tulevan aivan huikean.

Pääosin suurin osa ihmisistä on suhtautunut erittäin hyvin reissuuni; osa on puolestani innoissaan, osa tahtoisi tehdä itsekin joskus saman. Suurin osa on kannustanut minua, kehunut, kuinka hienoa on, että nuorena uskaltaa toteuttaa haaveitaan, sanonut minua rohkeaksi ja itsenäiseksi.
Kuitenkin on ollut myös muutamia tapauksia, jotka eivät ole oikein ymmärtäneet koko hommaa. Toiset ovat ihmetelleet, miten aion saada rahani muka riittämään niin pitkän aikaa, toiset taas eivät ole voineet käsittää sitä, miksi kukaan ylipäätään tahtoisi olla ulkomailla niin kauaa.
”Mitä ihmettä sä siellä niin kauan oikein teet?” on kysymys, jonka olen pari kertaa kuullut tähän reissuun liittyen.

Jokaisella lienee aivan omat syynsä, miksi tahtoo pitkälle matkalle lähteä; se voi olla tietenkin työ tai opiskelu, vapaaehtoistyö, tutkimusmatkailu, himo extremelajeihin, uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan, erikoisen luonnon tutkiskelu, tai vaikkapa uusiin ihmisiin tutustuminen. Tai kaikkia näitä. Yhtä kaikki kuitenkin varmasti monella pitkän aikajakson reissaajalla se perimmäinen syy, miksi vain ottaa ja lähtee, vailla huolta huomisesta, on vapaus. Se on itsellänikin kenties se pääsyy, miksi tahdon olla kaukana poissa, ja mielellään mahdollisimman pitkään, mutta myös syy sille, että olen valmis yleisestikin, arjessakin, ottamaan sen viikonlopun äkkilähdönkin vain johonkin. Ollakseni vapaa ja vailla velvollisuuksia – edes muutaman päivän ajan.

Nykyelämä on kovin hektistä, kun maailma muuttuu koko ajan ja asiat pitäisi hoitaa yhä nopeammin ja nopeammin. Meidät saa kiinni kännykällä sekä somessa 24/7, kun vielä pitkälti 90-luvulla, jos halusi pitää yhteyttä ulkomailta Suomeen, tuli kirjoittaa kirje. Tai etsiä lähin puhelin, josta soittaminen Suomeen maksoi maltaita. Sitten piti toivoa, että joku oli kotona ylipäätään vastaamassa puhelimeen.
Nykyaika on aivan erilaista. Toki on erittäin hyvä asia, että kotijoukkoihin saa pidettyä yhteyttä vaikkapa päivittäin, ja vielä hyvin vaivattomasti. Ei tarvitse kuin avata kännykästä yksi sovellus ja se on siinä.
Tällainen muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan hyvä asia – tutkitustikin tämä lisää huomattavasti stressiä, keskittymishäiriöitä, sekä aiheuttaa jopa ahdistuneisuutta ja masennusta ihmisillä. Kokoajan ollaan jatkuvasti tavoitettavissa, ja kuvia sekä hirveää informaatiotulvaa vain syötetään pysäyttämättömänä silmien eteen. Yhtä mittaa puhelimen joku sovellus piippaa ja välkyttää valoja, vieden ihmisten huomion tosielämästä älypuhelimeen.
Itse olen jo tämän estääkseni ottanut kaikkien sovellusteni ilmoitukset pois käytöstä, sillä huomasin niiden todellakin lisäävään puhelimenkäyttöäni, joka jo muutenkin on aivan liiallista. Lisäksi olen huomannut itsessäni tämän klassisen älyluuri-syndrooman: sitä tulee vilkuiltua jatkuvasti lähes kuin automaattisesti, plärättyä somet läpi, vaikka sen tietää itsekin, ettei siellä mitään tärkeää edes ole. Sentään niin pitkällä ei minun ongelmani ole, että kännykkä keskeyttäisi esimerkiksi leffan katselun, kirjan lukemisen, tai keskustelut ihmisten kanssa. Olen kuitenkin nähnyt, että monilla se on jo edennyt tuohon pisteeseen, jolloin se on ihan oikeasti vakava ongelma, ja itse yritän tehdä kaikkeni, jottei tapa minulla menisi yhtä pahaksi.

No, nyt jaarittelin vähän turhan paljon kännykänkäytöstä, mutta sekin seikka kuitenkin liittyy olennaisena osana reissuuni. Tällainen reissu, jossa ollaan pitkät pätkät maapallon toisella puolen, jossakin paikassa, jossa ei välttämättä edes toimi puhelin- tai nettiyhteydet, saa aivan erilaista etäisyyttä kaikkeen kuin mitä kotimaassa saa vapailla ollessa. Varmaksihan en vielä tietenkään tiedä, mitä matkalla tulee tapahtumaan, taikka miten noin pitkään kotoa poissaoloon tulen suhtautumaan, mutta olen hyvin varma siitä, että ennen kaikkea päällimmäisenä tunteenani tulee olemaan vapaus. Vapaus kännykänkäytöstä, töistä, rutiineista, ihmisistä – vapaus kaikesta. Ja juuri sitä lähdenkin hakemaan.

Moni ei kenties tällaista kaipaa lainkaan, mutta itse olen aina ollut hyvin vapaudenkaipuinen ihminen. Ymmärrän kuitenkin sen, että monelle tämä ajatus tuntuu vieraalta, jopa kammottavalta. Puoleen vuoteen ei näe läheisiään, ei kotimaataan. Kaikki ympärillä on vierasta, niin ihmiset, kieli, kulttuuri, kuin maisematkin. Voi tuntua pelottavalta olla pitkän aikaa keskellä outoutta, vailla mitään tuttua.
Ihmisiä on kuitenkin hyvin erilaisia, ja itse lukeudun juuri heihin, jotka vain nauttivat kaikesta uudesta ja oudosta. En kaipaa tuttuja asioita ympärilleni tunteakseni oloni hyväksi – päinvastoin, liiallinen arki ja rutiinit vailla mitään uutta suorastaan tukahduttavat sekä ahdistavat minua. Minulle päivästä ja vuodesta toiseen toistuva samanlainen oravanpyörä on yhtä suuri kammon aihe, kuin jollekin toiselle tällainen reissu.
Sellainen olen ollut aina. En pidä tasaisen harmaasta, turvallisesta arjesta – tahdon elämääni kaikki sateenkaaren hurjat värit, ja vielä enemmänkin. En kaipaa välttämättä mitään suuria sirkushuveja, vaan vain sitä, etteivät päivät seuraisi joka kerta samankaltaisena toisiaan; että jotakin uutta ja hauskaa, jotain hyvin pientäkin, olisi aina läsnä arjessa. Pääasia minulle on, ettei elämä vain jumitu samoille, tylsille raiteille vuodesta toiseen.

En tiedä vielä, luulenko vain olevani kova reissulikka, vai alkaako minua mahdollisesti ylitsepääsemätön koti-ikävä kalvamaan jo kuukauden matkalla olon jälkeen. Olen tätä ennen ollut kuitenkin pisimmillään vain 18 päivää ulkomailla. Mitään lähellekään tämän pituista pätkää en koskaan ole ollut poissa kotoa.
En tiedä vielä, riittävätkö rahani koko suunnitellun reissun ajan. Olen totta kai laskenut päiväbudjetin, eikä tämä tule missään nimessä olemaan mikään luksus-/shoppailu-/ryyppäys-/viihdereissu, jollaisella paljon rahaa kuluukin (ja tämä lienee syy siihen, miksi niin moni ihmettelee, miten rahani voivat muka riittää noin pitkän aikaa; ihmisillä ei ole kokemusta muunlaisista matkoista kuin juuri edellä luetelluista). Mutta fakta on se, että mahdotonta on lasketuista budjeteista huolimatta etukäteen varmaksi tietää, kuinka paljon sitä rahaa loppupeleissä saa kulutettua matkan aikana.
En tiedä vielä, tulemmeko hyvin toimeen Suvin kanssa koko reissun ajan, vai meneekö meillä jossakin kohtaa niin pahasti hermot toisiimme ja sukset ristiin, että jatkamme matkaamme yksinämme. Vaikka meillä onkin samanlaiset näkemykset tästä reissusta, sekä monista muistakin asioista, ja tulemme yleisesti ottaen erinomaisesti toimeen keskenämme, on puoli vuotta samaa naamaa katsellen oikeasti aika pitkä aika.
Tällaiselle matkalle ei kuitenkaan voi lähteä ilman epävarmuustekijöitä. Mikään elämässä ei ole varmaa, paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Jos on haave, se täytyy pyrkiä toteuttamaan – epävarmuus ja riskit kuuluvat elämään. Ne on otettava huomioon, mutta ne eivät saa estää toteuttamasta itseään.

Kiitos, rauhaa ja rakkautta! ♥

Euroopastakin löytyy viidakkoa

Ilha da Madeira, ”Puusaari”, on todellakin nimensä veroinen. Kun turistien kansoittamasta pääkaupunki Funchalista lähtee omalla vuokra-autolla hieman pidemmälle saaren syövereihin, saa havaita silmänkantamattomiin upeaa, vuorilla kerroksittain kasvavaa subtrooppista metsää. Tästä metsästä huomattava osa on ikivihreää laurisilva-metsää, jota kasvaa vain Madeiralla ja joillakin muilla Atlantin saarilla, ja joka löytyy Unesconkin maailmanperintökohdelistalta. Vaikka matkustimme saarelle talviaikaan, oli metsä joka puolella kovin kukoistava ja vehreä. Myös kukkia, joista Madeira on tunnettu, kasvoi melko lailla joka paikassa, vaikka keväisin niiden loisto on kuuleman mukaan kaikkein upeimmillaan. Kasvien ja luonnon ystävä varmasti viihtyy Madeiralla – kunhan vain muistaa hommata jonkinlaisen kulkupelin itselleen, sillä pääkaupungista ei paljoa upeaa luontoa löydy. Toki upeita puutarhoja Funchalissa on – itse kuitenkin arvostan kokemuksena enemmän nimenomaan luonnonvaraisen kasvillisuuden ihastelua.

Eli, miten viiden päivän reissumme Madeiralla viime tammikuussa siis sujui, millainen mielikuva itselleni siitä jäi?

No, myönnettäköön, että heti ensi alkuun, kun olimme vuokra-automme allemme saaneet ja ajelimme kohti hotelliamme Funchalissa, minua huolestutti; kaupunki näytti turistirysältä. Mieleen tulivat kuvat Kanariansaarilta. Joka puolella kuhisi ranskalaisia turisteja vauvasta vaariin, ja suomeakin kuuli puhuttavan valitettavan usein. Suurimmassa osassa ravintoloista oli ruokalistat niin ranskaksi, saksaksi, venäjäksi kuin suomeksikin. Päästyämme Funchalista pois mieleni kuitenkin tyyntyi, ja levadareitti Caldeirão Verden varrella sekä Pico Ruivon huipulla pääsin siihen mahtavaan reissufiilikseen ja uutuudenviehätykseen, jota ylipäätään ulkomailta etsin.

Kovin kauas hotellilta ei tarvinnut lähteä bongatakseen ensimmäiset levadat, eli vanhoja kastelukanavia, joista osa on edelleen käytössä. Näiden varrella ei kuitenkaan kummoisia vaellusreittejä ollut.

Banaanipuita kasvoi runsaasti ympäri saarta.

Ensimmäisen päivän kiertelimme Funchalia kävellen ja chillailimme, sekä suunnittelimme hiukan seuraavien päivien ohjelmaa. Tsekkasimme Jardim Panoramicon, panoraamapuutarhan, joka sijaitsi aivan hotellimme lähettyvillä, sekä söimme jäätelöt rantabaarissa.
Turistihelvetin keskellä mieltäni piristi, kun kohtasin paikallisen mummon kauppaamassa käsitöitään, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hänellä oli silläkin hetkellä jokin patalappu työn alla, ja jotakin samalla portugaliksi kertoen hän esitteli minulle känsäisiä, työn kovettamia käsiään. Ikää on vaikea arvioida tuntemattomasta, mutta veikkaisin, että tällä naisella sitä oli lähemmäs 80 vuotta. Käsityöt olivat upeita ja uniikkeja, ihanan värikkäistä langoista virkattuja patalappuja, liinoja, sukkia sekä lasten tossuja. Päätin ottaa yhdet tossut (koristeeksi), sekä yhden kauniin, koristeellisen virkkaustyön, jonka käyttötarkoitus ei minulle oikein selvinnyt, vaikka mummo yritti sitä kovasti minulle selittää ja näyttää. En tiedä, oliko kyseessä jonkin sortin pesurätti, kun vanha nainen teki sen kanssa hankausliikkeitä käsiä vasten minulle malliksi, mutta joka tapauksessa, sen päätin ostaa, ja koristeena aion sitäkin pitää. Hintaa näille kahdelle käsityölle muodostui yhteensä kuusi euroa. Se oli varmaankin mummon viikon palkka, sillä koko loppureissun aikana ei häntä enää näkynyt – ainakaan tuossa samassa paikassa.

Lounaaksi vedimme pahaa ja kuivaa kalaa, itselläni tuna steak eli tonnikalapihvi, miehellä miekkakalaa, ja päätimme, että kyseiseen ravintolaan emme enää syömään mene. Hintatasokaan ei mitenkään edullinen ollut suhteessa ruokien laatuun – annoksemme taisivat kustantaa 13-15 euroa per naama. Paljon edullisemmallakin hinnalla Madeiralla söimme myöhemmin, ja huomattavasti parempaa ruokaa.

Iltapäivällä päätimme lähteä käymään sekä Funchalin Botanic Gardenissa, että jokusen kilometrin päässä sijaitsevassa Tropical Gardenissa. Emme ottaneet asioista etukäteen selvää, ajattelimme vain, että kyseessä on kaksi erillistä puutarhaa, ja se olikin virhe…
Ajaminen piskuisella Fiat 500:llamme oli heti lähtöviivalta saakka ollut vaikeaa ja työlästä, ja luojan kiitos en itse joutunut rattiin, vaan mieheni ihanana suostui ajamaan koko reissun ajan. Madeira on nimittäin erittäin mäkinen saari, mitä en ollut etukäteen lainkaan tajunnut! Vaikka lueskelin Rantapallon blogeja ja ties mitä kaikkia matkailusivustoja etukäteen ennen reissua, ei missään varoitettu Madeiran erittäin jyrkistä ja kaartuvista mäistä, joissa paikalliset kaahaavat satasta mutkan takaa suoraan eteen. Pikkuautollamme oli kaikissa mäissä suuria vaikeuksia, ja lähes poikkeuksetta jyrkimmät niistä vedettiin ykkösvaihteella – edes kakkosella ei autossa riittänyt veto. Selviydyimme kuitenkin lähes joka paikkaan, minne meidän oli tarkoituskin mennä, joten pikku-Fiat suoriutui kyllä riittävän hyvin ajopelinä. Vain yksi paikka jäi autolla saavuttamatta – nimittäin tämä Tropical Garden, johon päätimme puutarhakohteistamme ensin suunnata.
Kävely Madeiralla oli ihan yhtä työlästä kuin autolla ajaminen – ihan vain lähikaupassakin käyminen kävi kuntoilusta, hotellimme kun sattui sijaitsemaan mukavan jyrkän mäen päällä. Kuitenkaan mikään kävely reissumme aikana, ei edes 13 kilometrin levadavaellus tai kipuaminen Pico Ruivolle lähes 2000 metrin korkeuteen ollut mitään verrattuna tähän taipaleeseemme Tropical Gardenille. Tämä oli koko reissun rankin kävelylenkki. Mäen alle ajaessamme tajusimme, ettei Fiatimme ikinä selviytyisi siitä ylös edes ykkösvaihteella, niin jyrkässä kulmassa mäki nousi. Päätimme siis kävellä ylös, me kun ajattelimme, ettei huipulle kovin pitkä matka voi olla, vaikkei sitä näykään…

No, olihan sinne matkaa. Varmaan kaksi kilometriä. Pelkkää jyrkkää nousua. Olimme molemmat jo ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen hengästyneet, ja olisimme varmasti kääntyneet takaisin siinä kohtaa, jos olisimme tienneet, kuinka pitkä matka perille vielä oli. Kuitenkin me vain kävelimme ja kävelimme tuota kamalaa mäkeä, jonka koko matkan varrella – käsittämätöntä kyllä – oli asutusta. Kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa, emme enää voineet perääntyä – haaste oli vedettävä loppuun asti. Kokoajan ihmettelimme ääneen, että mikä ihmeen reitti tämä oikein suosittuun turistikohteeseen on; hankala mennä autolla, hankala kävellä.
Kun sitten vihdoin pääsimme perille ylös, tajusimme, että paikalle tulivat vaijerihissit jostakin kaukaa silmänkantamattomista alhaalta – sieltä Botanic Gardenista. Paria kylttiä vilkaistuamme asia varmistui; puutarhat ovat samaa lafkaa. Tarkoitus olisi ajaa ensin Botanic Gardeniin, tulla sieltä hissillä ylös tänne Tropical Gardeniin, ja jälleen hissillä mennä alas lopulta takaisin. Tietenkin. Kiittelimme itseämme siitä, ettemme olleet asiaa sen kummemmin googlailleet, vaan menneet vain. Vaikka usein parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee vain asiaa sen kummemmin miettimättä täysin extempore johonkin, toisinaan asioihin perehtyminen ja suunnittelu kuitenkin kannattaisi.

Joo o, sieltä niitä hissejä tulee… Ja tyytyväisiä turisteja niiden kyydissä. Me tietenkin paljon mieluummin kävelimme koko matkan ylös, sillä olemme reippaita urheilijanuoria. Emme missään nimessä olisi halunneet taittaa matkaa hissillä… Eiku.

Sitten itse puutarhaan, johon vihdoin ja viimein pääsimme rankan kävelyn jälkeen. Sisäänpääsymaksu oli 12 euroa, ja mukaan sai wine tasting -kupongit, jotka puutarhan viinipisteessä olisi voinut käyttää. Me tietysti unohdimme kokonaan omamme.
Ympäriinsä kasvoi mitä erikoisempia trooppisia puita, kukkia ja kasveja ympäri maailmaa. Istutettuina ne eivät kuitenkaan sävähdytä yhtä paljoa kuin jos ne olisivat luonnonvaraisia, kuten jo tuossa postauksen alussa totesinkin. Yhtäkaikki kaunista katseltavaa ne silti ovat, ja suurimmat puut hämmästyttivät koollaan. Puutarhaan oli selkeästi otettu aasialaisia vaikutteita, eritoten kiinalaista tunnelmaa, portein, silloin ja patsain.

Tropical Gardenista löytyi myös afrikkalaisia vaikutteita.

Myös afrikkalaisvaikutteita löytyi, ja puutarhassa olikin useampikin museo, joissa esiteltiin monenlaisia afrikkalaisia patsaita ja kulttuuria. Myös mineraalimuseo puutarhasta löytyi, ja se oli mielenkiintoinen. Olen aina pitänyt erikoisista kivistä.
Paljon kaikkea muutakin puutarhassa kuitenkin oli kuin museoita; vanhasta valkoisesta kartanosta, joka upeana häämötti aina-vihantojen puiden keskeltä, Madeiran historiasta ja uskonnosta kertoviin tauluihin, moderneihin veistoksiin ynnä taiteilijoiden muistomerkkeihin. Nähtävää puutarhassa siis piisasi. Lähdimme paikalta hieman ennen sulkemista, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Jälleen oli aika taivaltaa tuo tuskaisen jyrkkä mäki, tällä kertaa vain alas. En tiedä, kumpi oli rankempaa, ylös- vai alasmeno, alaspäin mennessä kun piti kokoajan jarrutella kulkuaan ja askeleet töksähtelivät asfalttiin. Paikat olivat joka tapauksessa seuraavana päivänä kipeät! Kävelyssä oli kuitenkin hyviäkin puolia – pääsimme ihastelemaan huikeita maisemia Funchalin yllä, ja saimme pysähtyä ottamaan kuvia aina kun halusimme.

Edessä avautuvasta kaupungista voi hieman päätellä mäen jyrkkyyttä, joka ei kuvista koskaan kunnolla välity; alhaalla oleva kaupunki näkyi siis suoraan edessämme.

Illalliseksi söimme reissun parhaan setin, Martucci-nimisessä italialaisessa ravintolassa. Hieman tyhmältähän se tuntui mennä italialaiseen syömään Madeiralla, mutta muiden paikkojen ruokalistat eivät houkutelleet sillä hetkellä lainkaan, ja nälkäkin alkoi olla jo sen verran kova, ettei viitsinyt kovin kauaskaan enää vaeltaa ruokaa etsimään. Mutta kyllä visiitti kannatti! Innostuimme syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Pääruokana ollut ankka oli kenties parhainta ankkaa, mitä olen koskaan syönyt – se suorastaan suli suussa, ja maku oli ihanan täyteläinen sekä rasvainen. Vahva suositus!

Ponchaa hotellibaarimme tyyliin.

Seuraava päivä lähti melko laiskasti liikkeelle, sillä Martuccista siirryimme maistelemaan ponchaa ensin hotellimme baariin, ja sieltä vielä erääseen kahvila/drinkkibaariin, jonka nimeä en enää muista. Tässä välissä lienee syytä kertoa, että poncha on siis perinteistä madeiralaista ”työmiesten” juomaa, joka valmistetaan tietystä vahvasta rommista, sitruunamehusta sekä hunajasta.
Tuossa kahvilassa joimme ensin yhdet mojitot, ja sulkemisajan koittaessa baarimikko teki aivan kokeeksi muuten vain ponchaa appelsiinista ja mandariinista – yleensä kun se tehdään sitruunasta – ja antoi meidän täysin veloituksetta juoda nuo koedrinkkinsä! Hän oli vain innoissaan, kun sai maistattaa juomansa meillä. Nuo ponchat olivatkin huomattavasti parempia kuin hotellillamme juodut, johon baarimikko tuumasikin, että hotelleilla ei yleensä tehdä oikeaa ponchaa. Se tehdään usein halvimman kautta ja väärästä rommista. Hän teki ponchansa nimenomaan siitä ainoasta oikeasta madeiralaisesta rommista, joka onkin 50-prosenttista – melko tuhtia tavaraa, siis!
No, todella hyvä fiilis jäi tuosta ystävällisestä baarimikosta, joka selkeästi oli intohimotyössään juomien laittajana, mutta hänen tarjoamansa vahvat ponchat olivat nousseet päähämme, ja meidän teki mieli jäädä viihtymään, kun aluksi olimme suunnitelleet menevämme suhteellisen aikaisin nukkumaan. Niin siirryimme Hole-In-One-nimiseen pubiin, jossa olimmekin loppujen lopuksi yllättävän myöhään. Itsehän en ulkomailla oikeastaan alkoholia edes juo, humaltumistarkoituksessa varsinkaan, sillä koska samaa voi tehdä Suomessakin, miksi ihmeessä matkustaisin toiseen maahan tekemään samaa, ja missaamaan kännin ynnä darran vuoksi koko reissun? Nyt sattui kuitenkin minullekin poikkeus sääntöön.

Kosteasta illasta ja tahmeasta aamusta huolimatta pääsimme kuitenkin sentään jo kymmeneltä sängystä ylös seuraavana päivänä, ja aamiaisen sekä hotellin altaalla tovin notkumisen jälkeen päätimme pitää rennon chillailupäivän.
Lounaalle menimme japanilais-italialaiseen ravintolaan, josta sai niin sushia kuin pizzaakin. Puoliso vetäisi pizzaa, minä sushia – ja se oli virhe. Sain siitä nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan reissussa ruokamyrkytyksen! Tästä lisää kuitenkin myöhemmin. Päivän sain tallata rauhassa ympäri Funchalia, oireet kun starttasivat vasta myöhään illalla.

Päätimme käväistä Madeiran kasinolla, ja matkalla sinne kohtasimme todella upean sateenkaaren, joka paikoin näkyi jopa kokonaan. Lisäksi se näkyi taivaalla todella pitkän ajan – vietimme kasinolla noin tunnin, ja lähtiessämme sateenkaari oli edelleen näkyvillä.

Kasinolla ei saanut kuvata, joten sieltä ei sitten kuvia näytettäväksi olekaan. Mitään ihmeellistä siellä ei kuitenkaan ollut – rulettipöytiä ja röökiä tauotta kiskovia eläkeläisiä paukuttamassa pelikoneita. Itse en siellä erityisemmin viihtynyt, kun en edes pelaa mitään rahapelejä, mutta tulipahan sekin paikka katsastettua.

Illalla suuntasimme Leeno’s -nimiseen ravintolaan, josta olin lukenut saatavan Madeiran parhaat tonnikala-annokset. Koska edellisen päivän tonnikalani oli ollut kamalaa ja kuivaa, eivät odotukset olleet kovin korkeat sen annoksen päihittämiseksi. Jo ravintolaan mentäessä minulla oli hiukan huono olo, mutta arvelin sen vain johtuvan nälästä. Todellisuudessa lounassushit kuitenkin alkoivat tehdä tepposiaan vatsassani. Tilasimme klassikkoannoksen Tuna on hot stone, eli tonnikalaa kuumalla kivellä. Kyseessä on selvästi ravintolan suosituin annos, sillä jo ennen kuin ehdimme avata suutamme, tarjoilija arvasi, mitä aiomme ottaa. Ja vilkaisu naapuripöytiinkin sen jo kertoi – lähes kaikilla oli edessään joko tuna tai steak on hot stone. Iso mötkäle tuoretta tonnikalaa tuotiin eteemme raakana, ja tarjoilijat näyttivät, kuinka kalasta leikataan siivuja, paistetaan itse halutun kypsyiseksi kuumalla kivellä, muistuttivat, että kiveen ei kannata koskea sormin, ja sitten ei muuta kuin nauttikaa. Paistoimme siis itse tonnikalamme pöytään tuoduilla kuumilla kivillä, joilla kala kypsyi hetkessä. Melkein meinasi kiire välillä tulla kalan kääntelyn kanssa. Silti idea oli mielestäni hauska, ja tämä tapa on hyvin perinteinen Madeiralla. Tonnikala oli hyvää, ja juuri sopivan mediumia, itse kun paistoi, mutta sitä oli liikaa. Meille molemmille tuli kunnon ähkyt ja huono olo, olimmehan vetäneet vielä alkuruoatkin ennen kaloja (melonia ja ilmakuivattua kinkkua, joka on myös hyvin perinteinen herkku Madeiralla, ja muuallakin Välimerellä).

Ravintolasta vyöryimme suoraan hotellille nukkumaan. Tässä kohtaa minulla oli jo todella huono olo, mutta nyt ajattelin sen johtuvan siitä, että olin tyhjään mahaan syönyt aivan liikaa. Hotellilla kuitenkin sitten – pahoitteluni herkempivatsaisille – heräsin yöllä oksentamaan. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsivät päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti.
Aamulla me sitten pohdimme, uskallammeko vointini vuoksi lähteä suunnittelemallemme levadaretkelle, Caldeirão Verdelle eli ”Vihreälle padalle”. Päätin kuitenkin, että pakkohan se on – en tullut Madeiralle saakka makoilemaan ja ravaamaan vessassa. Niin me sitten teimme itsellemme eväät ja ajoimme vajaat 50 kilometriä kohti valitsemaamme levadareittiä. Ja olen iloinen, että päätin lähteä, ruokamyrkytyksestä huolimatta. Vaikka oloni oli melkoisen heikko ja vastassa tuntui kauhea kupla, ei oksetus enää luojan kiitos levadareitillä iskenyt päälle. Tavara pysyi sisällä ja matka sujui oikein jouhevasti.
Caldeirão Verden olimme valinneet, sillä luimme, että etenkin paikalliset kehuvat sitä Madeiran kauneimmaksi levadareitiksi. Lisäksi edestakainen matka päätepisteeseen ja takaisin oli noin 13 kilometriä, eli siis melko lailla hyvän mittainen patikointiretki meille.

Reitti alkoi (ja myös päättyi) tältä suloiselta olkikattoiselta talolta, josta löytyi piskuinen kahvila ja myymälä. Pihapiirissä oli myös hanhia aitauksessaan.

Alkuun reitti oli todella helppoa ja leveää kulkea, lähes kuin jotakin suomalaista metsäpolkua. Täällä tietenkin kasvoi kuusien ja koivujen sijaan valtavia laurisilva-puita. Kuten aiemmin totesinkin, ikivihreää subtrooppista laurisilva-metsää ei kasva enää missään muualla kuin Madeiralla, Azoreilla ja joissakin paikoissa Kanarian saarilla, kun muinaishistoriassa se peitti lähes koko Välimeren seudun. Lisäksi laurisilva löytyy Unescon maailmanperintökohteiden luettelosta.
Levadapolku kapeni alun jälkeen nopeasti, ja lopulta tuli kulkea enää vain levadan reunaa pitkin. Osassa reittiä on köysi levadan reunalla, josta voi pitää kiinni, ja johon nojaten voi myös tarvittaessa väistää vastaantulijoita, levadat kun ovat juuri ja juuri yhden ihmisen mentäviä leveydeltään. Alas ei korkeanpaikankammoisen paljoa parane vilkuilla, reitti nimittäin kulkee todella jyrkän rotkon reunalla, jonka kasvillisuus lohdullisesti useimmissa kohdissa peittää – muttei läheskään aina. Ja matka jatkuu kokoajan korkeammalle ja korkeammalle…

Reitin varrella oli myös useampia tunneleita, joista osa paikoin niin matalia, että sai kyyristellä. Tunneleissa ei myöskään minkään sortin valoa ole, eli taskulamppu kannattaa olla mukana, tai vähintäänkin kännykässä.

Reitti jatkui 6,5 kilometriä levadan vartta pitkin, päättyen korkealle ja kauniille vesiputoukselle vihreässä ”padassa”, josta koko paikka on saanut nimensä. Koko reitti oli todella komeaa katseltavaa henkeäsalpaavine maisemineen, mutta myös päätepiste oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikalla vallitsi ihana luonnon rauhan tyyssija. Tuli sellainen olo, että mihinkään ei ole kiire. Söimme kuivat eväsleipämme ja ihastelimme vihreää pataa. Muutama madeiranpeippo tuli kerjäämään meiltä murusia. Madeiranpeippo on muuten täysin endeeminen lintulaji, jota elää vain Madeiralla; itselleni näin luonnon suurena ystävänä oli mukava yllätys kohdata myös niitä.

Levadapatikoinnin jälkeen olimmekin loppuillan ihan rauhassa. Illalliseksi söimme klassisen madeiralaisen herkun, roikkuvan lihavartaan eli espetadan. Vahva suositukseni myös tälle Madeiran perinneherkulle.

Seuraavana päivänä meillä olikin taas edessämme patikkaretki, eli kipuaminen Madeiran korkeimmalle huipulle, 1862:n metrin korkuiselle Pico Ruivolle. Myös Pico Ruivolla näimme iloksemme madeiranpeippoja!
Matka huipulle alkoi ajamalla ensin noin neljänsadan metrin korkeuteen pilvien keskelle, josta melko kevyt reitti kohti korkeuksia sitten lähti kiemurtelemaan. Maasto oli suuren osan matkasta suhteellisen helppokulkuista. Minkäänlaisia kaiteita ei reitillä kuitenkaan ole, ja vaikka matkalta olisi pilvettömällä säällä avautunut huikeat maisemat, me toisaalta olimme iloisia siitä, että pilvet peittivät meidän näkyvistämme sen, kuinka korkealla oikeasti olimme. Noilla paikoin kapeilla poluilla aivan reunan tuntumassa kävellessä olisi muuten saattanut hiukan huipata.
Vaikeakulkuisemmaksi maasto muuttuikin sitten jo aivan lähellä huippua. Siitä alkoi varsinainen tarpominen pelkästään suoraan ylös. Hengästyttävä kävely kuitenkin kannatti, sillä huipulla pääsimme vihdoin pilvien yläpuolelle, ja eteemme avautuvat maisemat olivat aivan huikeat. Aina pilvien väistyessä näimme matalammalla olevia vuortenhuippuja, ja jopa parin kilometrin päässä alhaalla kasvavia puita.

Pilvien lomasta pilkahteli matalampien vuorten huippuja.

Myös Pico Ruivolla pörräsi useampi suloinen madeiranpeippo.

Pico Ruivolta lähdettyämme kävimme syömässä eräässä todella jyrkän mäen varrella olevassa pikkuisessa tienvarsiravintolassa. Paikalla oli itse omistaja perheineen, eikä lainkaan muita asiakkaita. He lounastivat myös yhdessä paikan päällä koko perhe. Jopa naapurimieskin tuli paikalle heittämään juttua – aitoa välimerellistä tuttavallisuutta.
Omistaja ei osannut oikeastaan lainkaan englantia, mutta hän oli todella ystävällinen, ja saimme ruokamme tilattua lähinnä elehtimällä, hymyilemällä ja nyökyttelemällä. Saimme kuitenkin juuri sitä, mitä halusimmekin syödä. Hoituvat ne asiat näinkin – kielitaito ei ole kaikki kaikessa! Tärkeämpää on ystävällinen ja avoin asenne. Vaikkei ruoka kovin kummoista ollutkaan, oli se kuitenkin hyvää perussapuskaa, ja ylipäätään kokemus tuossa raflassa oli todella mukava – jotenkin aito. Juuri tällaisia mukavia hetkiä, aitoja kohtaamisia, itse reissuiltani mieluiten muistelen. Niistä jää aina hyvä mieli.

Näkymät olivat – täälläkin – huikeat.

Loppupäivän kiertelimme Funchalissa, kävimme jäätelöllä ja hengailimme. Kävimme viimeisellä ehtoollisella Tokos-nimisessä ravintolassa, joka oli aiemmin tsekkaamaamme Hole-in-One-baaria vastapäätä. Ruoka tuossakin ravintolassa oli todella hyvää. Muita asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa lisäksemme ollut kuin viereisen pöydän skottiseurue. Omistaja oli itse tässäkin ravintolassa paikalla, ja tykkäsi kovasti jutella niin meille kuin viereisellekin pöytäseurueelle, kertoillen omasta hyötykasvipuutarhastaan, ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Kun kerroimme hänelle, että joudumme pian palaamaan Suomeen, jossa tuolloin oli noin -25 asteen pakkaset, oli skottien, jotka sivukorvalla tämän kuulivat, pakko kysyä meiltä, että missä ihmeessä on noin kamalan kylmä. Niin me sitten juttelimme hetken heidänkin kanssaan – jälleen ihania, aitoja kohtaamisia.

Seuraavana päivänä sitten suuntasimme Madeiran pienikokoiselle lentokentälle ja palasimme koto-Suomen kylmään. Kun lento lähti ja kone nousi yläilmoihin, peittivät pilvet näkyvistä Madeiran – lukuun ottamatta Pico Ruivon huippua, joka pilkotti pilvien seasta tummana. Oli huimaa ajatella, että olimme itse juuri edellisenä päivänä kiivenneet tuolle huipulle, joka nyt näkyi pilvien välistä lentokoneeseemme.

Mitäpä sitten lopputulemana Madeirasta kertoisi? No, ensinnäkin, turistikohdehan se on, eli mikäli haluaa rauhaa, tai muuten vain vältellä turistimassoja, ei Madeira siihen ole oikea paikka. Kuitenkin saarelta löytyy myös omaa rauhaa, kunhan vain lähtee Funchalin ulkopuolelle sitä etsimään. En usko, että itse enää tulen Madeiralle uudelleen matkustamaan, sillä kohde ei ollut aivan minun tyyliseni, mutta olen silti iloinen, että olen siellä käynyt – saaren huikeita maisemia ja upeaa luontoa en unohda koskaan. Madeira ei suotta ole tunnettu vehreydestään, sitä koko saari nimittäin on. Me olimme paikalla vieläpä talvella, joten voin vain kuvitella, kuinka upeaa kasvien ja kukkien loistoa ”puusaarella” kesäaikaan näkyy. Jokin levadareitti kannattaa ehdottomasti katsastaa, jos saarelle suuntaa, sillä maisemat esimerkiksi Caldeirão Verden reitin varrella olivat sanoinkuvaamattoman upeat. Näille kannattaa toki suunnata suhteellisen aikaisin aamulla turistimassojen välttämiseksi – kuten mihin tahansa muuallekin. Pico Ruivon huipulle patikointi oli myös todella huikea kokemus, jota suosittelen ehdottomasti kaikille, joille se on mahdollista.
Paljon nähtävää ja koettavaa Madeiralta siis löytyy. Yksi parhaista puolista mielestäni oli kuitenkin erittäin ystävälliset paikalliset – välimerellisen rento ja hyväntuulinen asenne välittyi lähes jokaisesta ihmisestä.

 

Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme, pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.
Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin – matkamme päätepysäkille.

 

Cairns Esplanade Lagoon

Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.

Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller’s Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään – asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon – ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises-toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla – vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa valkoisina kerrostumina), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja vedenalaisten maisemien ihailuun.

Siinä se on – edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

 

”… jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto.”

 

Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään.
Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo – en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.
Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en saanut selville, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.

”Tuolla on merikilipkonna!”

 

Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin – nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: ”Tuolla on merikilpikonna!” Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä – ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vaan niin coolit.

Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me – me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja siellä asusti myös Nemo, eli klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja – ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka kahdella lennonvaihdolla, ja Suvilla vielä pidempi. Oli aika palata kotiin.