Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

pohdiskelua

143 päivää reissussa – miltä se tuntui ja mitä se opetti?

Reissuhan tuntui aivan huikealta, tietysti. Matkaaminen halki Aasian, Australian ja Uuden-Seelannin oli kuitenkin yllättävän väsyttävää, ja lisäksi kohtasimme myös matkaan varsinaisesti liittymättömiä vastoinkäymisiä, jotka toivat omat haasteensa. Tuntui siis ihan hyvältä palata kotiin lepäämään 15. maaliskuuta 2020, tasan kuukautta aikaisemmin kuin mitä meidän alunperin piti. Koronan pirulainen se sotki meidänkin suunnitelmamme; maat alkoivat pistää rajojaan kiinni, tulevat lentomme peruttiin, emmekä saaneet enää viisumeita. Katsoimme siis viisaammaksi palata kotiin etuajassa. Muutoin olisimme kyllä jatkaneet reissumme ihan loppuun saakka, ja väsymyksestä huolimatta ei se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä ajalta sekään. En edes tiedä, kuinka pitkän aikaa olisin ollut valmis viettämään reissussa loppupeleissä. Varmaankin rahojen loppuminen se ennen pitkää olisi pakottanut maailmalta kotiin.

Kokematta meiltä jäivät siis Vietnam, Etelä-Korea ja Japani. Muutoin ehdimme käydä kaikkialla, missä meidän oli tarkoituskin käydä, sekä jopa sellaisissakin paikoissa, mihin meidän ei ollut tarkoitus mennä. Ja nämä paikat osoittautuivat aivan mahtaviksi! Alkureissusta meillä oli etukäteen hommattu lennot Filippiineille asti, mikä omalta osaltaan pakotti meidät aikatauluttamaan toimintaamme, ja välillä jopa kiiruhtamaan. Tämä ei ollut lainkaan kivaa, ja opimmekin sen, että huolimatta siitä, että lentojen hinnoissa usein säästää, kun ne hankkii etukäteen hyvissä ajoin, on tällaisella reissulla silti se vapaus ja nimenomaan aikatauluttomuus tärkeimpiä asioita. Kyllä harmittaa lähteä ihanasta paikasta vain siksi, että huomiselle nyt vain on lento buukattuna. Tai se vasta harmittaakin, jos jotakin mielenkiintoista jääkin näkemättä ja kokematta sen vuoksi, että ei vain ole aikaa.

”Yleensä parhaat kokemukset syntyvät juurikin sellaisissa tilanteissa ja paikoissa, joita ei etukäteen osannut odottaakaan.”

Filippiineiltä eteenpäin olikin aivan ihanaa, kun meillä ei ollut mitään pakottavaa tarvetta liikkua yhtään mihinkään – jos tuntui siltä, että haluaisi vain jäädä hetkeksi paikalleen, me saatoimme sen tehdä. Jos jokin paikka vaikutti kivalta, pystyimme olemaan siellä ihan niin kauan kuin halusimme. Se oli todella mukavaa.
Esimerkiksi Malesiassa ollessamme Borneolla päätimme pistäytyä pienellä Labuanin saarella, joka on aivan Borneon kyljessä. Emme olleet koskaan aiemmin kuulleetkaan koko saaresta, mutta kun se nyt siinä niin lähellä sattui olemaan, niin miksikäs ei! Ja tämä osoittautui oikein hyväksi valinnaksi, sillä Labuan oli oikein viehättävä, mielenkiintoinen pikkusaari vailla turisteja. Tapasimme myös kenties koko reissun ystävällisimmät ihmiset tuolla saarella.
Labuanilta taas päätimme jatkaa matkaamme Brunein sulttaanikuntaan, joka myös on aivan samoilla huudeilla Borneon luoteisrannikolla – ja Bruneihinkaan meidän ei alunperin pitänyt mennä. Yllättäen tämäkin etappi osoittautui todella hyväksi valinnaksi, ja jälleen saimme tutustua todella ystävällisiin ja ihaniin ihmisiin, muun muassa useita kieliä puhuvaan, durian-hedelmiä rakastavaan Maria-nimiseen paikalliseen mummoon.
Liika suunnittelu ja asioiden lukkoon lyöminen ei siis ole hyvästä, ja yleensä parhaat kokemukset syntyvät juurikin sellaisissa tilanteissa ja paikoissa, joita ei etukäteen osannut odottaakaan.

Summa summarum voinen siis sanoa, että reissu oli aivan ihana ja onnistunut, ja lähtisin milloin vain uudestaan. Kaikki ei todellakaan ollut täydellistä – kuten aiemmin mainitsin, meillä oli joitakin vastoinkäymisiä, jotka eivät reissuun liittyneet, tai oikeammin matkakumppanillani oli, mutta tämä tottakai vaikutti ja heijastui myös minuun. Joitakin kertoja tunteet olivat pinnassa, ja mieliala synkkä. Väsymys ja stressi rassasi. Toisinaan meillä meni matkakumppanini kanssa hermo toisiimme ja sorruimme tiuskimaan, mutta kertaakaan emme tosissaan riidelleet keskenämme. Emme missään kohtaa esimerkiksi suuttuneet niin, että olisimme jatkaneet matkaa erillämme, mikä ei ole kuulemma edes mitenkään harvinaista näin pitkäkestoisella matkalla.
Kuitenkin kaikki ne hienot asiat, mitä kohtasimme reissun aikana, peittoavat surkeat hetket aivan mennen tullen. Saimme uusia kavereita, jopa ystäviä, niin toisista matkailijoista kuin paikallisistakin. Tutustuimme vieraisiin kulttuureihin ja ihmisiin sen sisällä, avarsimme omia näkemyksiämme, ja opimme kenties hiukan paremmin ymmärtämään eri tavoin toimivia ihmisiä, jotka ovat kasvaneetkin täysin erilaisessa ympäristössä kuin me. Näimme lukuisia eläinlajeja, uhanalaisiakin, niiden luonnollisessa elinympäristössä, täysin luonnonvaraisina. Vaelsimme upeissa maisemissa vuorilla ja viidakoissa. Keräsimme lukuisia hienoja, uusia kokemuksia.

”Muuta ei voi kuin hengittää syvään ja yrittää hymyillä itsekin, ja muistutella itselleen, että kaikki kyllä lopulta järjestyy.”

Tällainen reissu on monessa mielessä hyvin opettavainen. Avoimuuden lisäksi sitä väkisinkin oppii kärsivällisyyttä, kun asiat eivät aina vain mene niin kuin haluaisi. Kaakkois-Aasiassa kun matkustelee, mikään harvoin tapahtuu ajallaan, ja on täysin normaalia, että bussit lähtevät tunninkin myöhässä – tai jättävät kokonaan lähtemättä. Kukaan ympärillä ei välttämättä osaa englantia, ja kun yrittää kysyä neuvoja, voi saada vain hämmentynyttä hymyilyä ja nyökyttelyä vastaukseksi. Se pistää turhauttamaan, mutta näissä tilanteissa ei kuitenkaan kiukuttelu ja hermojen menetys auta yhtään mitään. Muuta ei voi kuin hengittää syvään ja yrittää hymyillä itsekin, ja muistutella itselleen, että kaikki kyllä lopulta järjestyy.

”Mielestäni, jos itse matkustaa rikkaana eurooppalaisena köyhään maahan nauttimaan asioista, joihin paikallisilla ei ikinä olisi varaa, on tuolle maalle velkaa sen, että vähintäänkin kohtaa sen todellisuuden siellä.”

Tällainen reissu, jossa käydään osaksi hyvin köyhissä maissa, opettaa myös todella arvostamaan sitä, mitä kaikkea itsellä onkaan, mikä kaikki omassa elämässä on hyvin. Kiitollisuutta siitä, miten hyvin Suomessa asiat ovat. En koskaan Suomessa ole tuntenut itseäni rikkaaksi, sen sijaan Filippiineillä Cebun Mandauen kaduilla kulkiessani tunsin olevani lottovoittaja. Suoraan sanottuna alkoi hävettää, mistä kaikesta sitä onkaan kehdannut valittaa (ja mistä aivan varmasti tulen vielä valittamaan), kun näki likaisia lapsia ilman kenkiä kerjäämässä kadulla. Tiedän, kuulostaa kliseiseltä, mutta näin asia ihan todella on.
Jos matkallaan poistuu oman luksusresorttinsa sekä turistinähtävyyksien ulkopuolelle, voi nähdä sen todellisuuden kaiken takana. Sitä näkee, miten erilaista normaali arki on eri maiden asukkaille. Harva näin tekee, sillä ei halua kohdata sitä ikävää todellisuutta. Ymmärrän tämän kyllä – kukapa nyt lomalla ollessaan tahtoisi pahoittaa mieltään sillä, miten ikävästi pielessä jotkut asiat voivat olla? Kuitenkin suosittelen tätä kaikille, nimeomaan siksi, miten silmiä avaavaa se on. Mielestäni, jos itse matkustaa rikkaana eurooppalaisena köyhään maahan nauttimaan asioista, joihin paikallisilla ei ikinä olisi varaa, on tuolle maalle velkaa sen, että vähintäänkin kohtaa sen todellisuuden siellä.
Näimme siis paljon surullisia asioita, kuten kadulla eläviä kokonaisia perheitä, kulkukoiria ja -kissoja, joilta puuttui silmiä ja raajoja, sekä hirveät määrät roskia, jotka oli vain heitetty kadulle, luontoon, sekä mereen. Kuitenkin jotakin pientä hopeareunustakin löytyi: kadulla asuvat ihmiset olivat tilanteestaan huolimatta hymyileväisiä ja ystävällisiä, ja reimuitsivat, kun annoimme heille pikkuseteleitä ja muutamia hedelmiä. Kulkukoirat ja -kissat selvästi varoivat ihmistä, mutta ottivat kuitenkin kiitollisina vastaan vettä ja ruokaa, joita niille eivät tarjonneet vain turistit, vaan myös paikalliset. Ja esimerkiksi Indonesian Nusa Penidalla, jossa näimme koiranpennun, jonka jalka oli murtunut ja luutunut väärään asentoon, kertoi eräs paikallinen ravintolanpitäjä, että he olivat kutsuneet eläinlääkärin tutkimaan koiraa, ja että tämän pitäisi saapua parin päivän sisällä.
Roskakasojakin jotkut paikalliset yrittivät parhaansa mukaan siivota rannoilta ja merestä.
Borneon sademetsissä seikkaillessamme malesialaiset viidakko-oppaamme ilmiantoivat viranomaisille jonkun, jonka me kaikki kuulimme käyttelevän moottorisahaa luvatta suojellussa metsässä. He kertoivat, että metsien suojelu on heille kunnia-asia.
Lyhyesti ja tiivistetysti siis: ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Elämänasenne on köyhissä maissa aivan erilainen kuin perusnegatiivisessa Suomessa, ja me kaikki todella rikkaaseen ja hyvään maahan syntyneet voisimme ottaa oppia tuosta asenteesta, ja iloita pienistäkin asioista.

Matkailu siis todellakin avartaa! Siksi se onkin yksi parhaista asioista, mitä ihminen voi elämässään tehdä. Olen ollut nyt 1,5 kuukautta Suomessa, ja reissukuume on – kyllä vain, uskokaa tai älkää – hiipinyt jo takaisin. Taas on sellainen olo, että tekisi mieli lähteä reissuun, ja mielellään pitkäksi aikaa. Ei kai sitä tässä muuta voi kuin alkaa taas säästämään ja suunnittelemaan.

 

Kaikki tämän artikkelin kuvat on otettu tällä reissulla Balilla ja Lombokilla Indonesiassa.

Miksen reissaisi?

Tämä pohdiskelunpätkä on hyvä julkaista nyt, tämäniltaista lähtöä ajatellen. Tänään on se hartaasti odotettu päivä, kun lähden kaverini Suvin kanssa noin puoleksi vuodeksi reppureissaamaan. Kierrämme ympäri Aasiaa, Australiaa, sekä Uutta-Seelantia, eikä paluulippua Suomeen vielä ole olemassakaan. Kuitenkin viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus palata kotopuoleen.
Tämä reissu tulee varmasti olemaan täynnä kaikenlaisia kokemuksia sekä tunteita, ja kokonaisuudessaan uskon siitä tulevan aivan huikean.

Pääosin suurin osa ihmisistä on suhtautunut erittäin hyvin reissuuni; osa on puolestani innoissaan, osa tahtoisi tehdä itsekin joskus saman. Suurin osa on kannustanut minua, kehunut, kuinka hienoa on, että nuorena uskaltaa toteuttaa haaveitaan, sanonut minua rohkeaksi ja itsenäiseksi.
Kuitenkin on ollut myös muutamia tapauksia, jotka eivät ole oikein ymmärtäneet koko hommaa. Toiset ovat ihmetelleet, miten aion saada rahani muka riittämään niin pitkän aikaa, toiset taas eivät ole voineet käsittää sitä, miksi kukaan ylipäätään tahtoisi olla ulkomailla niin kauaa.
”Mitä ihmettä sä siellä niin kauan oikein teet?” on kysymys, jonka olen pari kertaa kuullut tähän reissuun liittyen.

Jokaisella lienee aivan omat syynsä, miksi tahtoo pitkälle matkalle lähteä; se voi olla tietenkin työ tai opiskelu, vapaaehtoistyö, tutkimusmatkailu, himo extremelajeihin, uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan, erikoisen luonnon tutkiskelu, tai vaikkapa uusiin ihmisiin tutustuminen. Tai kaikkia näitä. Yhtä kaikki kuitenkin varmasti monella pitkän aikajakson reissaajalla se perimmäinen syy, miksi vain ottaa ja lähtee, vailla huolta huomisesta, on vapaus. Se on itsellänikin kenties se pääsyy, miksi tahdon olla kaukana poissa, ja mielellään mahdollisimman pitkään, mutta myös syy sille, että olen valmis yleisestikin, arjessakin, ottamaan sen viikonlopun äkkilähdönkin vain johonkin. Ollakseni vapaa ja vailla velvollisuuksia – edes muutaman päivän ajan.

Nykyelämä on kovin hektistä, kun maailma muuttuu koko ajan ja asiat pitäisi hoitaa yhä nopeammin ja nopeammin. Meidät saa kiinni kännykällä sekä somessa 24/7, kun vielä pitkälti 90-luvulla, jos halusi pitää yhteyttä ulkomailta Suomeen, tuli kirjoittaa kirje. Tai etsiä lähin puhelin, josta soittaminen Suomeen maksoi maltaita. Sitten piti toivoa, että joku oli kotona ylipäätään vastaamassa puhelimeen.
Nykyaika on aivan erilaista. Toki on erittäin hyvä asia, että kotijoukkoihin saa pidettyä yhteyttä vaikkapa päivittäin, ja vielä hyvin vaivattomasti. Ei tarvitse kuin avata kännykästä yksi sovellus ja se on siinä.
Tällainen muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan hyvä asia – tutkitustikin tämä lisää huomattavasti stressiä, keskittymishäiriöitä, sekä aiheuttaa jopa ahdistuneisuutta ja masennusta ihmisillä. Kokoajan ollaan jatkuvasti tavoitettavissa, ja kuvia sekä hirveää informaatiotulvaa vain syötetään pysäyttämättömänä silmien eteen. Yhtä mittaa puhelimen joku sovellus piippaa ja välkyttää valoja, vieden ihmisten huomion tosielämästä älypuhelimeen.
Itse olen jo tämän estääkseni ottanut kaikkien sovellusteni ilmoitukset pois käytöstä, sillä huomasin niiden todellakin lisäävään puhelimenkäyttöäni, joka jo muutenkin on aivan liiallista. Lisäksi olen huomannut itsessäni tämän klassisen älyluuri-syndrooman: sitä tulee vilkuiltua jatkuvasti lähes kuin automaattisesti, plärättyä somet läpi, vaikka sen tietää itsekin, ettei siellä mitään tärkeää edes ole. Sentään niin pitkällä ei minun ongelmani ole, että kännykkä keskeyttäisi esimerkiksi leffan katselun, kirjan lukemisen, tai keskustelut ihmisten kanssa. Olen kuitenkin nähnyt, että monilla se on jo edennyt tuohon pisteeseen, jolloin se on ihan oikeasti vakava ongelma, ja itse yritän tehdä kaikkeni, jottei tapa minulla menisi yhtä pahaksi.

No, nyt jaarittelin vähän turhan paljon kännykänkäytöstä, mutta sekin seikka kuitenkin liittyy olennaisena osana reissuuni. Tällainen reissu, jossa ollaan pitkät pätkät maapallon toisella puolen, jossakin paikassa, jossa ei välttämättä edes toimi puhelin- tai nettiyhteydet, saa aivan erilaista etäisyyttä kaikkeen kuin mitä kotimaassa saa vapailla ollessa. Varmaksihan en vielä tietenkään tiedä, mitä matkalla tulee tapahtumaan, taikka miten noin pitkään kotoa poissaoloon tulen suhtautumaan, mutta olen hyvin varma siitä, että ennen kaikkea päällimmäisenä tunteenani tulee olemaan vapaus. Vapaus kännykänkäytöstä, töistä, rutiineista, ihmisistä – vapaus kaikesta. Ja juuri sitä lähdenkin hakemaan.

Moni ei kenties tällaista kaipaa lainkaan, mutta itse olen aina ollut hyvin vapaudenkaipuinen ihminen. Ymmärrän kuitenkin sen, että monelle tämä ajatus tuntuu vieraalta, jopa kammottavalta. Puoleen vuoteen ei näe läheisiään, ei kotimaataan. Kaikki ympärillä on vierasta, niin ihmiset, kieli, kulttuuri, kuin maisematkin. Voi tuntua pelottavalta olla pitkän aikaa keskellä outoutta, vailla mitään tuttua.
Ihmisiä on kuitenkin hyvin erilaisia, ja itse lukeudun juuri heihin, jotka vain nauttivat kaikesta uudesta ja oudosta. En kaipaa tuttuja asioita ympärilleni tunteakseni oloni hyväksi – päinvastoin, liiallinen arki ja rutiinit vailla mitään uutta suorastaan tukahduttavat sekä ahdistavat minua. Minulle päivästä ja vuodesta toiseen toistuva samanlainen oravanpyörä on yhtä suuri kammon aihe, kuin jollekin toiselle tällainen reissu.
Sellainen olen ollut aina. En pidä tasaisen harmaasta, turvallisesta arjesta – tahdon elämääni kaikki sateenkaaren hurjat värit, ja vielä enemmänkin. En kaipaa välttämättä mitään suuria sirkushuveja, vaan vain sitä, etteivät päivät seuraisi joka kerta samankaltaisena toisiaan; että jotakin uutta ja hauskaa, jotain hyvin pientäkin, olisi aina läsnä arjessa. Pääasia minulle on, ettei elämä vain jumitu samoille, tylsille raiteille vuodesta toiseen.

En tiedä vielä, luulenko vain olevani kova reissulikka, vai alkaako minua mahdollisesti ylitsepääsemätön koti-ikävä kalvamaan jo kuukauden matkalla olon jälkeen. Olen tätä ennen ollut kuitenkin pisimmillään vain 18 päivää ulkomailla. Mitään lähellekään tämän pituista pätkää en koskaan ole ollut poissa kotoa.
En tiedä vielä, riittävätkö rahani koko suunnitellun reissun ajan. Olen totta kai laskenut päiväbudjetin, eikä tämä tule missään nimessä olemaan mikään luksus-/shoppailu-/ryyppäys-/viihdereissu, jollaisella paljon rahaa kuluukin (ja tämä lienee syy siihen, miksi niin moni ihmettelee, miten rahani voivat muka riittää noin pitkän aikaa; ihmisillä ei ole kokemusta muunlaisista matkoista kuin juuri edellä luetelluista). Mutta fakta on se, että mahdotonta on lasketuista budjeteista huolimatta etukäteen varmaksi tietää, kuinka paljon sitä rahaa loppupeleissä saa kulutettua matkan aikana.
En tiedä vielä, tulemmeko hyvin toimeen Suvin kanssa koko reissun ajan, vai meneekö meillä jossakin kohtaa niin pahasti hermot toisiimme ja sukset ristiin, että jatkamme matkaamme yksinämme. Vaikka meillä onkin samanlaiset näkemykset tästä reissusta, sekä monista muistakin asioista, ja tulemme yleisesti ottaen erinomaisesti toimeen keskenämme, on puoli vuotta samaa naamaa katsellen oikeasti aika pitkä aika.
Tällaiselle matkalle ei kuitenkaan voi lähteä ilman epävarmuustekijöitä. Mikään elämässä ei ole varmaa, paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Jos on haave, se täytyy pyrkiä toteuttamaan – epävarmuus ja riskit kuuluvat elämään. Ne on otettava huomioon, mutta ne eivät saa estää toteuttamasta itseään.

Kiitos, rauhaa ja rakkautta! ♥