Browsing Tag

matkailu

Miksen reissaisi?

Tämä pohdiskelunpätkä on hyvä julkaista nyt, tämäniltaista lähtöä ajatellen. Tänään on se hartaasti odotettu päivä, kun lähden kaverini Suvin kanssa noin puoleksi vuodeksi reppureissaamaan. Kierrämme ympäri Aasiaa, Australiaa, sekä Uutta-Seelantia, eikä paluulippua Suomeen vielä ole olemassakaan. Kuitenkin viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus palata kotopuoleen.
Tämä reissu tulee varmasti olemaan täynnä kaikenlaisia kokemuksia sekä tunteita, ja kokonaisuudessaan uskon siitä tulevan aivan huikean.

Pääosin suurin osa ihmisistä on suhtautunut erittäin hyvin reissuuni; osa on puolestani innoissaan, osa tahtoisi tehdä itsekin joskus saman. Suurin osa on kannustanut minua, kehunut, kuinka hienoa on, että nuorena uskaltaa toteuttaa haaveitaan, sanonut minua rohkeaksi ja itsenäiseksi.
Kuitenkin on ollut myös muutamia tapauksia, jotka eivät ole oikein ymmärtäneet koko hommaa. Toiset ovat ihmetelleet, miten aion saada rahani muka riittämään niin pitkän aikaa, toiset taas eivät ole voineet käsittää sitä, miksi kukaan ylipäätään tahtoisi olla ulkomailla niin kauaa.
”Mitä ihmettä sä siellä niin kauan oikein teet?” on kysymys, jonka olen pari kertaa kuullut tähän reissuun liittyen.

Jokaisella lienee aivan omat syynsä, miksi tahtoo pitkälle matkalle lähteä; se voi olla tietenkin työ tai opiskelu, vapaaehtoistyö, tutkimusmatkailu, himo extremelajeihin, uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan, erikoisen luonnon tutkiskelu, tai vaikkapa uusiin ihmisiin tutustuminen. Tai kaikkia näitä. Yhtä kaikki kuitenkin varmasti monella pitkän aikajakson reissaajalla se perimmäinen syy, miksi vain ottaa ja lähtee, vailla huolta huomisesta, on vapaus. Se on itsellänikin kenties se pääsyy, miksi tahdon olla kaukana poissa, ja mielellään mahdollisimman pitkään, mutta myös syy sille, että olen valmis yleisestikin, arjessakin, ottamaan sen viikonlopun äkkilähdönkin vain johonkin. Ollakseni vapaa ja vailla velvollisuuksia – edes muutaman päivän ajan.

Nykyelämä on kovin hektistä, kun maailma muuttuu koko ajan ja asiat pitäisi hoitaa yhä nopeammin ja nopeammin. Meidät saa kiinni kännykällä sekä somessa 24/7, kun vielä pitkälti 90-luvulla, jos halusi pitää yhteyttä ulkomailta Suomeen, tuli kirjoittaa kirje. Tai etsiä lähin puhelin, josta soittaminen Suomeen maksoi maltaita. Sitten piti toivoa, että joku oli kotona ylipäätään vastaamassa puhelimeen.
Nykyaika on aivan erilaista. Toki on erittäin hyvä asia, että kotijoukkoihin saa pidettyä yhteyttä vaikkapa päivittäin, ja vielä hyvin vaivattomasti. Ei tarvitse kuin avata kännykästä yksi sovellus ja se on siinä.
Tällainen muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan hyvä asia – tutkitustikin tämä lisää huomattavasti stressiä, keskittymishäiriöitä, sekä aiheuttaa jopa ahdistuneisuutta ja masennusta ihmisillä. Kokoajan ollaan jatkuvasti tavoitettavissa, ja kuvia sekä hirveää informaatiotulvaa vain syötetään pysäyttämättömänä silmien eteen. Yhtä mittaa puhelimen joku sovellus piippaa ja välkyttää valoja, vieden ihmisten huomion tosielämästä älypuhelimeen.
Itse olen jo tämän estääkseni ottanut kaikkien sovellusteni ilmoitukset pois käytöstä, sillä huomasin niiden todellakin lisäävään puhelimenkäyttöäni, joka jo muutenkin on aivan liiallista. Lisäksi olen huomannut itsessäni tämän klassisen älyluuri-syndroomaan: sitä tulee vilkuiltua jatkuvasti lähes kuin automaattisesti, plärättyä somet läpi, vaikka sen tietää itsekin, ettei siellä mitään tärkeää edes ole. Sentään niin pitkällä ei minun ongelmani ole, että kännykkä keskeyttäisi esimerkiksi leffan katselun, kirjan lukemisen, tai keskustelut ihmisten kanssa. Olen kuitenkin nähnyt, että monilla se on jo edennyt tuohon pisteeseen, jolloin se on ihan oikeasti vakava ongelma, ja itse yritän tehdä kaikkeni, jottei tapa minulla menisi yhtä pahaksi.

No, nyt jaarittelin vähän turhan paljon kännykänkäytöstä, mutta sekin seikka kuitenkin liittyy olennaisena osana reissuuni. Tällainen reissu, jossa ollaan pitkät pätkät maapallon toisella puolen, jossakin paikassa, jossa ei välttämättä edes toimi puhelin- tai nettiyhteydet, saa aivan erilaista etäisyyttä kaikkeen kuin mitä kotimaassa saa vapailla ollessa. Varmaksihan en vielä tietenkään tiedä, mitä matkalla tulee tapahtumaan, taikka miten noin pitkään kotoa poissaoloon tulen suhtautumaan, mutta olen hyvin varma siitä, että ennen kaikkea päällimmäisenä tunteenani tulee olemaan vapaus. Vapaus kännykänkäytöstä, töistä, rutiineista, ihmisistä – vapaus kaikesta. Ja juuri sitä lähdenkin hakemaan.

Moni ei kenties tällaista kaipaa lainkaan, mutta itse olen aina ollut hyvin vapaudenkaipuinen ihminen. Ymmärrän kuitenkin sen, että monelle tämä ajatus tuntuu vieraalta, jopa kammottavalta. Puoleen vuoteen ei näe läheisiään, ei kotimaataan. Kaikki ympärillä on vierasta, niin ihmiset, kieli, kulttuuri, kuin maisematkin. Voi tuntua pelottavalta olla pitkän aikaa keskellä outoutta, vailla mitään tuttua.
Ihmisiä on kuitenkin hyvin erilaisia, ja itse lukeudun juuri heihin, jotka vain nauttivat kaikesta uudesta ja oudosta. En kaipaa tuttuja asioita ympärilleni tunteakseni oloni hyväksi – päin vastoin, liiallinen arki ja rutiinit vailla mitään uutta suorastaan tukahduttavat sekä ahdistavat minua. Minulle päivästä ja vuodesta toiseen toistuva samanlainen oravanpyörä on yhtä suuri kammon aihe, kuin jollekin toiselle tällainen reissu.
Sellainen olen ollut aina. En pidä tasaisen harmaasta, turvallisesta arjesta – tahdon elämääni kaikki sateenkaaren hurjat värit, ja vielä enemmänkin. En kaipaa välttämättä mitään suuria sirkushuveja, vaan vain sitä, etteivät päivät seuraisi joka kerta samankaltaisena toisiaan; että jotakin uutta ja hauskaa, jotain hyvin pientäkin, olisi aina läsnä arjessa. Pääasia minulle on, ettei elämä vain jumitu samoille, tylsille raiteille vuodesta toiseen.

En tiedä vielä, luulenko vain olevani kova reissulikka, vai alkaako minua mahdollisesti ylitsepääsemätön koti-ikävä kalvamaan jo kuukauden matkalla olon jälkeen. Olen tätä ennen ollut kuitenkin pisimmillään vain 18 päivää ulkomailla. Mitään lähellekään tämän pituista pätkää en koskaan ole ollut poissa kotoa.
En tiedä vielä, riittävätkö rahani koko suunnitellun reissun ajan. Olen totta kai laskenut päiväbudjetin, eikä tämä tule missään nimessä olemaan mikään luksus-/shoppailu-/ryyppäys-/viihdereissu, jollaisella paljon rahaa kuluukin (ja tämä lienee syy siihen, miksi niin moni ihmettelee, miten rahani voivat muka riittää noin pitkän aikaa; ihmisillä ei ole kokemusta muunlaisista matkoista kuin juuri edellä luetelluista). Mutta fakta on se, että mahdotonta on lasketuista budjeteista huolimatta etukäteen varmaksi tietää, kuinka paljon sitä rahaa loppupeleissä saa kulutettua matkan aikana.
En tiedä vielä, tulemmeko hyvin toimeen Suvin kanssa koko reissun ajan, vai meneekö meillä jossakin kohtaa niin pahasti hermot toisiimme ja sukset ristiin, että jatkamme matkaamme yksinämme. Vaikka meillä onkin samanlaiset näkemykset tästä reissusta, sekä monista muistakin asioista, ja tulemme yleisesti ottaen erinomaisesti toimeen keskenämme, on puoli vuotta samaa naamaa katsellen oikeasti aika pitkä aika.
Tällaiselle matkalle ei kuitenkaan voi lähteä ilman epävarmuustekijöitä. Mikään elämässä ei ole varmaa, paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Jos on haave, se täytyy pyrkiä toteuttamaan – epävarmuus ja riskit kuuluvat elämään. Ne on otettava huomioon, mutta ne eivät saa estää toteuttamasta itseään.

Kiitos, rauhaa ja rakkautta! ♥

Euroopastakin löytyy viidakkoa

Ilha da Madeira, ”Puusaari”, on todellakin nimensä veroinen. Kun turistien kansoittamasta pääkaupunki Funchalista lähtee omalla vuokra-autolla hieman pidemmälle saaren syövereihin, saa havaita silmänkantamattomiin upeaa, vuorilla kerroksittain kasvavaa subtrooppista metsää. Tästä metsästä huomattava osa on ikivihreää laurisilva-metsää, jota kasvaa vain Madeiralla ja joillakin muilla Atlantin saarilla, ja joka löytyy Unesconkin maailmanperintökohdelistalta. Vaikka matkustimme saarelle talviaikaan, oli metsä joka puolella kovin kukoistava ja vehreä. Myös kukkia, joista Madeira on tunnettu, kasvoi melko lailla joka paikassa, vaikka keväisin niiden loisto on kuuleman mukaan kaikkein upeimmillaan. Kasvien ja luonnon ystävä varmasti viihtyy Madeiralla – kunhan vain muistaa hommata jonkinlaisen kulkupelin itselleen, sillä pääkaupungista ei paljoa upeaa luontoa löydy. Toki upeita puutarhoja Funchalissa on – itse kuitenkin arvostan kokemuksena enemmän nimenomaan luonnonvaraisen kasvillisuuden ihastelua.

Eli, miten viiden päivän reissumme Madeiralla viime tammikuussa siis sujui, millainen mielikuva itselleni siitä jäi?

No, myönnettäköön, että heti ensi alkuun, kun olimme vuokra-automme allemme saaneet ja ajelimme kohti hotelliamme Funchalissa, minua huolestutti; kaupunki näytti turistirysältä. Mieleen tulivat kuvat Kanariansaarilta. Joka puolella kuhisi ranskalaisia turisteja vauvasta vaariin, ja suomeakin kuuli puhuttavan valitettavan usein. Suurimmassa osassa ravintoloista oli ruokalistat niin ranskaksi, saksaksi, venäjäksi kuin suomeksikin. Päästyämme Funchalista pois mieleni kuitenkin tyyntyi, ja levadareitti Caldeirão Verden varrella sekä Pico Ruivon huipulla pääsin siihen mahtavaan reissufiilikseen ja uutuudenviehätykseen, jota ylipäätään ulkomailta etsin.

Kovin kauas hotellilta ei tarvinnut lähteä bongatakseen ensimmäiset levadat, eli vanhoja kastelukanavia, joista osa on edelleen käytössä. Näiden varrella ei kuitenkaan kummoisia vaellusreittejä ollut.

Banaanipuita kasvoi runsaasti ympäri saarta.

Ensimmäisen päivän kiertelimme Funchalia kävellen ja chillailimme, sekä suunnittelimme hiukan seuraavien päivien ohjelmaa. Tsekkasimme Jardim Panoramicon, panoraamapuutarhan, joka sijaitsi aivan hotellimme lähettyvillä, sekä söimme jäätelöt rantabaarissa.
Turistihelvetin keskellä mieltäni piristi, kun kohtasin paikallisen mummon kauppaamassa käsitöitään, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hänellä oli silläkin hetkellä jokin patalappu työn alla, ja jotakin samalla portugaliksi kertoen hän esitteli minulle känsäisiä, työn kovettamia käsiään. Ikää on vaikea arvioida tuntemattomasta, mutta veikkaisin, että tällä naisella sitä oli lähemmäs 80 vuotta. Käsityöt olivat upeita ja uniikkeja, ihanan värikkäistä langoista virkattuja patalappuja, liinoja, sukkia sekä lasten tossuja. Päätin ottaa yhdet tossut (koristeeksi), sekä yhden kauniin, koristeellisen virkkaustyön, jonka käyttötarkoitus ei minulle oikein selvinnyt, vaikka mummo yritti sitä kovasti minulle selittää ja näyttää. En tiedä, oliko kyseessä jonkin sortin pesurätti, kun vanha nainen teki sen kanssa hankausliikkeitä käsiä vasten minulle malliksi, mutta joka tapauksessa, sen päätin ostaa, ja koristeena aion sitäkin pitää. Hintaa näille kahdelle käsityölle muodostui yhteensä kuusi euroa. Se oli varmaankin mummon viikon palkka, sillä koko loppureissun aikana ei häntä enää näkynyt – ainakaan tuossa samassa paikassa.

Lounaaksi vedimme pahaa ja kuivaa kalaa, itselläni tuna steak eli tonnikalapihvi, miehellä miekkakalaa, ja päätimme, että kyseiseen ravintolaan emme enää syömään mene. Hintatasokaan ei mitenkään edullinen ollut suhteessa ruokien laatuun – annoksemme taisivat kustantaa 13-15 euroa per naama. Paljon edullisemmallakin hinnalla Madeiralla söimme myöhemmin, ja huomattavasti parempaa ruokaa.

Iltapäivällä päätimme lähteä käymään sekä Funchalin Botanic Gardenissa, että jokusen kilometrin päässä sijaitsevassa Tropical Gardenissa. Emme ottaneet asioista etukäteen selvää, ajattelimme vain, että kyseessä on kaksi erillistä puutarhaa, ja se olikin virhe…
Ajaminen piskuisella Fiat 500:llamme oli heti lähtöviivalta saakka ollut vaikeaa ja työlästä, ja luojan kiitos en itse joutunut rattiin, vaan mieheni ihanana suostui ajamaan koko reissun ajan. Madeira on nimittäin erittäin mäkinen saari, mitä en ollut etukäteen lainkaan tajunnut! Vaikka lueskelin Rantapallon blogeja ja ties mitä kaikkia matkailusivustoja etukäteen ennen reissua, ei missään varoitettu Madeiran erittäin jyrkistä ja kaartuvista mäistä, joissa paikalliset kaahaavat satasta mutkan takaa suoraan eteen. Pikkuautollamme oli kaikissa mäissä suuria vaikeuksia, ja lähes poikkeuksetta jyrkimmät niistä vedettiin ykkösvaihteella – edes kakkosella ei autossa riittänyt veto. Selviydyimme kuitenkin lähes joka paikkaan, minne meidän oli tarkoituskin mennä, joten pikku-Fiat suoriutui kyllä riittävän hyvin ajopelinä. Vain yksi paikka jäi autolla saavuttamatta – nimittäin tämä Tropical Garden, johon päätimme puutarhakohteistamme ensin suunnata.
Kävely Madeiralla oli ihan yhtä työlästä kuin autolla ajaminen – ihan vain lähikaupassakin käyminen kävi kuntoilusta, hotellimme kun sattui sijaitsemaan mukavan jyrkän mäen päällä. Kuitenkaan mikään kävely reissumme aikana, ei edes 13 kilometrin levadavaellus tai kipuaminen Pico Ruivolle lähes 2000 metrin korkeuteen ollut mitään verrattuna tähän taipaleeseemme Tropical Gardenille. Tämä oli koko reissun rankin kävelylenkki. Mäen alle ajaessamme tajusimme, ettei Fiatimme ikinä selviytyisi siitä ylös edes ykkösvaihteella, niin jyrkässä kulmassa mäki nousi. Päätimme siis kävellä ylös, me kun ajattelimme, ettei huipulle kovin pitkä matka voi olla, vaikkei sitä näykään…

No, olihan sinne matkaa. Varmaan kaksi kilometriä. Pelkkää jyrkkää nousua. Olimme molemmat jo ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen hengästyneet, ja olisimme varmasti kääntyneet takaisin siinä kohtaa, jos olisimme tienneet, kuinka pitkä matka perille vielä oli. Kuitenkin me vain kävelimme ja kävelimme tuota kamalaa mäkeä, jonka koko matkan varrella – käsittämätöntä kyllä – oli asutusta. Kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa, emme enää voineet perääntyä – haaste oli vedettävä loppuun asti. Kokoajan ihmettelimme ääneen, että mikä ihmeen reitti tämä oikein suosittuun turistikohteeseen on; hankala mennä autolla, hankala kävellä.
Kun sitten vihdoin pääsimme perille ylös, tajusimme, että paikalle tulivat vaijerihissit jostakin kaukaa silmänkantamattomista alhaalta – sieltä Botanic Gardenista. Paria kylttiä vilkaistuamme asia varmistui; puutarhat ovat samaa lafkaa. Tarkoitus olisi ajaa ensin Botanic Gardeniin, tulla sieltä hissillä ylös tänne Tropical Gardeniin, ja jälleen hissillä mennä alas lopulta takaisin. Tietenkin. Kiittelimme itseämme siitä, ettemme olleet asiaa sen kummemmin googlailleet, vaan menneet vain. Vaikka usein parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee vain asiaa sen kummemmin miettimättä täysin extempore johonkin, toisinaan asioihin perehtyminen ja suunnittelu kuitenkin kannattaisi.

Joo o, sieltä niitä hissejä tulee… Ja tyytyväisiä turisteja niiden kyydissä. Me tietenkin paljon mieluummin kävelimme koko matkan ylös, sillä olemme reippaita urheilijanuoria. Emme missään nimessä olisi halunneet taittaa matkaa hissillä… Eiku.

Sitten itse puutarhaan, johon vihdoin ja viimein pääsimme rankan kävelyn jälkeen. Sisäänpääsymaksu oli 12 euroa, ja mukaan sai wine tasting -kupongit, jotka puutarhan viinipisteessä olisi voinut käyttää. Me tietysti unohdimme kokonaan omamme.
Ympäriinsä kasvoi mitä erikoisempia trooppisia puita, kukkia ja kasveja ympäri maailmaa. Istutettuina ne eivät kuitenkaan sävähdytä yhtä paljoa kuin jos ne olisivat luonnonvaraisia, kuten jo tuossa postauksen alussa totesinkin. Yhtäkaikki kaunista katseltavaa ne silti ovat, ja suurimmat puut hämmästyttivät koollaan. Puutarhaan oli selkeästi otettu aasialaisia vaikutteita, eritoten kiinalaista tunnelmaa, portein, silloin ja patsain.

Tropical Gardenista löytyi myös afrikkalaisia vaikutteita.

Myös afrikkalaisvaikutteita löytyi, ja puutarhassa olikin useampikin museo, joissa esiteltiin monenlaisia afrikkalaisia patsaita ja kulttuuria. Myös mineraalimuseo puutarhasta löytyi, ja se oli mielenkiintoinen. Olen aina pitänyt erikoisista kivistä.
Paljon kaikkea muutakin puutarhassa kuitenkin oli kuin museoita; vanhasta valkoisesta kartanosta, joka upeana häämötti aina-vihantojen puiden keskeltä, Madeiran historiasta ja uskonnosta kertoviin tauluihin, moderneihin veistoksiin ynnä taiteilijoiden muistomerkkeihin. Nähtävää puutarhassa siis piisasi. Lähdimme paikalta hieman ennen sulkemista, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Jälleen oli aika taivaltaa tuo tuskaisen jyrkkä mäki, tällä kertaa vain alas. En tiedä, kumpi oli rankempaa, ylös- vai alasmeno, alaspäin mennessä kun piti kokoajan jarrutella kulkuaan ja askeleet töksähtelivät asfalttiin. Paikat olivat joka tapauksessa seuraavana päivänä kipeät! Kävelyssä oli kuitenkin hyviäkin puolia – pääsimme ihastelemaan huikeita maisemia Funchalin yllä, ja saimme pysähtyä ottamaan kuvia aina kun halusimme.

Edessä avautuvasta kaupungista voi hieman päätellä mäen jyrkkyyttä, joka ei kuvista koskaan kunnolla välity; alhaalla oleva kaupunki näkyi siis suoraan edessämme.

Illalliseksi söimme reissun parhaan setin, Martucci-nimisessä italialaisessa ravintolassa. Hieman tyhmältähän se tuntui mennä italialaiseen syömään Madeiralla, mutta muiden paikkojen ruokalistat eivät houkutelleet sillä hetkellä lainkaan, ja nälkäkin alkoi olla jo sen verran kova, ettei viitsinyt kovin kauaskaan enää vaeltaa ruokaa etsimään. Mutta kyllä visiitti kannatti! Innostuimme syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Pääruokana ollut ankka oli kenties parhainta ankkaa, mitä olen koskaan syönyt – se suorastaan suli suussa, ja maku oli ihanan täyteläinen sekä rasvainen. Vahva suositus!

Ponchaa hotellibaarimme tyyliin.

Seuraava päivä lähti melko laiskasti liikkeelle, sillä Martuccista siirryimme maistelemaan ponchaa ensin hotellimme baariin, ja sieltä vielä erääseen kahvila/drinkkibaariin, jonka nimeä en enää muista. Tässä välissä lienee syytä kertoa, että poncha on siis perinteistä madeiralaista ”työmiesten” juomaa, joka valmistetaan tietystä vahvasta rommista, sitruunamehusta sekä hunajasta.
Tuossa kahvilassa joimme ensin yhdet mojitot, ja sulkemisajan koittaessa baarimikko teki aivan kokeeksi muuten vain ponchaa appelsiinista ja mandariinista – yleensä kun se tehdään sitruunasta – ja antoi meidän täysin veloituksetta juoda nuo koedrinkkinsä! Hän oli vain innoissaan, kun sai maistattaa juomansa meillä. Nuo ponchat olivatkin huomattavasti parempia kuin hotellillamme juodut, johon baarimikko tuumasikin, että hotelleilla ei yleensä tehdä oikeaa ponchaa. Se tehdään usein halvimman kautta ja väärästä rommista. Hän teki ponchansa nimenomaan siitä ainoasta oikeasta madeiralaisesta rommista, joka onkin 50-prosenttista – melko tuhtia tavaraa, siis!
No, todella hyvä fiilis jäi tuosta ystävällisestä baarimikosta, joka selkeästi oli intohimotyössään juomien laittajana, mutta hänen tarjoamansa vahvat ponchat olivat nousseet päähämme, ja meidän teki mieli jäädä viihtymään, kun aluksi olimme suunnitelleet menevämme suhteellisen aikaisin nukkumaan. Niin siirryimme Hole-In-One-nimiseen pubiin, jossa olimmekin loppujen lopuksi yllättävän myöhään. Itsehän en ulkomailla oikeastaan alkoholia edes juo, humaltumistarkoituksessa varsinkaan, sillä koska samaa voi tehdä Suomessakin, miksi ihmeessä matkustaisin toiseen maahan tekemään samaa, ja missaamaan kännin ynnä darran vuoksi koko reissun? Nyt sattui kuitenkin minullekin poikkeus sääntöön.

Kosteasta illasta ja tahmeasta aamusta huolimatta pääsimme kuitenkin sentään jo kymmeneltä sängystä ylös seuraavana päivänä, ja aamiaisen sekä hotellin altaalla tovin notkumisen jälkeen päätimme pitää rennon chillailupäivän.
Lounaalle menimme japanilais-italialaiseen ravintolaan, josta sai niin sushia kuin pizzaakin. Puoliso vetäisi pizzaa, minä sushia – ja se oli virhe. Sain siitä nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan reissussa ruokamyrkytyksen! Tästä lisää kuitenkin myöhemmin. Päivän sain tallata rauhassa ympäri Funchalia, oireet kun starttasivat vasta myöhään illalla.

Päätimme käväistä Madeiran kasinolla, ja matkalle sinne kohtasimme todella upean sateenkaaren, joka paikoin näkyi jopa kokonaan. Lisäksi se näkyi taivaalla todella pitkän ajan – vietimme kasinolla noin tunnin, ja lähtiessämme sateenkaari oli edelleen näkyvillä!

Kasinolla ei saanut kuvata, joten sieltä ei sitten kuvia näytettäväksi olekaan. Mitään ihmeellistä siellä ei kuitenkaan ollut – rulettipöytiä ja röökiä tauotta kiskovia eläkeläisiä paukuttamassa pelikoneita. Itse en siellä erityisemmin viihtynyt, kun en edes pelaa mitään rahapelejä, mutta tulipahan sekin paikka katsastettua.

Illalla suuntasimme Leeno’s -nimiseen ravintolaan, josta olin lukenut saatavan Madeiran parhaat tonnikala-annokset. Koska edellisen päivän tonnikalani oli ollut kamalaa ja kuivaa, eivät odotukset olleet kovin korkeat sen annoksen päihittämiseksi. Jo ravintolaan mentäessä minulla oli hiukan huono olo, mutta arvelin sen vain johtuvan nälästä. Todellisuudessa lounassushit kuitenkin alkoivat tehdä tepposiaan vatsassani. Tilasimme klassikkoannoksen Tuna on hot stone, eli tonnikalaa kuumalla kivellä. Kyseessä on selvästi ravintolan suosituin annos, sillä jo ennen kuin ehdimme avata suutamme, tarjoilija arvasi, mitä aiomme ottaa. Ja vilkaisu naapuripöytiinkin sen jo kertoi – lähes kaikilla oli edessään joko tuna tai steak on hot stone. Iso mötkäle tuoretta tonnikalaa tuotiin eteemme raakana, ja tarjoilijat näyttivät, kuinka kalasta leikataan siivuja, paistetaan itse halutun kypsyiseksi kuumalla kivellä, muistuttivat, että kiveen ei kannata koskea sormin, ja sitten ei muuta kuin nauttikaa. Paistoimme siis itse tonnikalamme pöytään tuoduilla kuumilla kivillä, joilla kala kypsyi hetkessä. Melkein meinasi kiire välillä tulla kalan kääntelyn kanssa. Silti idea oli mielestäni hauska, ja tämä tapa on hyvin perinteinen Madeiralla. Tonnikala oli hyvää, ja juuri sopivan mediumia, itse kun paistoi, mutta sitä oli aivan liikaa. Meille molemmille tuli kunnon ähkyt ja huono olo, olimmehan vetäneet vielä alkuruoatkin ennen kaloja (melonia ja ilmakuivattua kinkkua, joka on myös hyvin perinteinen herkku Madeiralla, ja muuallakin Välimerellä).

Ravintolasta vyöryimme suoraan hotellille nukkumaan. Tässä kohtaa minulla oli jo todella huono olo, mutta nyt ajattelin sen johtuvan siitä, että olin tyhjään mahaan syönyt aivan liikaa. Hotellilla kuitenkin sitten – pahoitteluni herkempivatsaisille – heräsin yöllä oksentamaan. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsivät päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti.
Aamulla me sitten pohdimme, uskallammeko vointini vuoksi lähteä suunnittelemallemme levadaretkelle, Caldeirão Verdelle eli ”Vihreälle padalle”. Päätin kuitenkin, että pakkohan se on – en tullut Madeiralle saakka makoilemaan ja ravaamaan vessassa. Niin me sitten teimme itsellemme eväät ja ajoimme vajaat 50 kilometriä kohti valitsemaamme levadareittiä. Ja olen iloinen, että päätin lähteä, ruokamyrkytyksestä huolimatta. Vaikka oloni oli melkoisen heikko ja vastassa tuntui kauhea kupla, ei oksetus enää luojan kiitos levadareitillä iskenyt päälle. Tavara pysyi sisällä ja matka sujui oikein jouhevasti.
Caldeirão Verden olimme valinneet, sillä luimme, että etenkin paikalliset kehuvat sitä Madeiran kauneimmaksi levadareitiksi. Lisäksi edestakainen matka päätepisteeseen ja takaisin oli noin 13 kilometriä, eli siis melko lailla hyvän mittainen patikointiretki meille.

Reitti alkoi (ja myös päättyi) tältä suloiselta olkikattoiselta talolta, josta löytyi piskuinen kahvila ja myymälä. Pihapiirissä oli myös hanhia aitauksessaan.

Alkuun reitti oli todella helppoa ja leveää kulkea, lähes kuin jotakin suomalaista metsäpolkua. Täällä tietenkin kasvoi kuusien ja koivujen sijaan valtavia laurisilva-puita. Kuten aiemmin totesinkin, ikivihreää subtrooppista laurisilva-metsää ei kasva enää missään muualla kuin Madeiralla, Azoreilla ja joissakin paikoissa Kanarian saarilla, kun muinaishistoriassa se peitti lähes koko Välimeren seudun. Lisäksi laurisilva löytyy Unescon maailmanperintökohteiden luettelosta.
Levadapolku kapeni alun jälkeen nopeasti, ja lopulta tuli kulkea enää vain levadan reunaa pitkin. Osassa reittiä on köysi levadan reunalla, josta voi pitää kiinni, ja johon nojaten voi myös tarvittaessa väistää vastaantulijoita, levadat kun ovat juuri ja juuri yhden ihmisen mentäviä leveydeltään. Alas ei korkeanpaikankammoisen paljoa parane vilkuilla, reitti nimittäin kulkee todella jyrkän rotkon reunalla, jonka kasvillisuus lohdullisesti useimmissa kohdissa peittää – muttei läheskään aina! Ja matka jatkuu kokoajan korkeammalle ja korkeammalle…

Reitin varrella oli myös useampia tunneleita, joista osa paikoin niin matalia, että sai kyyristellä. Tunneleissa ei myöskään minkään sortin valoa ole, eli taskulamppu kannattaa olla mukana, tai vähintäänkin kännykässä.

Reitti jatkui 6,5 kilometriä levadan vartta pitkin, päättyen korkealle ja kauniille vesiputoukselle vihreässä ”padassa”, josta koko paikka on saanut nimensä. Koko reitti oli todella komeaa katseltavaa henkeäsalpaavine maisemineen, mutta myös päätepiste oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikalla vallitsi ihana luonnon rauhan tyyssija. Tuli sellainen olo, että mihinkään ei ole kiire. Söimme kuivat eväsleipämme ja ihastelimme vihreää pataa. Muutama madeiranpeippo tuli kerjäämään meiltä murusia. Madeiranpeippo on muuten täysin endeeminen lintulaji, jota elää vain Madeiralla; itselleni näin luonnon suurena ystävänä oli mukava yllätys kohdata myös niitä.

Levadapatikoinnin jälkeen olimmekin loppuillan ihan rauhassa. Illalliseksi söimme klassisen madeiralaisen herkun, roikkuvan lihavartaan eli espetadan. Vahva suositukseni myös tälle Madeiran perinneherkulle.

Seuraavana päivänä meillä olikin taas edessämme patikkaretki, eli kipuaminen Madeiran korkeimmalle huipulle, 1862:n metrin korkuiselle Pico Ruivolle. Myös Pico Ruivolla näimme iloksemme madeiranpeippoja!
Matka huipulle alkoi ajamalla ensin noin neljänsadan metrin korkeuteen pilvien keskelle, josta melko kevyt reitti kohti korkeuksia sitten lähti kiemurtelemaan. Maasto oli suuren osan matkasta suhteellisen helppokulkuista. Minkäänlaisia kaiteita ei reitillä kuitenkaan ole, ja vaikka matkalta olisi pilvettömällä säällä avautunut huikeat maisemat, me toisaalta olimme iloisia siitä, että pilvet peittivät meidän näkyvistämme sen, kuinka korkealla oikeasti olimme. Noilla paikoin kapeilla poluilla aivan reunan tuntumassa kävellessä olisi muuten saattanut hiukan huipata.
Vaikeakulkuisemmaksi maasto muuttuikin sitten jo aivan lähellä huippua. Siitä alkoi varsinainen tarpominen pelkästään suoraan ylös. Hengästyttävä kävely kuitenkin kannatti, sillä huipulla pääsimme vihdoin pilvien yläpuolelle, ja eteemme avautuvat maisemat olivat aivan huikeat. Aina pilvien väistyessä näimme matalammalla olevia vuortenhuippuja, ja jopa parin kilometrin päässä alhaalla kasvavia puita.

Pilvien lomasta pilkahteli matalampien vuorten huippuja.

Myös Pico Ruivolla pörräsi useampi suloinen madeiranpeippo.

Pico Ruivolta lähdettyämme kävimme syömässä eräässä todella jyrkän mäen varrella olevassa pikkuisessa tienvarsiravintolassa. Paikalla oli itse omistaja perheineen, eikä lainkaan muita asiakkaita. He lounastivat myös yhdessä paikan päällä koko perhe. Jopa naapurimieskin tuli paikalle heittämään juttua – aitoa välimerellistä tuttavallisuutta.
Omistaja ei osannut oikeastaan lainkaan englantia, mutta hän oli todella ystävällinen, ja saimme ruokamme tilattua lähinnä elehtimällä, hymyilemällä ja nyökyttelemällä. Saimme kuitenkin juuri sitä, mitä halusimmekin syödä. Hoituvat ne asiat näinkin – kielitaito ei ole kaikki kaikessa! Tärkeämpää on ystävällinen ja avoin asenne. Vaikkei ruoka kovin kummoista ollutkaan, oli se kuitenkin hyvää perussapuskaa, ja ylipäätään kokemus tuossa raflassa oli todella mukava – jotenkin aito. Juuri tällaisia mukavia hetkiä, aitoja kohtaamisia, itse reissuiltani mieluiten muistelen. Niistä jää aina hyvä mieli.

Näkymät olivat – täälläkin – huikeat.

Loppupäivän kiertelimme Funchalissa, kävimme jäätelöllä ja hengailimme. Kävimme viimeisellä ehtoollisella Tokos-nimisessä ravintolassa, joka oli aiemmin tsekkaamaamme Hole-in-One-baaria vastapäätä. Ruoka tuossakin ravintolassa oli todella hyvää. Muita asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa lisäksemme ollut kuin viereisen pöydän skottiseurue. Omistaja oli itse tässäkin ravintolassa paikalla, ja tykkäsi kovasti jutella niin meille kuin viereisellekin pöytäseurueelle, kertoillen omasta hyötykasvipuutarhastaan, ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Kun kerroimme hänelle, että joudumme pian palaamaan Suomeen, jossa tuolloin oli noin -25 asteen pakkaset, oli skottien, jotka sivukorvalla tämän kuulivat, pakko kysyä meiltä, että missä ihmeessä on noin kamalan kylmä. Niin me sitten juttelimme hetken heidänkin kanssaan – jälleen ihania, aitoja kohtaamisia.

Seuraavana päivänä sitten suuntasimme Madeiran pienikokoiselle lentokentälle ja palasimme koto-Suomen kylmään. Kun lento lähti ja kone nousi yläilmoihin, peittivät pilvet näkyvistä Madeiran – lukuun ottamatta Pico Ruivon huippua, joka pilkotti pilvien seasta tummana. Oli huimaa ajatella, että olimme itse juuri edellisenä päivänä kiivenneet tuolle huipulle, joka nyt näkyi pilvien välistä lentokoneeseemme.

Mitäpä sitten lopputulemana Madeirasta kertoisi? No, ensinnäkin, turistikohdehan se on, eli mikäli haluaa rauhaa, tai muuten vain vältellä turistimassoja, ei Madeira siihen ole oikea paikka. Kuitenkin saarelta löytyy myös omaa rauhaa, kunhan vain lähtee Funchalin ulkopuolelle sitä etsimään. En usko, että itse enää tulen Madeiralle uudelleen matkustamaan, sillä kohde ei ollut aivan minun tyyliseni, mutta olen silti iloinen, että olen siellä käynyt – saaren huikeita maisemia ja upeaa luontoa en unohda koskaan. Madeira ei suotta ole tunnettu vehreydestään, sitä koko saari nimittäin on. Me olimme paikalla vieläpä talvella, joten voin vain kuvitella, kuinka upeaa kasvien ja kukkien loistoa ”puusaarella” kesäaikaan näkyy. Jokin levadareitti kannattaa ehdottomasti katsastaa, jos saarelle suuntaa, sillä maisemat esimerkiksi Caldeirão Verden reitin varrella olivat sanoinkuvaamattoman upeat. Näille kannattaa toki suunnata suhteellisen aikaisin aamulla turistimassojen välttämiseksi – kuten mihin tahansa muuallekin. Pico Ruivon huipulle patikointi oli myös todella huikea kokemus, jota suosittelen ehdottomasti kaikille, joille se on mahdollista.
Paljon nähtävää ja koettavaa Madeiralta siis löytyy. Yksi parhaista puolista mielestäni oli kuitenkin erittäin ystävälliset paikalliset – välimerellisen rento ja hyväntuulinen asenne välittyi lähes jokaisesta ihmisestä.

 

Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme, pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.
Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin – matkamme päätepysäkille.

 

Cairns Esplanade Lagoon

Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.

Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller’s Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään – asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon – ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises-toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla – vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa valkoisina kerrostumina), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja vedenalaisten maisemien ihailuun.

Siinä se on – edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

 

”… jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto.”

 

Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään.
Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo – en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.
Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en saanut selville, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.

”Tuolla on merikilipkonna!”

 

Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin – nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: ”Tuolla on merikilpikonna!” Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä – ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vaan niin coolit.

Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me – me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja siellä asusti myös Nemo, eli klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja – ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka kahdella lennonvaihdolla, ja Suvilla vielä pidempi. Oli aika palata kotiin.

Vesiputousten kautta maailman vanhimpaan sademetsään

Trooppista ilmastoa löytyy myös Australiasta, tosin vain aivan maan pohjoisimmasta koillisnurkasta. Me vietimme Magnetic Islandin jälkeen reissumme oman Päivä tropiikissa -päivän, kuljettuamme kansallispuiston, kahden vesiputouksen, banaaniplantaasien ja krokotiilijoen kautta lopulta Daintreen sademetsään, maailman vanhimpaan yhä elossa olevaan sademetsään, mahtavien kasuaarien kotipaikkaan.
Olimme hyvissä ajoin liikkeellä (johtuen osin edellisillan bensaselkkauksestamme) ja aivan sattumalta, etsiessäni Google Mapsista reittiä Millaa Millaa-vesiputoukselle, havaitsin aivan lähellämme olevan jonkin toisen vesiputouksen, Jourama Fallsin. Koska kello oli seitsemän aamulla ja meillä oli hyvin aikaa, päätimmekin kurvaista Jouraman kautta ja tehdä pikku aamulenkin sinne. Putous koostuu useasta pienestä, portaittain laskevasta vesiputouksesta, ja se sijaitsee Jourama National Parkissa. Autolla pitäisi periaatteessa päästä noin kilometrin päähän ja loppumatka taittaa patikoiden, mutta… Tie National Parkin alueelle oli tulvinut, ja jouduimme jättämään automme portin luo, tien sivuun. Muutamia autoja ajoi ohitsemme, yli tulvivan tien, mutta itse emme pakullamme uskaltaneet lähteä kokeilemaan tulvatien ylitystä. Pohja siinä oli niin matala, renkaat ehkä samankokoiset kuin omassa Nissan Micrassani, elleivät pienemmätkin, ja pito jo pelkästään märillä teilläkin aivan olematon. Lisäksi vuokraehdoissa oli erikseen mainittu tulvivat tiet, ja että jos päätimme sellaisen ylittää varoituksista huolimatta, oli kaikki täysin meidän vastuullamme ja maksu perittäisiin meidän kukkaroistamme. Emme ottaneet riskiä, että kämäinen pakumme olisi lähtenyt joen mukana ajelehtimaan.

Tämä joki aivan Jourama National Parkin suulla oli tulvinut keskelle tietä. Olikohan siellä krokotiileja?

Ylitimme tulvakohdan siis jalan, ja vettä oli kenties parinkymmenen sentin korkeudelta, reilusti yli nilkan, muttei kuitenkaan pohkeeseen saakka. Kunnon korkealla maastoautolla olisi päässyt yli helposti, mutta meillähän ei sellaista käytössämme ollut.
Kuljimme siis (auto)tietä pitkin siihen saakka, josta alkoi virallinen kävelyosuus. Matkalla näimme muutaman wallabin, jotka loikkivat tien yli ja jäivät tuijottamaan meitä pusikosta ihanilla nappisilmillään. Kävely muuttui patikoinniksi, kun ylitimme kapeita siltoja, kapusimme kivien yli ja aloimme nousta jyrkkiä rappusia maastoa ylöspäin. Oli yllättävän kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Noustuamme vielä ylemmäs, pois suojaavien puiden ja pensaiden katveesta, pääsi aurinko paahtamaan suoraan niskaamme ja kuumuus suorastaan hyökkäsi kimppuun.
Auringonvaloa kuitenkin kavahtivat hyttyset, jotka taas koko alkumatkan varjoissa olivat piinanneet meitä hullun lailla (ja samoin koko takaisintulomatkan). Typerinä emme olleet tajunneet laittaa edes hyttyskarkotetta, vaikka meillä sellaista kuitenkin oli, ja molemmat ehdimmekin tällä lyhyellä visiitillämme Jourama Fallsille keräämään kymmeniä paukamia. Mikä kuitenkin itseni yllätti, oli se, etteivät paukamat juurikaan kutisseet tai turvonneet, vaikka koto-Suomessa paukamani turpoavat aina vähintäänkin peukalonpään kokoisiksi, ja kutiavat aivan julmetusti. Lienen lievästi allerginen ainakin suomalaisille hyttysille. Olin varautunut Australiaan lähtiessäni siihen, että kun minua tulee pistämään uusi hyttyslaji, johon kehoni ei ole tottunut, Queenslandissa kun paljon itikoita on, tulevat reaktiot olemaan vielä pahemmat kuin kotipuolessa, mutta asia olikin päinvastoin. Se oli positiivinen yllätys.

Näkymä Jourama Fallsin näköalatasanteelta, josta näki koko portaittain laskevan putouksen, oli upea, ja ehdottomasti kävelyn arvoinen. Kuitenkaan, jos Jourama Falls ei ole lähelläkään matkareittiäsi, ei se niin mahtava paikka ole, että kannattaisi sen väliin jäämistä mitenkään harmitellakaan. Jos Jourama National Parkin ohitse ajaa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä pistäytymässä. Koska nousu oli jo aamutuimaan melko hikinen, suosittelen lämpimästi välttämään keskipäivän auringossa paikalle talsimista – ja varaamaan matkaan hyttyskarkotetta, tai vaihtoehtoisesti pitkähihaisia paitoja ja pitkät housut.

Siinä niitä kasvaa, banaaneja nimittäin.

Palasimme samaa reittiä, kävelypolkuja ja tulvivan tien yli takaisin pakullemme, söimme aamiaista, ja jatkoimme matkaa kohti Millaa Millaa Fallsia. Millaa Millaa on muuten aboriginaalien kieltä, ja tarkoittaa karkeasti suomennettuna Vettä Vettä. Melko kuvaava nimi vesiputoukselle, siis.
Matkalla tuli vastaan todella hienoja trooppisen Australian maalaismaisemia. Etelämpänä Queenslandissa maisemaa olivat hallinneet sokeriruokopellot, nyt ne vaihtuivat banaaniplantaaseihin. Mielestäni tämänkin vuoksi kannattaa Australiaa, tai miksei mitä tahansa muutakin maata, kiertää autolla – näkee niin paljon niin hienoa ja erilaista maisemaa kuin Suomessa, sekä sitä ns. ”todellista” näkymää kohdemaasta; peltoja, kyliä, metsiä, vuoria, kaupunkeja.

 

”Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta.”

 

Millaa Millaa Falls on suosittu turistikohde – ja sen ikävä kyllä huomasi. Olimme vieläpä ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan paikalla, puolenpäivän aikoihin, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta. Vesiputoukselle oli helppo päästä, ja paikka oli suojaisa ja idyllinen. Huomasi kuitenkin, että se on myös nimenomaan suunnattu turisteille, sillä paikalla oli info- ja opastauluja, sekä jopa vessat ja kunnon parkkipaikka (tosin melko pienikokoinen sellainen, joten jälleen kerran kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä, tai ainakin vältellä pahinta ruuhka-aikaa).
Meidän onneksemme lähes heti veteen päästyämme alkoi sataa, ja käytännössä kaikki turistit vain katosivat kuin taikaiskusta, takaisin autoillensa sadetta pitämään. Meitä pikkuinen trooppinen sade ei haitannut lainkaan, vaan päätimme ottaa ilon irti turistien lähdettyä, ja ottaa sillä välin omat pakolliset turistikuvamme putouksella. Eli ei muuta kuin känny vedenpitävään suojapussiin ja viileää vettä pitkin uiden kohti upeaa luonnon luomaa putousta!

Paikka oli melko pieni, mutta itse putous näyttää näissä kuvissa silti vieläkin pienemmältä, mitä se todellisuudessa oli. Joka tapauksessa, ei se mikään jättimäinenkään ollut, ja aivan suoraan putouksen alle pystyi jopa uimaan, mikä kertoo siitä, ettei alas vyöryvä vesimassa ole kovin suuri. Jalat ylsivät kiviseen ja epätasaiseen pohjaan alkuvaiheessa, mutta hyvin pian luonnonallas muuttui sen verran syväksi, että tuli uida. Me uimme aivan putoukselle asti, istuskelimme hetken liukkailla, mustilla kivillä sen takana, ja käväisimme molemmat myös suoraan putouksen alla. Kokemus oli aivan huikea ainakin minusta, joka en ennen ole tällaista kokenut! En voinut olla hymyilemättä ja ihastelematta tätä kymmeniä tuhansia vuosia, ellei jopa kauemmin, virrannutta luonnon upeaa luomusta. Vesi oli mukavan viileää ja virkistävää. Mutta tosiaan, tämä on vain uimataitoisille – putouksen luo ei pääse kuin uimalla, samoin pois sieltä. Hyppiä ja loikkia veteen ei missään nimessä kannata, sillä pohja on ympäriinsä kivikkoista ja täynnä puunoksia, ja vesi on sameaa ja läpinäkymätöntä.
Sateen loputtua myös turistit palasivat jälleen paikalle sankoin joukoin, mutta me olimme jo valmiit. Kuivattelimme hetken rantatörmällä ja katselimme pikkuriikkistä jokea, joka altaalta vei poispäin, minne putouksen vedet laskevat. Luin jostakin, että joessa voisi oikein hyvällä tuurilla bongata vesinokkaeläimiä, mutta tuon ihmispaljouden läsnäollessa ja tasaisessa puheensorinassa en oikein uskonut sen olevan mahdollista. Jotkut muut olivat ilmeisesti lukeneet saman, sillä pari ihmistä päivysti joella kännykät kädessä, selkeästi valmiina kuvaamaan jotakin. Mitään kuvaamisen arvoista ei kuitenkaan joessa näkynyt sinä aikana, mitä me olimme vielä paikalla.

 

”… useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme.”

 

Huikean uintireissumme jälkeen suuntasimme jälleen pohjoisemmaksi, mutta olimme kuitenkin jo hyvin lähellä lopullista päämääräämme, Cairnsia. Nyt oli puhe enää kymmenistä kilometreistä, kun lähtiessämme liikkeelle Brisbanesta kaksi viikkoa aiemmin, oli ollut kyse tuhansista. Ajoimme kuitenkin Cairnsin ohi, vielä pohjoisemmas, sillä seuraavana kohteenamme oli Daintreen sademetsä. Yövyimme Rifle Creekin rest arealla, jossa useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme. Paikalla oli myös jonkin verran muita leiriytyjiä. Kyseiseltä rest arealta löytyivät vessat ja suihkut.

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Daintreetä. Paikalle pääsee ainoastaan ylittämällä lautalla Daintree Riverin, jossa elää mm. suistokrokotiileja paljon. Otimme siis lautan yli joen, ja heti joen ylitettyämme molempien puhelimen yhteydet lakkasivat toimimasta. Kenttä hävisi, verkkoyhteys samoin. Olimme tulleet viidakkoalueelle, jossa asusteli vain kourallinen ihmisiä vakituisesti. Tie Cape Tribulationiin, josta pääsee talsimaan sademetsään, oli kuitenkin käytännössä vain suoraa tietä, joten pärjäsimme onneksi ilman navigaatiosysteemiäkin. Tiet olivat paikoin melko huonokuntoisia, kuoppaisia, jyrkkiä ja märkiä. Paikalliset kaahasivat maastureillaan meitä vastaan kapeilla teillä hurjaa vauhtia, mutta itse uskalsimme pakumme kanssa körötellä juuri ja juuri neljääkymppiä. Aiemmin, matkalla Rifle Creekille, oli pakumme meinannut pari kertaa lähteä luisuunkin ihan vain siksi, että ajoimme märkää ja kaartuvaa alamäkeä. Pito renkaissa oli siis todella, todella huono, ja koska meillä ei ollut edes kenttää puhelimissamme, emme viitsineet ottaa riskiä saattaa itseämme minkään asteiseen hätätilanteeseen.
Trooppisessa Queenslandissa kannattaa siis varautua siihen, että tiet voivat olla märkänä liukkaita ja jopa mutaisia. Mäet voivat olla todella jyrkkiä, ja vaatii keskittymistä ja tarkkaa kaasujalkaa, jotta niitä pääsee turvallisesti etenemään, ainakin, jos on alla samanlainen rämä huonoine renkaineen kuin meillä.
Tien varrella oli lukuisia varoituskylttejä kasuaareista, noista sinipäisistä ja erittäin uhanalaisista strutsin sukulaislinnuista. Olimme nähneet kasuaarin aiemmin Rockhamptonin eläintarhassa, mutta täällä niiden luontaisessa elinympäristössä emme niitä bonganneet. Toisaalta ihan hyvä niin – olisi ollut todella ikävää ajaa kolari muutenkin uhanalaisen lintulajin edustajan kanssa, niin auton ja meidän, kuin linnun ja lajin tulevaisuudenkin kannalta. Sen vuoksi varoituskylttejä niin paljon olikin; kasuaareja yritetään kaikin keinoin suojella, kun se on vielä mahdollista. Vielä ikävämpää olisi kuitenkin voinut olla mahdollisesti kohdata kasuaari Daintreen sademetsässä kävellessä. Kävelyreitin alkupäässä olikin taulu, jossa ohjeistettiin, kuinka tulisi toimia villin kasuaarin kohdatessa, vaikka se äärimmäisen harvinaista onkin. Niiden kun tiedetään oikeasti tappaneen ihmisiä puolustautuessaan aggressiivisesti, joten kyseessä ei ole todellakaan mikään leikin asia.
Kasuaareja ei kuitenkaan näkynyt, eikä liioin sammakoita tai muitakaan tropiikin elikoita. Mielenkiintoisia kasveja näkyi kyllä sitäkin enemmän, mutta niihinkään ei parane täällä koskea; Daintreessä elelee mm. itsemurhakasvinakin tunnettu gympie gympie, puska, joka ei näytä oikein miltään, mutta aiheuttaa erittäin voimakasta kipua ja ihottumaa, jotka voivat kestää jopa vuosia altistuksen jälkeen. Sen kerrotaan aiheuttavan maailman voimakkainta kasvista peräisin olevaa kipua.

 

”Nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa.”

 

Tällä kertaa olimme ottaneet opiksemme, niin Magnetic Islandin Forts Walkin kuin Jourama Fallsille patikoinninkin johdosta, ja varautuneet kunnon vaattein ja kengin kävelyyn, kun opastetaulussa kerrottiin tämän 1,5 kilometrin mittaisen viidakkovaelluksen aika-arvioksi pari tuntia. Ja nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa. Koko matka rannalle saakka kulki ihan varta vasten tehtyä polkua, tai lähestulkoon tietä, pitkin, jolla pystyy etenemään jopa pyörätuolilla. Noh, olipahan ainakin helppo patikointi! Reitin varrella oli toki infotauluja kasveista, viidakon eläimistä ja ekosysteemistä, mutta vaikka ne pysähdyimmekin lukemaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa, ei matkaan mennyt siltikään kuin puolisen tuntia. Todellista viidakkoseikkailua tämä ei siis todellakaan ollut, mutta sellaista emme tällä kertaa hakeneetkaan, vaan ainoastaan halusimme edes pintapuolisesti nähdä ja kokea maailman vanhimman sademetsän. Heti alkuun meidät yllätti sadekuuro, joka kesti ehkä kaksi minuuttia ja lakkasi kuin seinään, lähes samanlainen kuin Millaa Millaassa – nyt oltiin todellakin tropiikissa. Yksi turistipariskunta, joka oli vain hetkeä ennen meitä mennyt metsään, tuli meitä vastaan juoksujalkaa huppareidensa alle piiloutuneina sateen alkaessa. He ilmeisesti lähtivät karkuun sadetta, sademetsässä…
Reitin varrella Daintreessä oli useita jokia, rämeitä, kosteikkoja ja mangrove-metsää, ja sen päättyessä merenrannalle myös rantaa halkoi tulvinut joki; sen yli olisi voinut päästä jonakin muuna vuodenaikana, mutta ei nyt. Nämä joet ja vesistöt ovat jälleen ehdottomasti nou-nou -kategoriassa uimisen, polskimisen tai muutenvain-vedellä läträämisen suhteen, sillä jälleen paikalla asustaa suistokrokotiileja. Vaikka kuinka tarkkaavainen omasta mielestään olisi, on krokotiili niin epäinhimillinen otus, että sen voi oikeasti sekoittaa puunrunkoon, se kun osaa pönöttää täysin paikallaan vaikka monta tuntia, hievahtamatta milliäkään. Tarkinkaan ihmissilmä ei kuollutta puunrunkoa osaa krokotiiliksi tunnistaa, jos aivot ovat sen jo puunrungoksi rekisteröineet.

Cape Tribulation oli yllätykseksemme kovin pieni paikka, eikä sitä oikeastaan voi kutsua edes kyläksi, ehkä ennemmin taajamaksi, josta löytyy jokunen kauppa. Kävimme pyörähtämässä siis pakollisessa turistikrääsäkaupassa ja sen jälkeen lähdimme hyvin pian takaisin Daintreestä. Liukastelimme kapeilla teillä, ylitimme autolautalla joen, liukastelimme teillä vähän lisää, ja ajoimme Mossman-nimiseen kylään. Lähellä oli rest area, jossa yövyimme pari seuraavaa yötä.

Oli mielenkiintoista nähdä hieman trooppista Queenslandia – ilmasto ja maisemat olivat jo melko erilaiset kuin Brisbanen tietämillä. Uiminen Millaa Millaa Fallsilla oli ehdottomasti reissun kohokohtia, turistien suuresta lukumäärästä huolimatta. Nähtävästi kuitenkin sade on asia, joka useita turisteja kauhistuttaa tai muuten vain ajaa paikoilta pois – tämä tuli nähtyä niin Millaa Millaassa kuin Daintreessäkin, sekä joissakin muissa satunnaisissa paikoissa. Meitä suomalaisiahan moinen ei haittaa – trooppinen sade on ihanan lämmin ja vain viilentää mukavasti kuumassa ilmastossa, verrattuna vaikkapa klassiseen Suomen juhannussäähän. Lisäksi sade pitää esimerkiksi hyttyset poissa, ja kuurot kestävät yleensä vain muutamia minuutteja (jonka aikana tosin vettä tulee ihan helkutisti). Kannattaa varautua siis siihen, mihin ilmeisesti monet eivät ole varautuneet, että sademetsässä ja tropiikissa todellakin sataa, kaikkina vuodenaikoina. Mielestäni termi sademetsä kertoo jo melko hyvin asiasta. Minusta sade on kuitenkin enemmän kuin tervetullut hyttys -ja turistikarkote.