Browsing Tag

Cairns

Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme, pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.
Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin – matkamme päätepysäkille.

 

Cairns Esplanade Lagoon

Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.

Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller’s Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään – asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon – ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises-toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla – vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa valkoisina kerrostumina), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja vedenalaisten maisemien ihailuun.

Siinä se on – edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

 

”… jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto.”

 

Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään.
Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo – en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.
Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en saanut selville, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä – kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.

”Tuolla on merikilipkonna!”

 

Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin – nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: ”Tuolla on merikilpikonna!” Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä – ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vaan niin coolit.

Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me – me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja siellä asusti myös Nemo, eli klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja – ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka kahdella lennonvaihdolla, ja Suvilla vielä pidempi. Oli aika palata kotiin.