Suomen suurin matkablogiyhteisö

Beijing pähkinänkuoressa

Peking, tuo Kiinan huippumoderni, vanhanaikainen, perinteikäs, valtava, monipuolinen, helppokäyttöinen, kulttuuria täynnä oleva pääkaupunki. Pekingistä jäi itselleni hyvin positiiviset fiilikset. Eniten yllätti ehkä se, miten siistiä ja rauhallista voi vajaan 22 miljoonan asukkaan kaupungissa olla; liikenteen ”melu” oli vilkkailla kaduilla aikalailla samanlaista kuin vaikkapa Helsingissä. Kun taas suuremmilta kaduilta poikkesi pienille sivukujille, joilla oli erikoisen näköisiä pikku putiikkeja, sisäänkäyntejä temppeleihin sekä ihmisten takapihoille, joilla roikkuivat pyykit kuivumassa, oli ympäristö paikoin jopa lähes täysin äänetön. Kiinalaiset ajelevat ilmeisesti sähkömopoilla ympäriinsä, sillä nämä kaksipyöräiset ajoneuvot olivat oikeasti aivan hiljaisia – ja pari kertaa meille meinasikin käydä törmäys, kun kulman takaa tuli yllättäen ukkeli äänettömällä skootterillaan kovaa vauhtia eteen. Tööttiä paikalliset käyttivät näissä tilanteissa kuitenkin aina, kun huomasivat, ettemme me olleet huomanneet mopoa, ja välillä olimmekin lähellä saada slaagin, kun yhtäkkiä selän takaa kuului kovaääninen tööttäys rikkoen hiljaisuuden.

Kiinalaismies ajaa melkein sopivan kokoisella mopolla jossakin Dongcheng districtin sivukujilla.

”… Kaduilla kulkiessa oli mukava huomata, ettei tunnelma ollutkaan lainkaan kaoottinen Pekingin suuresta asukasluvusta huolimatta.”

Pääsääntöisesti siis kaduilla oli niin hiljaista, että yhtäkkisiä ääniä suorastaan pelästyi. Täysin eri meininki kuin vaikkapa Balilla, jossa jatkuva tööttäily ja meteli kuuluvat normaaliin liikenteen sujumiseen. Hiljaisuuden lisäksi oli yllättävää, että ihmisiä ei kaduilla liikkunut mitenkään erityisen paljoa – voisi jopa sanoa, että Helsingin keskustassakin on enemmän kuhinaa. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös se, missä päin Pekingiä majailee ja liikkuu. Turistikohteet, kuten Kielletty kaupunki ja Kiinan muuri olivat luonnollisestikin aivan tupaten täynnä porukkaa (99%:sti kiinalaisia), mutta ihan kaupungin kaduilla kulkiessa oli mukava huomata, ettei tunnelma ollutkaan lainkaan kaoottinen Pekingin suuresta asukasluvusta huolimatta. Toisaalta Peking on isokokoinen kaupunki – ihmiset ovat levittäytyneet laajalle alueelle, eivätkä pakkautuneet yhteen pieneen sumppuun. Kadut ovat (sivukujia lukuunottamatta) leveitä ja tilavia. Liikenne soljuu eteenpäin ilman suurempia pullonkaulapaikkoja, sillä tiestö on osattu suunnitella hyvin. Julkisia kulkee tiheään tahtiin, ja Pekingin metroverkosto onkin muistaakseni maailman 2. suurin 14:llä metrolinjallaan ja 172:lla asemallaan. Top viiteen se ainakin taitaa lukeutua.
Tämä kaikki kuitenkin varmistaa sen, että edes ruuhka-aikoina ei tilanne kaupungissa muutu sellaiseksi, millainen se on esimerkiksi joissakin Kaakkois-Aasian suurkaupungeissa parhaimpinakin päivinä.

Wangfujingin ”vilkkaalla” ostoskadullakaan ei meininki ole ihan samanlaista kuin Kaakkois-Aasian vilkkailla ostoskaduilla.

”Yksi mielenkiintoinen havainto, joka tuli ilmi erityisesti julkisia käyttäessä, oli paikallisten häpeilemätön tuijotus.”

Pekingin metroa on pakko myös kehaista tässä välissä – verkosto on todella laaja, ja junat kulkevat aina ajallaan muutaman minuutin välein. Vaikka linjakartta saattaa nopealla silmäyksellä näyttää aivan hirvittävältä sekamelskalta, se on oikeasti todella selkeä ja helppokäyttöinen. Tietyt linjat risteävät keskenään tietyillä asemilla, ja vaihto on tehty todella helpoksi. Jokaisella asemalla on opasteet eri linjoille sekä suunnille. Itse olin nähnyt niitä kuuluisia videoita Kiinan metroasemilta, joita esim. Facebookissa kiertää, missä kauhea ihmismassa yrittää väkisin tunkea täpötäyden junan kyytiin, joten se oli kauhunsekainen mielikuvani Pekingin metrosta. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan tullut vastaan, vaikka käytimme useampaa eri metrolinjaa, sekä eri vuorokaudenaikoina. Jopa ruuhka-aikanakaan ei (tämäkään) tilanne ollut mitenkään kaoottinen. Toki junat olivat tuolloin täysiä, mutta mitään ahdistavaa ihmisjoukon sisääntunkemisefektiä ei ollut; ruuhkaisuus ilmeni sillä, että jouduimme seisomaan aivan ovien vieressä, sillä muualla vaunussa ei juuri ollut tilaa. Ruuhka-aikojen ulkopuolella tietyillä linjoilla oli jopa suorastaan väljää vaunuissa.

Yksi mielenkiintoinen havainto, joka tuli ilmi erityisesti julkisia käyttäessä, oli paikallisten häpeilemätön tuijotus. Koska olimme eksoottisen näköisiä (eritoten ystäväni Suvi vaaleine pitkine hiuksineen), meitä sai siis tuijottaa estoitta. Eräs mies tuijotti meitä koko puolen tunnin metromatkan ajan, siirtämättä katsettaan kertaakaan muualle. Omasta mielestäni tämä oli kuitenkin vain hauskaa; nämä ovat näitä kulttuurieroja, jotka eivät suomalaisen ajatuskoppaan istu millään.
Jostain olin joskus lukenutkin, että länsimaalaisia tuijotetaan Kiinassa täysin avoimesti, joten ihan puskista tämä ei tullut. Oli vain huvittavaa havaita, että asia ihan oikeasti todellakin on juuri näin. Sen sijaan kiinalaiset kuulemma itse pitävät sitä epäkohteliaana, jos ulkomaalaiset tuijottavat heitä takaisin – eli siis paikallisten katseista ei kannata pahastua, eikä alkaa ”kostoksi” tuijottaa takaisin, sillä tätä ei välttämättä katsota hyvällä. Tämä pyytämätön, suomalaiselle hiukan epämukavakin huomio kannattaa ottaa vilpittömänä kiinnostuksena, ja näin ollen kohteliaisuutena!

Yonghe-temppeli, tunnetaan myös nimellä Lama temple. Perinteet ja ikivanha kulttuuri ovat edelleen tärkeässä asemassa kiinalaisten elämässä. Tämä ilmeni muun muassa siten, että toisinaan kadulla ohi kulkeva paikallinen saattoi luukutta kännykästään musiikkia ja fiilistellä sen tahdissa – ja musiikki oli perinteistä kiinalaista huilumusiikkia, jollaista kuulee Suomessa esim. kiinalaisissa ravintoloissa.

Kiinalaisia polttamassa suitsukkeita ja heittämässä niitä suurempaan polttoastiaan Yonghe-temppelillä.

Pekingin kaduilla seikkaillessa sai kokea yhä vain uudelleen ihmetyksen tunteita. Pienistä kioskeistakin löytyi länsimaalaisen silmin outoja asioita; kananjalkoja, vahvaa viinaa, valmista ruokaa, uskonnollisia koristeita, suitsukkeita ja lahjoja. Parasta oli kuitenkin se, että joka puljusta löytyi edes jotakin syötävää! Minulle ja Suville, jotka olemme kenties Suomen nälkäisimmät ihmiset, tämä oli aivan mahtavaa, verrattuna esimerkiksi myöhempiin pikkukojuihin Indonesiassa, josta sai vain nuudelia tai munia, muttei mitään valmista, nopeaa välipalaa. Pekingin kioskeista löytyy kolmioleipää, croissanttia, sushikolmioita (näistä tuli meidän aivan ehdoton suosikki), mitä erikoisempia keksejä, kypsiä kanankoipia, pähkinöitä ja vaikka mitä. Todella monessa kioskissa oli myös pienen pieni ”keittiö”, josta sai valmista, lämmintä ruokaa suoraan mukaan todella huokeaan hintaan; nyyttejä lihatäytteellä, keitettyä maissia, munarullia, (oletettavasti) makkaraa, kanaa… Nämä ruoat maksoivat yleensä hyvin vähän, 20 sentistä ylöspäin.
Minulle kahvinjuojana hittituotteeksi muodostui yksittäispakatut suodatinkahvit, jotka olivat oikeasti hyvää kahvia. Pieni suodatinpussi aseteltiin siis kahvikupin reunoille (pussin reunoilla oli pidikkeet), ja päälle kaadettiin kiehuvaa vettä (Pekingissä hanavesi on juotavaa muutaman minuutin keittämisen jälkeen, mikä on ohjelmoitu automaattisesti vedenkeittimiin. Ja vielä sivukommenttina, niin tämä on se syy, miksi paikalliset juovat kuumaa vettä, ja miksi ravintoloissakin tarjoiltava vesi on yleensä aina höyryävän kuumaa).

Vasemmalla paras keksintö jokaiselle, joka välttämättä tarvitsee joka-aamuisen suodatinkahvinsa reissussakin. Oikealla jotain sellaista, mitä kaipaisi Suomeenkin helpoksi matkaevääksi: sushikolmioita!

Kananjalkoja lähikioskista – kyllähän niitä nyt useammin tarvitsee kuin vaikkapa leipää! Muuten, maistoin näitä Indonesiassa, ja oli oikeasti hyvänmakuista. Oikealla olevia palluroita taas sai kuumana lähes jokaisesta kadunkulman kioskista.

”Ruoka on kiinalaisille todella tärkeä juttu, ja sen kyllä huomasi Pekingissä hyvin.”

En voi sanoa, että eniten, mutta hyvin paljon ainakin olin Kiinanmatkalta odottanut erityisesti yhtä asiaa: ruokaa. Aasialainen ruoka on nimittäin minun mielestäni maailman parasta, oli se sitten Lähi-Idästä, Intiasta tai Japanista, mutta kiinalainen ruoka on kenties suosikkini koko Aasian keittiöistä (jos sushia ei lasketa mukaan. Ja itseasiassa olen jostakin kuullut, että sekin olisi oikeasti alunperin Kiinasta lähtöisin). Ja minun ei tosiaankaan tarvinnut pettyä! Ruoka oli huokeaa paremmissakin ravintoloissa, sitä oli paljon ja se oli aivan älyttömän hyvää ja maistuvaa. Enimmillään maksoimme annoksesta ehkä nelisen euroa, halvimmillaan noin 50 senttiä. Ja kuten sanoin, annokset olivat isoja. Niistä söi joko itsensä aivan halkeamispisteeseen asti täyteen, taikka sitten jos halusi ottaa loput mukaan, sai kaksi oikein hyvän kokoista ateriaa. Poikkeuksena oli suhteellisen vilkkaalla bisnes-/opiskelija-alueella sijainnut ravintola, joka oli erikoistunut kuuluun Pekingin ankkaan, ja jonne saimme jonottaa, että pääsimme sisään. Koska ravintola oli suosittu, ja myös ulkomaalaisten turistien suosiossa, olivat hinnat hitusen kalliimpia ja annokset pienempiä. Kuitenkin tuossakin ravintolassa nauttimamme usean ruokalajin illallinen ankkoineen oli muistaakseni noin 9 euron luokkaa per nenä – ja kyse oli sentään kuitenkin hienosta, tunnetusta turistiravintolasta.
Ruoka on kiinalaisille todella tärkeä juttu, ja sen kyllä huomasi Pekingissä hyvin. Mehän tilasimme yleensä molemmille yhdet annokset, joskus taas vain yhden, jonka jaoimme, ja tämä sai ihmetystä ja huvitusta osakseen henkilökunnan keskuudessa ravintoloissa, joissa kävi lähinnä vain paikallisia asiakkaina. Kun kiinalainen menee ravintolaan ystäviensä kanssa, he tilaavat seitsemää eri ruokalajia, valtavan keon riisiä, ja syövät kaikki kaikkea, monen tunnin ajan. He myös ryystävät äänekkäästi – se kertoo, että ruoka on erittäin hyvää. (Muutenkaan kehon eritteitä ja ääniä ei Kiinassa juuri häpeillä, ja esimerkiksi äänekäs kaduille räkiminen on hyvin tyypillistä. Toisinaan kiinalaiset saattavat räkiä myös sisätiloissa lattialle, jonka vuoksi monissa muissa maissa turistien suosimissa paikoissa kielletään (nimenomaan kiinalaisille kohdistettuna) syljeskely erikseen omalla kyltillään.)
Suomalainen suoritussyöminen, jossa mennään raflaan, tilataan oma annos, syödään se mahdollisimman hiljaa, siististi ja nopeasti, ja poistutaan sitten paikalta, on siis Kiinassa vieras käsite. Mielestäni suomalaisten kannattaisi ottaa hiukan oppia tästä syömiskulttuurista – kenties siten alkaisimme myös arvostaa ruokaa hiukan enemmän.

”Listalla saattoi olla esimerkiksi ”shiny glow pork fast curious”, tai jotakin vastaavaa ihan käsittämätöntä.”

Ravintoloissa ruokalistat olivat usein vain kiinaksi, tai jos nimet olivat myös englanniksi, ne olivat usein väärin käännettyjä. Listalla saattoi olla esimerkiksi ”shiny glow pork fast curious”, tai jotakin vastaavaa ihan käsittämätöntä. Yleensä kuitenkin sentään pääraaka-aineen nimi oli oikein (tosin ei aina sekään), joten siitä pystyi jo hiukan päättelemään jotakin. Lähes jokaisessa ruokalistassa oli onneksi myös kuvat ruoista, ja aika pitkälti kuvien perusteella me syömisemme valitsimmekin.
Työntekijät eivät juuri missään osanneet englantia, joten heiltä ei paljoa voinut kysellä. Kuitenkin elekielellä ja kännykän käännössovelluksilla kommunikointi riitti joka tilanteessa, ja aina saimme sitä, mitä tilasimmekin. Melkein kaikilla asiakaspalvelijoilla oli ihan omissa luureissaan sovellus, jolle he puhuivat kiinaksi, ja sovellus käänsi puheen meille englanniksi, ja sitten toisin päin. He siis yrittivät parhaansa mukaan kommunikoida sekä palvella meitä, vaikka yhteistä kieltä ei ollut, ja tämä oli todella mukavaa. Suvikaan ei kertaakaan kasvissyöjänä saanut liharuokaa, joten homma toimi (tosin välillä hänen ruokansa olivat lähinnä pelkkää nuudelia liemineen – muttei sentään lihaa).

Annoksen koko hämää kuvassa – me söimme tästä tofuannoksesta yhteensä neljä kertaa. Se oli oikeasti ISO ja täyttävä. Ja tietysti myös sairaan hyvää.

 

Aivan hostellimme lähellä sijaitsi eräs suurehko ruokakeskittymä liikekiinteistön pohjakerroksessa. Emme olisi koskaan löytäneet tuonne mahtavaan paikkaan, sillä käynti sinne kulki suoraan remonttityömaan läpi – ei siis olettaisi, että sinne saa edes mennä, vaikka kulkua ei varsinaisesti kielletty ollutkaan – ellemme olisi tutustuneet kiinalaiseen Patriciaan, joka majoittui samassa huoneessa kanssamme. Tulimme hyvin juttuun ja päätimme käydä yhdessä syömässä, ja Patricia ehdotti, että mennäänkö tuonne. Ihmettelimme, että mitä siellä muka on, ja hän nauraen kertoi, että tuossa kyltissä lukee isolla, että alhaalla on ruokakeskittymä, tervetuloa. Me emme tietenkään sitä tienneet, kyltti kun oli kiinaksi.
Niin kuljimme sitten rakennustelineiden välistä kellarikerrokseen, jossa oli lukuisia erilaisia ruokakojuja. Vaihtoehtoja oli paljon, ja oli harmi, ettemme ehtineet kokeilla kaikkea – niin moni ruoka näytti niin hyvältä! Täällä kaikkien ruokien nimet olivat vain kiinaksi, eikä listoissa ollut kuviakaan, joten jouduimme silmämääräisesti arvioimaan ruokapatojen sisällöistä, mitä kenties haluaisimme syödä. Osoittelimme työntekijöille kattiloista ja tarjoiluastioista, mitä halusimme, ja he koostivat meille annokset. Mielestäni tämäkin oli kuitenkin vain ja ainoastaan kivaa – pientä jännitystä ja haastetta! Työntekijät eivät täälläkään luonnollisestikaan osanneet kuin kiinaa, joten heiltä ei auttanut kysyä, mitä mikäkin ruoka sisälsi. Oli mentävä siis arpapelillä. Koska meillä ei ole allergioita, ei mitään vakavaa olisi voinut käydäkään – korkeintaan olisimme vain saaneet pahanmakuista ruokaa, tai Suvi jotakin lihaa. Näin ei kuitenkaan kertaakaan käynyt, vaan oikeastaan kaikki, mitä tuli syötyä, oli hyvää ja suunnilleen sellaista, millaista olimme arvioineetkin sen olevan.

”Meistä tuli nähtävyyksiä nähtävyyden sisällä.”

Jos meitä tuijotettiin metrossa ja kaduilla, niin nähtävyyksillä me vasta huomiota osaksemme saimmekin! Kadulla saimme muutamia kertoja poseerata yhteiskuvissa innokkaiden kiinalaisten kanssa, mutta Kiinan muurilla meininki oli jo lähes koomista. Lukuisat kiinalaiset olivat paljon kiinnostuneempia meistä kuin tuhansia vuosia vanhasta, kulttuurisesti ja historiallisesti erittäin merkittävästä kenties maailman kuuluisimmasta rakennelmasta. Meistä tuli nähtävyyksiä nähtävyyden sisällä.
Niin me sitten suureksi huvitukseksemme saimme poseerata lukuisten kiinalaisten kanssa kuvia varten niin Kielletyssä kaupungissa kuin muurillakin. Meille myös juteltiin kovasti – kiinaksi, tai todella huonolla englannilla. Erikoista tosiaan oli, että näissä kuuluisissa turistikohteissakaan ei hirveämmin näkynyt muita länsimaalaisia, vain satunnaisia siellä täällä. Ylivoimaisesti suurin osa porukasta oli kiinalaisia, joten tottakai mekin pistimme silmään erilaisuudellamme. Ihmiset olivat ihanan innokkaita ja ystävällisiä, joten vaikkemme juurikaan noista kohtaamisista puhetta ymmärtäneet, jäi niistä silti tosi hyvä mieli. Kielletyssä kaupungissa eräs perhe viihtyi kanssamme pitkän tovin, ja heidän 6-vuotias poikansa varsinkin ihmetteli meitä. Me annoimme pojalle suomalaista lakua, mikä ei selvästikään ollut kovin hyvää! Pojan äiti osasi hiukan englantia, ja yritti parhaansa mukaan kommunikoida meidän kanssamme, sekä kääntää suu vaahdossa papattavan anoppinsa puheita – kiinalaismummelilla oli kovasti asiaa meille, muttemme ymmärtäneet sanaakaan. Kun sanoimme heille kiinaksi kiitos, eli shie shie, mummo innostui toden teolla ja halaili meitä innoissaan.
Poikkeuksen tähän keräämäämme suureen suosioon nähtävyyksien sisällä teki Yonghen temppeli, jossa meidät jätettiin täysin rauhaan. Tämän uskoisin johtuvan mahdollisesti ympäristöstä – jospa tuollainen ei ole heidän kulttuurissaan soveliasta pyhässä temppeliympäristössä.

Kuten sanottua, Kiinan muurilla oli hiukan muitakin, sen alkupäässä. Patikoimme kuitenkin muuria niin pitkälle kuin pääsi, ja loppupäässä olikin sitten jo huomattavasti vähemmän ihmisiä.

Tiivistettynä lyhyesti ja ytimekkäästi viikon Pekinginreissun parhaat palat ja mielenkiintoisimmat hetket:

  • Nähtävyydet tietty, kuten Kiinan muuri, Kielletty kaupunki, Taivaallisen rauhan aukio, sekä Yonghen temppeli. Nähtävyyksiä ei suotta kutsuta nähtävyyksiksi, ja eritoten Kiinan muurilla seistessä, ympäröivää vuoristomaisemaa katsellessa sitä väkisinkin mykistyy, kun miettii aikoja, joiden halki muuri on paikallaan seissyt, sitä, millaista työtä sen rakentaminen on vaatinut, ja kuinka vaikuttava näky se on yhä tänäkin päivänä. Ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoisia paikkoja jokainen edellämainituista.
  • Julkiset vessat = reikä lattiassa. Myöhemmin reissun aikana totuimme tähän, Aasiassa kun pyörimme, mutta koska Kiina oli ensimmäinen kohteemme, oli tämä iso yllätys ja shokki meille alkuun! Yhtä lailla länsimainen vessanpönttö on kiinalaiselle kulttuurishokki, eivätkä he halua laskea reisiään vessanrenkaalle – eiväthän he kotimaassaankaan istuisi likaisen lattiareiän ympärille. Sen vuoksi on valitettavan yleistä, että kiinalaiset kiipeävät vessanrenkaalle kyykkyyn tekemään tarpeensa, he kun ovat kotonaan tottuneet tekemään niin (ja tämän vuoksi se usein kielletään erillisellä kyltillä esim. lentokenttien vessoissa). Tästä muuten sellainen sivuhuomautus vielä, että Kiinassa ei välttämättä kaikilla ole omaa vessaa kotonaan, vaan hiukan köyhemmillä asuinalueilla saattaa naapurustossa sijaitseva yleinen vessa olla kaikkien asukkaiden yhteisessä yleisessä käytössä.
  • Paikallisten intensiivinen ja häpeilemätön tuijotus, heidän hyvin tuttavallinen lähestymistapansa, kielimuuri. Paras kohtaaminen oli aiemmin mainittu perhe Kielletyssä kaupungissa.
  • Se, että hiljaiselta, pikkuruiselta sivukujalta, josta saattoi nähdä ihmisten pihoille, tai jopa koteihin sisään, saattoi päästä vilkkaalle suurelle kadulle, jossa liikenne kulkee neljällä kaistalla ja jota reunustaa molemmin puolin lukuisat torit, kaupat, ravintolat, pankit ja muut rakennukset.
  • Julkisen liikenteen helppous ja sujuvuus, ja ylipäätään se, että ihmismassoistakin huolimatta kaikki toimi ja asiat soljuivat jouhevasti eteenpäin.
  • Todella herkullinen ja edullinen ruoka, jota sai runsain mitoin mistä vain!
  • Paikallisten sähkömopot, sekä heidän tapansa verhoilla itsensä etupuolelta viltillä ja pitää käsissään uunikintaan näköisiä lapasia niillä ajaessaan. Eräällä miehellä oli Hello Kitty-kuvia ja logoja näissä.
  • Logoista puheen ollen, eräs mielenkiintoinen seikka oli piraattikopioiden määrä. Joka puolella näkyi lähes tuttuja hahmoja, hitusen verran muuteltuna ja jollain eri nimellä, esim. Disney-hahmoja, Simpsonit-hahmoja, jnejne. Klassisia ”melkein aitoja” merkkituotteita oli paljon.
  • Englannin kielen sanat ovat paikallisten mielestä todella cooleja, vaikka he eivät niitä ymmärtäisikään. Siksi oli ihan tyypillistä nähdä kadulla ihmisiä, joiden vaatteissa saattoi lukea toisiinsa täysin liittymättömiä englanninkielisiä sanoja, kuten vaikkapa ”Emotion Sports Framing Pencil”. Tai vaatteessa saattoi olla vain yksi sana, mutta sekin oli yleensä jokin länsimaalaisen silmiin omituinen valinta, kuten vaikkapa se ”Pencil”. Paljon näkyi myös vaatteita, joissa oli kirjoitusvirheitä sanoissa tai lauseissa. (Ja tästä tuli mieleen, että kiinalaisista varmaan tuntuu ihan samalta, kun he näkevät länsimaalaisten ottamia cooleja tatuointeja, joissa on jokin kiinalainen merkki, joka voi näyttää hienolta, mutta tarkoittaa esimerkiksi keittoa.)

Vasemmalla paikallisten tyyli pitää itsensä lämpimänä mopoillessa.

Kissakahvila Mocha oli aivan ihana, siisti pieni kissakahvila ♥ Oikealla näkyy Maon mausoleumi, jonka luona emme kertaakaan onnistuneet olemaan oikeaan aikaan, jotta olisimme päässeet sisälle (vierailuajat olivat todella suppeat, vain pari tuntia päivässä).

”Jos puhuu kiinalaisesta keittiöstä, tai luonnosta, se on vähän sama kuin puhuisi eurooppalaisesta keittiöstä tai eurooppalaisesta luonnosta.”

Pekingistä, Kiinasta ja kiinalaisista jäi siis kaikin puolin todella positiiviset mielikuvat. Suomessa tuntuu – erityisesti nyt koronapandemian myötä – olevan valloillaan hitusen negatiivinen asenne Kiinaa kohtaan jostakin kumman syystä. Usein näkee netissä puhuttavan, että kiinalaiset sitä ja kiinalaiset tätä, ja tarpeettomasti parjataan koko maata jonkin yhden asian takia. Yleensä nämä kommentoijat eivät itse ole koskaan edes käyneet Kiinassa, vaan ovat juuri sillä asenteella, että ”Hyi joku Kiina, sinne ei kyllä ole minulla mitään mielenkiintoa mennä!” Minullekin on sanottu näin. Tämä on kovin valitettava asenne, sillä ennakkoluulot eivät muutu, jollei niitä itse ole valmis haastamaan.
Toki itsekin nyt puhun Kiinasta vain oman kokemukseni perusteella, joka on hyvin, hyvin suppea: viikko Kiinan pääkaupungissa. Kyseessä on kuitenkin valtavan suuri maa, jossa elää käsittämätön määrä ihmisiä, ja näin ollen on siellä myös kulttuurillista, ympäristöllistä, ja ylipäätään kaikenlaista vaihtelua paljon. Tämä tuppaa unohtumaan arvostelijoilta hyvin usein – vaikka Kiina on vain yksi maa, se on hitusen eri mittakaavan maa kuin vaikka Suomi. Matka Pohjois-Kiinasta Mongolian rajalta Etelä-Kiinaan Laosin rajalle on saman pituinen kuin matka Helsingistä Agadiriin, Marokon keskiosiin (noin 5400 km). Jos puhuu kiinalaisesta keittiöstä, tai luonnosta, se on vähän sama kuin puhuisi eurooppalaisesta keittiöstä tai eurooppalaisesta luonnosta. Jos kohtaa yhden tylyn kiinalaisen, ja sen perusteella niputtaa kaikki samanlaisiksi, on se sama kuin joku sanoisi, että kaikki eurooppalaiset ovat tylyjä. Ei kannata siis tuomita, ennen kuin tutustuu! Itse haluaisin joku kaunis päivä joskus tulevaisuudessa matkustaa uudelleen Kiinaan. Tahtoisin nähdä Kiinaa juurikin hiukan laajemmin kuin vain sen pääkaupungin, ja käydä esimerkiksi Shanghaissa ja Xi’anissa, sekä jossakin maaseudulla/vuoristossa. Toki myös Hong Kongissa ja Taiwanissa olisi mukava piipahtaa joskus.

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

© Ramona Parkkonen 2019. Kaikki kuvat ja tekstit ovat käsialaani, ellei toisin ole mainittu. Ethän kopioi ilman lupaa, kiitos.