Magnetic Island, koalojen saari

Jos haluaa nähdä luonnonvaraisia koaloja Australian Queenslandissa, on Magnetic Island siihen paras ja varmin vaihtoehto. Pikkuisella saarella elää koko Queenslandin suurin koalapopulaatio, ja saaren asukkaat joutuvat ajoittain jopa häätämään niitä pois pihoiltaan, joten koalojen näkeminen on lähes varmaa.
Saari on noin 12 kilometriä pitkä päästä päähän, joten periaatteessa reipas ja hyväkuntoinen kävelijä voi liikkua ihan vain apostolinkyydilläkin paikasta toiseen. Ilmasto on kuitenkin kuuma ja kostea, kuten koko Queenslandissa, joten kävellessä voi helposti tulla suorastaan tuskaisen hikiseksi – huolimatta siitä, että välillä kävisikin meressä viilentymässä. Lisäksi kävely vie aikaa, joten koska itsellämme oli vain päivän verran aikaa nähdä saari, vuokrasimme suosiolla auton saarelta päiväksi. Myös bussit kulkevat saaren päästä päähän, mutta sopivasti missasimme bussin juuri kun astuimme lautalta ulos ja jäimme hieman liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, ja seuraava julkinen olisi kulkenut vasta tunnin päästä. Päivävuokra autosta ei ollut mitenkään älyttömän kallis, toki suhteellisen kuitenkin hintava, kuudenkymmenen dollarin luokkaa. Autoa ei kuitenkaan tarvinnut tankata lainkaan, ja jälleen etuna oli, kuten omassa vuokra-autossa muutenkin, että saarta sai kiertää ihan omaan tahtiin ja vapaasti. Ja omasta autosta puheenollen – jätimme päiväksi pakumme Townsvillen satamaan, josta saarelle lähdimme, noin seitsemän dollarin maksua vastaan.

 

”Reitin pituudeksi oli ilmoitettu pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita; ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Kuinka väärässä olimmekaan!”

 

Ensin ajoimme aivan saaren toiseen kärkeen, Horseshoe bayhin, jossa kiertelimme tovin. Kävimme syömässä ja sitten suuntasimme Forts Walkille, kenties Magnetic Islandin suosituimmalle kävelyreitille. Reitin pituudeksi oli ilmoitettu pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita; ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Kuinka väärässä olimmekaan!
Forts Walk alkoi ihan rauhallisissa merkeissä tasaista hiekkatietä, joka pikkuhiljaa muuttui kivisemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Alkoi nousu ylämäkeen, ja paahtava keskipäivän aurinko hiosti meitä. Lopulta vastassa olikin useampi sata askelta jyrkkiä kivirappusia, joilla oli jälleen lisää kiviä ja kuoppia, ja joiden päällä kasvoi lisäksi puiden juurakoita. Tällä vaelluksella ballerinani sitten hajosivat, ja varpaani alkoivat paistaa kivasti kärjistä läpi. Ne saivat hieman myöhemmin jäädä pysyvästi Australiaan ja Cairnsiin, hostellin roskakoriin.
Tästä kuitenkin opimme sen, että niinkään kävelyreitin pituutta ei kannata tuijottaa, vaan ennemmin sen läpikäymiseen arvioitua aikaa: Forts Walkille arvioitu aika oli pari tuntia. Olimme kuitenkin kuvitelleet, etteivät aika-arviot kerro mitään, että ne ovat lähinnä niitä maksimiaikoja, joiden puitteissa reitit pitäisi saada vaikkapa liikuntarajoitteisenakin käytyä läpi, mutta kuvittelimme väärin. Jälleen oppi jotakin uutta. Toisaalta, sitten taas myöhemmin, Daintreen sademetsässä, kun noudatimme tätä kantapään kautta oppimaamme ohjeistusta ja varauduimme 1,5 tuntia kestävään kilometrin mittaiseen kävelyyn kunnon liikuntavarusteilla ja lenkkareilla, olikin se aivan turhaa. Tästä lisää kuitenkin omassa postauksessaan, johon pääsee tuosta lihavoidusta Daintreen sademetsä-linkistä yllä.

Heti Forts Walkin alkupäässä bongasimme ensimmäisen luonnonvaraisen koalan: pieni harmaa pallo näkyi polun yllä, korkealla eukalyptuspuun oksalla. Se vilkaisi meitä lievästi sanottuna epäkiinnostuneena, ja jatkoi torkkumistaan tyytyväisenä.
Kiivetessämme yhä vain ylöspäin saavuimme toisen maailmansodan aikaisille asevarastoille, sekä viestintätorneille, ja muitakin rakennuksia ilmestyi kokoajan uusia pitkin reittiä. Tätäkään emme olleet etukäteen tienneet. Jokaisen rakennuksen luona oli jokin tietokyltti – mikä oli vanha parakki, mikä toiminut sotilaiden ruokasalina, mikä ollut tärkeä viestintätorni. Yhden tornin katolta avautui aivan huikeat näkymät ympäri saarta ja Tyyntä valtamerta.

”Mikä kaikkein tärkeintä – näimme luonnonvaraisia koaloja.”

 

Kävely oli melko rankkaa ilman kunnon varusteita ja vielä kaikkein kuumimpaan vuorokaudenaikaan, mutta ehdottomasti sen arvoista. Maisemat olivat eräitä upeimmista reissumme aikana näkemistä. Lisäksi kohtasimme historiaa ja opimme Australian roolista toisessa maailmansodassa (en ollut edes tiennyt, että Australiakin oli jollakin tavalla osallisena sodassa, vaikkei nyt varsinaisesti sotinutkaan), ja – mikä kaikkein tärkeintä – näimme luonnonvaraisia koaloja.
Palatessamme reittiämme takaisinpäin oli erään polun vieressä kasvavan puun vierelle kokoontunut lauma ihmisiä, ja me menimme katsomaan, mitä siellä tapahtuu. No, koalahan se siellä puussa oli, vain parin, kolmen metrin korkeudella. Puussa oli koalan lisäksi myös saksalainen nuori nainen. Koalaa lievästi sanottuna ahdisti, kun ymmärtämätön turisti yritti änkeä kirjaimellisesti sen iholle, eukalyptuksen oksa kädessään, yrittäen syöttää sitä pelokkaalle eläinparalle. Jälleen rupesi ärsyttämään sama asia kuin Cape Hillsboroughssa; kuinka aikuisilta ihmisiltä voi puuttua aivan totaalisesti kunnioitus luontoa kohtaan? Miten aikuinen ei voi ymmärtää, että kyseessä on ihmisiin tottumaton, arka villieläin, eikä mikään hassu lemmikki?
Onneksi tilanne kuitenkin päättyi koalan kannalta parhain päin, kun paikalle pysähtyi myös patikoimassa ollut australialaisperhe, joista yksi totesi saksalaiselle, että koalathan voivat sitten muuten purra. Tästä järkyttyneinä saksalaisturistit ihmettelivät: ”Oh my God, really?!” ja aivan kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli puhe, juuri silloin koala huitaisi käpälällään vihaisesti sille tarjottua eukalyptuksen oksaa. Häirikköturisti säikähti, kipusi äkkiä maahan ja luikki nopeasti kavereineen tiehensä. Kohtaus oli melko koominen (siis todellakin, kuvitteleeko joku, että villieläin EI voisi uhattuna purra, vaikka kyseessä kuinka olisikin söpö ja pehmoinen koala?) ja koalan ”pelastanut” perhekin hekotteli tapaukselle. Koala rentoutui puussa heti silminnähden, päästyään liian likelle tulleesta naikkosesta eroon. Se nosti korvansa pystyyn, kun ne äsken olivat olleet vihaisena luimussa päätä vasten, ja tiiraili sitten meitä ihmetellen. Jätimme sen omaan rauhaansa, toipumaan ihmisten ahdistelusta.

Ahdistelusta toipuva koala katseli meitä. Se varmaankin mietti, että toivottavasti nuokin eivät kohta kiipeä tänne tunkemaan jotakin eukalyptuksen oksia päin näköä.

Tässä se koala, jonka ensimmäisenä olimme bonganneet, ja jonka näimme vielä uudelleen palatessamme samaa reittiä takaisin.

Ensimmäisenä näkemämme koala oli herännyt nokosiltaan, kun kuljimme uudelleen sen ali – nyt se liikuskeli laiskasti pitkin oksaa, kurkotteli kohti lehtiä ja söi niitä tyytyväisenä. Silloin tällöin se vilkuili uteliaana meitä.

Lenkin jälkeen pulahdus mereen teki hyvää. Vilvoittelimme Magnetic Islandin keskivaiheilla olevalla rannalla, Alma Baylla, ja sen jälkeen loppupäivän kiertelimme loppuosia saaresta. Ihan saaren toiseen kärkeen (eli siis toisessa päässä kuin Horseshoe Bay) emme päässeet, sillä siellä oli asuntoja ja joitakin lomakyliä – niihin oli pääsy muilta kuin asukkailta sakon uhalla kielletty. Muutenkin saarella liikkuminen oli sikäli tarkkaa, ettei muille kuin yleisille teille saanut vahingossakaan eksyä, sillä kaikki muut olivat asukkaiden yksityisteitä, siis sakotettavia, jos sinne ulkopuolinen ilman syytä menisi. Käytännössä koko saaren läpi kulkee yksi isompi tie, jonka varrella kaikki turisteille suunnatut kohteet ja aktiviteetit ovat, ja karttoihin on kyllä merkitty, minne ei saa ajaa.

Alma Bay

Sekä saarelle mennessämme että sieltä poistuessamme samalle lautalle kanssamme sattui suomalaisia; mennessä pari tyttöä, tullessa yksin matkustava mies. Mikä sattuma! Tulee todella huvittava fiilis, kun on toisella puolen maapalloa, jollakin lautalla menossa paikkaan, joka ei millään tavalla ole suomalaisten suosima tai liioin edes suomalaisten tietämä kohde, ja yhtäkkiä joku vierestä kysyy: ”Puhuttekste suomea?”

Palattuamme takaisin Townsvilleen näimme kenties suurimman reissun aikana havaitun parven lentäviä koiria lentävän ylitsemme. Valtavia lepakoita oli kymmeniä! Näky oli huikea ja vaikuttava.

 

”Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus.”

 

Lähdettyämme jälleen eteenpäin meille kävikin ”hauska” kämmi, josta jo aiemmin kerroinkin – opimme kantapään kautta, että Australiassa auto kannattaa tankata hyvissä ajoin. Townsvillen ja sen lukuisten bensa-asemien jäätyä taaksemme etenimme yhä vain pidemmälle ja pidemmälle maantiellä illan pimetessä, eikä uusia asemia näkynyt missään. Bensamittarin neula tuntui liikkuvan kohti punaista suorastaan silmissä. Teki mieli vain jäädä paikalleen, ettei tankki tyhjenisi kesken, mutta sehän ei tietenkään ollut vaihtoehto. Lopulta löysimme bensa-aseman – joka oli suljettu. Löysimme toisenkin, ja sekin oli suljettu. Australiassa on nähkääs sellainen hauska juttu, että ylivoimaisesti suurimmalla osalla asemista bensa maksetaan suoraan kassalle sisälle, eli siis Suomesta tuttuja kylmäasemia, joissa ei ole lainkaan palvelutiskiä, ei juurikaan ole. Näin ollen myöskään bensaa ei saa, mikäli asema on kiinni. Myöhään illalla, pimeällä, kaukana lähimmästä rest areasta, ja tankki lähes tyhjänä, tämän seikan hoksaaminen oli todella mieltäylentävää.
Lopulta kuitenkin kolmas asema, jolle päädyimme, oli kuin olikin harvinaislaatuinen kylmäasema; maksuautomaatti nökötti suljetun aseman ulkopuolella. Jes, vihdoinkin! Koitimme maksaa automaattiin, jotta saisimme tankattua – mitään ei tapahtunut. Minun pankkikortistani kone vain herjasi, Suvin kortista se sanoi että kaikki ok, antoi 0,00 dollarin kuitin, ja bensahanat pysyivät kiinni. Käteistä koneeseen ei voinut syöttää. Emme saaneet bensaa edes kylmäasemalta, suunnitellulle rest areallemme oli matkaa vielä yli 70 kilometriä, tankki veteli aivan viimeisiään, väsytti, nälätti. Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus. Päätimme jäädä vaikka bensa-aseman pihaan yöksi, jossei muuta. Huomasimme kuitenkin aivan aseman vieressä jonkinlaisen leirintäalueen, joten kurvasimme sinne ja yövyimme siellä. Paikka olisi ollut maksullinen, mutta ketään ei näkynyt missään ja toimistorakennus oli pimeänä, joten sniikkasimme vain jollekin vapaalle paikalle. Laitoimme herätyksen jo kuudelta, jotta olisimme valmiina heti kello 7 aamulla, kun bensis aukeaisi, emmekä joutuisi viettämään yhtään ylimääräistä hetkeä luvattomasti leirintäalueella.
Lopulta kaikki menikin todella hyvin, saimme polttoainetta heti kun asema aamulla aukesi ja jatkoimme matkaamme ripeästi. Tosiaan, maksuautomaatissa oli ollut yöllä jotakin vikaa, sillä myyjä kertoi meille, ettei yön aikana ollut tullut yhtään ostoja, kun normaalisti niitä tuli satojen dollarien edestä. Myöskin illalla näimme, kuinka jotkut muutkin käväisivät bensapumpuilla ja automaatilla, mutta lähtivät miltei saman tien. Tietysti juuri tuona yönä maksuautomaatti oli sattunut hajoamaan.

Mutta mitä tästä opimme – tankkaa aina ajoissa! Ausseissa ei etenkään ilta-aikaan kannata muutamien senttien säästön kiilto silmissään etsiskellä aina vain halvempaa bensa-asemaa, sillä se voi kostautua, kuten meille kävi. Lopulta asemia ei enää löydy, bensaa vain kuluu, ja kun löytyy, on kello jo niin paljon, että ne ovat kiinni, ja kettuuntumisen taso pääsee kohoamaan turhan suurille asteille. Ennakoi, mieti, suunnittele sopivasti, järkeile (ainakin välillä). Ja jos jokin menee päin pyllyä, hengitä syvään ja chillaa, koska asialle ei voi enää mitään. Näin mekin lopulta teimme.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

© Ramona Parkkonen 2019. Kaikki kuvat ja tekstit ovat käsialaani, ellei toisin ole mainittu. Ethän kopioi ilman lupaa, kiitos.