Queenslandin upeimmat auringonnousut

Koska minulla oli useampia todella ihania kuvia Cape Hillsborough National Parkista ja Gladstonen Round Hill lookoutilta, päätin suoda näillekin aivan oman postauksensa.
Edellinen postaukseni jäi siis siihen, että suuntasimme Boyne River rest arealle yöpymään. Paikka oli todella suosittu, ja vaikka alue on iso, olimme aivan viimeisten joukossa, jotka saivat paikan sieltä itselleen! Ja pääsimme paikalle kuitenkin jo kuuden maissa illalla. Kenties se, että paikalla on kunnon suihkut, vessat ja aamuisin vielä jokin aamiaiskärry, josta saa ostettua ruokaa ja kahvia, sekä mahdollisuus yöpyä alueella jopa kaksi viikkoa saa ison määrän ihmisiä juuri sinne? Joka tapauksessa, ko. paikassa kannattaa olla ajoissa, jos siellä mielii yöpyä.
Varhain seuraavana aamuna, vielä pimeän aikaan, suuntasimme Gladstoneen Round Hill lookoutille katsomaan auringonnousua. Kohtaamamme upea 360° näkymä ympäri vasta heräilevää Gladstonen kaupunkia oli todellakin aikaisen aamuherätyksen väärti.
Lisäksi, koska olimme niin aikaisin liikkeellä, pääsimme hyvissä ajoin jatkamaan matkaamme, mikä oli todella hyvä asia myös, sillä edessämme oli koko reissumme pisin yhtämittainen jakso ajamista.

Toisella puolen lookoutia; kukkuloilla näkyy vielä usvaa yön jäljiltä, kun auringonvalo ei ole ehtinyt vielä sinne saakka kuivattamaan.

Paikalle sattui myös paikallinen, työmatkalla ollut mies, joka kertoi tulevansa joka aamu ihastelemaan auringonnousua lookoutille. Jäimme tarinoimaan hänen kanssaan pitkäksi toviksi, samalla, kun itse söimme aamiaistamme. Tämän jälkeen alkoikin pitkähkö matkamme kohti Leapina tunnettua pikkuista paikkaa, lähellä Mackayn kaupunkia.

Kohtaamamme miehen suosituksesta kuitenkin pysähdyimme Rockhamptonissa, ”The Beef Capitalissa”, katsastamassa kaupungin eläintarhan. Sisäänpääsy oli täysin ilmainen, ja eläimiä huisin paljon erilaisia – jälleen kaikki klassiset Australian eläinlajit koalasta emuun, sekä joitakin erikoisempia eläimiä. Tässä tarhassa näin kasuaarin ihan kunnolla, Lone Pine Koala Sanctuaryssa kasuaari oli pysynyt visusti piilossa. Valtavan kokoinen, dinosaurusta muistuttava lintu kulki aivan alapuoleltamme välittämättä meistä tuon taivaallista. Valtava ja jykevä musta höyhenruumis, josta ulkoni kirkkaansininen pitkä kaula, päättyen päähän, josta roikkuivat pitkät, punaiset heltat, ja jossa oli kohtalaisen kokoinen kypärä kruununa, herättivät kunnioitusta. Puhumattakaan niistä jaloista! Kasuaareilla on aivan älyttömän voimakkaat ja jykevät jalat, ja ne ovatkin fyysisten ominaisuuksiensa ja raivokkaan itsepuolustuksensa ansiosta luokiteltu maailman vaarillisimmaksi linnuksi. Kasuaarien tiedetään tappaneen ihmisiä – enkä ole lainkaan yllättynyt nähtyäni itse livenä tuon voimakkaan oloisen jättilinnun!

Tarhassa asui myös mm. varaaneja, joita pidän tosi cooleina otuksina, sekä krokotiileja, niin pienempää lajia kuin valtavaa Australian kotoperäistä suistokrokotiiliakin. Katsellessani kelo-puunrunkoa muistuttavan suistokrokotiilin paistattelevan tyytyväisenä päivää aitauksessaan, hievahtamattakaan, ajattelin, että ehkä on ihan hyvä, jos emme kohtaakaan tämän luonnonvaraisia serkkuja. Krokotiilit ovat pysyneet samanlaisina miljoonia vuosia, ja se on helppo uskoa – nekin, kuten kasuaari, muistuttavat enemmän dinosauruksien aikaisia olentoja, kuin nykymaailmaan kuuluvia elikoita.

Eläintarhan kenties kohokohtana, mutta myös surullisimpana puolena, olivat simpanssit. Lauman johtajanaaras oli helmikuussa synnyttänyt poikasen, ja kun ihmiset lasiin liimautuneina yrittivät tiirailla emoa ja poikasta kasvien seasta, tuli tuore äiti suorastaan aitiopaikalle esittelemään pienokaistaan. Vauva tiiraili aidon uteliaasti yleisöä, äiti istuskeli puunnokassa hetken paikallaan tuoreinta laumanjäsentä esitellen. Jonkin aikaa siinä istuttuaan ne hävisivät jälleen näkyvistä, jonnekin lepäämään, poikanen roikkuen emonsa karvoissa. Oli aika selkeää, että emo tuli todellakin suorastaan esittelemään poikastaan ihmisille – se ei vaikuttanut olevan lainkaan stressaantunut, vaan päin vastoin, ylpeä lapsestaan. Se ei yrittänyt peitellä ja suojata pikkuista simpanssinalkua sylissään, vaan asetti sen siihen niin, että ihmiset varmasti näkivät. Eikä se tehnyt tuossa aitiopaikalla mitään muuta – se ei tullut siihen syömään, juomaan, eikä muutakaan, siis aivan selkeä esittelykierros. Jälleen tuli ihan hyvä mieli, ja oli lohduttavaa nähdä, etteivät nämä ihmisapinat ainakaan vaikuta kärsivän vankeudesta millään tavalla. Silti kuitenkin jokin sydämessäni pistää, kun luontoon villeinä juoksemaan tarkoitettuja, upeita eläimiä pidetään ahtaissa tiloissa kaltereiden takana.

Eläintarhan yhteydessä oli myös kasvitieteellinen puutarha, sekä kunnon (juoma)vedentäyttöpiste, kahvila ja wc:t. Loriinit ja iibikset parveilivat kerjäten ihmisiltä ruokaa kahvilan edustalla. Me tarkistimme automme öljyt ja vedet, ja jatkoimme matkaamme.
Yli 400 kilometrin matkan jälkeen pääsimme iltapäivällä Mackayhin, ja pian sen jälkeen Leapiin. Yövyimme The Leap hotel -nimisen maantiemajatalon/baarin pihalla, jolla oli muutama muukin karavaanari. Yöpyminen itsessään oli näennäisesti ilmaista, mutta yleisesti ottaen paikassa oletettiin, että yöpyjät vähintäänkin syövät ja juovat majatalon listalta jotakin vastineeksi yöpaikasta. Näin mekin teimme – tilasimme wrappia ja burgeria, joiden täytteinä oli kaikkea kummaa; punajuurta, kaalia ja porkkanaraastetta. Ruokaa ei voinut kehua mitenkään erikoisen herkulliseksi, mutta ainakin sillä sai vatsansa täyteen.
Ihmettelimme, kun joka puolella pubissa oli valokuvaus kielletty-kylttejä – mitä pahaa siinä olisi, jos joku ikuistaisi biljardipöydän tai vaikkapa drinkkinsä? Asia kuitenkin selvisi meille hyvin pian – topless-tarjoilija alkoi blokkailla pöytiä ympärillämme, yllään vain alushousut, essu ja sukkanauhat. Eihän siinä sitten.

Mackayn lähistöllä olisi ollut paikka, jossa on mahdollisuus hyvällä tuurilla bongata luonnonvaraisia vesinokkaeläimiä, mutta päätimme skipata sen, sillä meille olisi kertynyt muuten yli 100 kilometriä ylimääräistä ajoa, eikä vesinokkaeläinten näkemisestä olisi ollut mitään takuita, ne kun ovat melko harvinaisia ja arkoja eläimiä.
Jälleen hyvin aikaisin aamulla, ennen kello viittä, lähdimme Leapista kohti Cape Hillsborough National Parkia. Tahdoimme ehtiä paikalle ihastelemaan auringonnousua, sekä toivon mukaan bongaamaan myös villejä kenguruita. Näin kävikin, mutta ikävä kyllä, kuten jo tässä postauksessa kerroin, paikalla olleet muutkin lukuisat turistit pilasivat fiiliksen totaalisesti ahdistelemalla kenguruparkoja. Myös saksalaiset turistit, joille annoimme kyydin pois puistoalueelta, olivat kameroineen juoksemassa karkuun loikkivien kenguruiden perässä. Emme kuitenkaan kehdanneet kieltäytyä heidän pyydettyään kyytiä paikkaan, joka oli matkamme varrella, vaikka olisi hieman tehnyt mieli.
Maisemat olivat kuitenkin paikalla niin kertakaikkisen upeat, että se hieman lievensi turhautumista muiden turistien huonoon käytökseen.

Tuo sade merellä – maisemat olivat myös auringon jo kunnolla noustua yhä vain sanoinkuvaamattoman upeat! Paikalle olisi voinut jäädä ihan vain ihastelemaan suu auki koko loppupäiväksi.

 

Tosiaan, me tyydyimme ihastelemaan niitä muutamia kenguruita etäältä, joita lähistöllämme oli, sekä tietty aivan upeaa auringonnousua – Cape Hillsboroughin auringonnousu on kenties yksi kauneimmista näyistä, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt. Tuota näkymää, jota olisi voinut jäädä tuijottamaan loppupäiväksi, tai vaikka koko loppuviikoksi, en unohda ikinä. Maisemat ja värit olivat henkeäsalpaavat. Maiseman poikki loikkiva kengurun siluetti kruunasi näyn.
Erästä kengurua pääsin kuvaamaan hyvinkin läheltä, se kun ei välittänyt tuon taivaallista olemassaolostani, vaan jatkoi rennosti ruokailuaan.

 

”Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree?”

 

Syödessämme National Parkin parkkipaikalla aamupalaa vanimme mukana tulleilla retkipenkeillä istuskellen, eräs rohkelikko saapui aivan viereemme, ja alkoi siinä syömään. Lähes kaikki muut turistit olivat jo tässä kohtaa lähteneet, ja parkkipaikalla olimme vain me. Kenguru ei tuntunut kammoavan meitä lainkaan, ja me annoimme sen syödä lähellämme kaikessa rauhassa. Siinä nauttiessaan ateriastaan kenguru rentoutui niin, että alkoi päästellä ilmoille erittäin kuuluvia rehtejä pieruja. Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree? Syötyään ruokansa ja tyhjennettyään samalla suolensa ilman lisäksi kiinteästäkin tavarasta, jota mehevät paukut olivatkin enteilleet, se kiinnostui meistä ja tuli parhaimmillaan aivan kosketusetäisyydelle haistelemaan, olisiko meillä sille jotakin herkkua. Kyseessä ei mielestäni ollut sama uskalias yksilö kuin rannalla, mutta hyvin mahdollisesti saattoi ollakin. Muut kengurut nimittäin selkeästi pelkäsivät ihmisiä ja menivät pakoon – tämä tuli ihan vapaaehtoisesti luoksemme, ja hyvin lähelle. Olisimme voineet silittää sitä, jos olisimme halunneet, mutta emme tehneet niin.

↑ Tässä tuo rohkea ilmavaivoista kärsinyt aamupala-kaverimme. Pahoittelen kamalaa kuvanlaatua (kännykän kamera + zoomi + heikko valo = ei hyvä yhdistelmä).

 

Kyyditsemämme saksalaisturistit tulivat silloin paikalle, ja – yllättäen – säikäyttivät jopa tämän rohkeankin kengurun tiehensä.
Jälleen jatkui matkamme, tällä kertaa kohti Airlie Beachia, jossa nautimme auringosta ja merestä ja suunnittelimme seuraavan päivän saariretkeä Magnetic Islandille. Yöksi suuntasimme Home Hill rest arealle, jossa oli yllättäen paljon australialaisia karavaanarimatkailijoita. Naapurivaunussa majaillut perhe oli innoissaan suomalaisten tapaamisesta, ja he itse kertoivat jättäneensä ja myyneensä kaiken kiertääkseen maata vapaina. Lapsensa kävivät koulun kotiopetuksen kautta. Melko siistiä, itsekin valitsisin oikein mieluusti tuollaisen elämäntyylin – reissaisi vaan ympäriinsä, huolettomana ja vapaana kaikesta.

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

© Ramona Parkkonen 2019. Kaikki kuvat ja tekstit ovat käsialaani, ellei toisin ole mainittu. Ethän kopioi ilman lupaa, kiitos.