Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Ulkosuomalainen

24 tuntia Brysselissä

Hurautimme toukokuisena viikonloppuna Brysseliin. Ei ihan huvin vuoksi, vaan virallisimmissa asioissa, sillä kävin uusimassa oman passini ja hankkimassa lapselle myös uuden passin. Toki Bryssel on ollut bucket listalla täällä Saksassa asuessamme muutenkin, ja tällä kertaa asioiden hoito yhdistyi tähän kätevästi.

Aikaa meillä oli perillä noin 24 tuntia, ja matka taittui kätevästi junalla. Mietimme, josko sitä ajaisi, mutta junaan löytyi oikein hyvät tarjoukset ja koska lapsi on kovasti erilaisten junien ystävä, puolsi sekin päätöstä.

Matkasimme Brysseliin ranskalaisen Thalysin kyydillä parissa tunnissa, ja kotimatka taittui vaihdolla Kölnin kautta saksalaisten kyydittämänä.

Saimme hyvän diilin lipuille sunnuntai-aamun ja maanantai-päivän yhdistelmällä, olisiko noin 50€:n hujakoilla ollut koko setti per henkilö. Lapsi meni maksutta, sillä hän on alle 4-vuotias, toki hänellä ei ollut omaa paikkaa.

Menomatkalla junassa oli enemmän tilaa, paluumatka meni erittäin tiiviissä tunnelmissa Kölniin asti.

Aika oli niin lyhyt, että sen kummemmille turistikierroksille ei jäänyt aikaa ollenkaan. Kävelimme tosin Euroopan parlamentin ohitse, mutta muuten pysyttelimme Ixelles-Etterbeek-akselilla, ja nautin paikkojen tunnelmasta. Etenkin Etterbeek oli sellaista suloista katunäkymää täynnä (ja randomhuomiona – suomalaisia!).

Olen käynyt Brysselissä kerran noin 10 vuotta sitten, ja aika vähän kaupungista muistin. Silloin tuli nähtyä Brysselin pääaukio ja Manneken Pis, nyt jotain muuta.

 

Koska vuorokauden aikana ei ehdi kaikkea nähdä, olin kiitollinen Matteon paikallisen kaverin tultua mukaamme kiertelemään.

Kävimme syömässä, kävelyllä järven rannalla sekä vielä oluella, oltiinhan Brysselissä. Taisin kuitenkin olla nukkumassa jo puoli kymmeneltä, mutta se oli juuri hyvä niin. Tällä kertaa en edes yrittänyt nähdä ”kaikkea”, vaan nauttia niistä muutamista tunneista mitä meillä Brysselissä oli. Sää suosi, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja kaupunki oli kaunis.

Aiempi Brysselin visiitti ajoittui syksyyn, ja satoi. Ja oli muuten pimeä. Nyt oli ihan eri meno ja kaupunki pääsi enemmän oikeuksiinsa, kuten nyt minkä tahansa muunkin kaupungin kohdalla kauniilla säällä.

Maistoimme paikallisia ranskiksia eri soosseilla, Matteon kaveri vei meidät lempipaikkaansa.

Tämä vaikutti olevan asia, josta jokaisella on Brysselissä oma mielipide, mistä ne parhaat ranskikset sitten löytyvätkään.

Tykkään erityisesti andalucialaisesta dipistä, se on sopivan tulinen ja maukas, muttei ”polta kieltä mennessään”. Paikka, johon meidät vietiin, oli Ixellesin alueella sijaitseva Frit Flagey. Voin näin erittäin suppean kokemuksen omaavana suositella.

Ja niin, ne passit.

Passit tulivat kotiimme Saksaan aika tarkalleen kaksi viikkoa niiden tilaamisesta. Kirje, jossa passit saapuivat, oli lähetetty Brysselistä, joten ne olivat matkanneet meille Suomesta Brysselin kautta.

Kaikki sujui sutjakasti ja nopeasti, ja lähetystössäkään ei ollut sen enempää jonoa. Matteon piti olla mukana allekirjoittamassa paperit, ja  täytyy kyllä antaa täydet pisteet asioinnin helppoudesta Brysselin suurlähetystölle. Prosessi on hieman erilainen kuin Italian virallisten dokumenttien hankinnassa ulkomailla, Italian konsulaattiin tulee varata aika ja passin saa heti mukaan. Olisimme saaneet ajan tosin vasta elokuun loppuun, joten päätimme hakea uuden passin Brysselistä.

Yksi asia, minkä vuoksi annan Italian virallisille matkustusdokumenteille kiitosta on se, että lapsella niissä lukee aina vanhemman nimi. Tämä on kerran pelastanut meidät lähtöselvityksessä, jonka jälkeen olen kuitenkin varmuuden vuoksi AINA kuljettanut mukanani lapsen syntymätodistusta, isänsä passin kopiota sekä lupalappua.

Ihanana bonuksena lapsi sai vielä suurlähetystöstä Suomi-värityskirjan mukaan paluumatkalle.

Matkasimme tosiaan lapsen kanssa kaksin kotiin Deutsche Bahnin kyydissä, Matteon jäädessä vielä pariksi päiväksi Brysseliin. Alunperin tarkoituksenamme oli vaihtaa junaa Aachenissa, mutta myöhästymisen vuoksi menetimme jatkoyhteyden ja jatkoimme junalla vielä Kölniin, jossa on enemmän vaihtomahdollisuuksia Düsseldorfiin. Aikamoinen seikkailuhan tuo oli, juna tupaten täynnä, matkarattaat, kassi ja lapsi kainalossa.

Matkahan ei ole pitkä, pari tuntia, mutta täysi juna sylilapsen kanssa lapsiosastolla joka oli jostain syystä täynnä aikaerorasituksesta kärsiviä väsyneitä lapsia oli tältäkin osin aika vauhdikas. Ilmeisesti eräs iso poppoo oli saapunut Atlantin yli lennolla ja jatkoivat matkaa junalla kohteeseensa jossain Brysselin ja Frankfurtin välillä.

Oli kiva saapua kotiin illalla ja kaatua omaan sänkyyn päivän päätteeksi.

Paluupäivän väsymys ja levon tarve

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta helmikuussa, kun tulimme  kotiin pikareissulta Bilbaosta. Tämä reissu oli intensiivinen ja kaikkea muuta kuin lomaa (vaikka ihan mukava reissu olikin), ja nyt maaliskuun puolivälissä lentäessämme Milanosta takaisin kotiin Düsseldorfiin tunnelmat olivat kotiin päästessä samanlaiset.

Väsytti. Ihan luvattoman paljon.

Olen tehnyt viimeksi puhtaan lomamatkan 5 vuotta sitten, ja nykyään sukulointi ja muut reissuihin vaikuttavat tekijät vievät mehut paluuta seuraavana päivänä. Ihan täysin. Tämä on käsittääkseni yleinen ilmiö ulkosuomalaisten keskuudessa.

Tätä postausta ei ole suunniteltu yhtään mitenkään, joten ajatusten purkua luvassa, olkaas hyvät!

Disclaimer: Tietysti olen siitä onnekkaassa asemassa, että meillä on mahdollisuus nähdä perhettämme ja ystäviämme. Ja haluan perhettä nähdä niin paljon kuin mahdollista, siitä ei kyse. Tämä on erittäin tärkeää, etenkin lapsen kannalta, sillä haluan hänen tuntevan isovanhempansa. Tämän vuoksi en halua kuulostaa kiittämättömältä bitchiltä, mutta kyllähän se itse matkanteko väsyttää, vaikka meidän matkat ovatkin usein vain muutaman tunnin lentoja (+mahdolliset vaihdot).

Mutta kotona sitten koko reissu purkautuu, ja vaikka 2-vuotiaan kanssa on nykyään helppo lentää ja matkustaa, on se silti 100% läsnäoloa koko ajan, mikä vaikuttaa asiaan ja edesauttaa väsymystä.

Eritoten se matkustamisosuus tuntuu vievän mehut minusta itsestäni, olen huomannut. Eli liikkuminen paikkojen a ja b välillä, lapsen ja kantamusten kanssa.

Ruokailemassa Bilbaossa muutama tunti ennen lennon lähtöä

Yritän aina myös järjestää paluupäivän ja sen jälkeisen päivän töiden osalta sellaiseksi, että se on mahdollisimman rento. Suunnittelua, meileihin vastaamista, rutiinihommia ja yhteydenpitoa. Aina tämä ei ole mahdollista, mutta siitä se arki sitten lähtee rullaamaan. Teen nykyään töitä reissuilla, ja siellä jo yrittää ennakoida tämän paluuväsymyksen ja tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi ennen paluuta.

En myöskään varaa aikaisimpia aamulentoja (tai junia), ja en enää parin mokan jälkeen vie lasta hoitoon suoraan lentokentältä. Jos ei ole aivan pakko – harvemmin on. Näin saan hieman varmisteltua sitä, että yöunet ovat riittävät ja univajetta ei aikataulullisista syistä pääse syntymään, mikä helpottaa arkeen siirtymistä.

Näin kirjoitin helmikuun Bilbaon reissun jälkeen:

Väsyttää. Reissu jo itsessään, eikä paluumatka ei ollut se kaikista kätevin, sillä jouduimme kaiken säädön lisäksi koukkaamaan kotiin Düsseldorfiin Madridin kautta.

Avaan tämän reissun tarkoitusta vielä myöhemmin, mutta yhtälö oli lähestulkoon seuraava: 4 päivää, päivät yksin lapsen kanssa, hoitaen muutamia asioita siinä sivussa tuon aktiivisen 2-vuotiaan kanssa. Kävimmepä yhden tunnin Guggenheimissa kulttuurista nauttimassa kuten kunnon kansalaisen kuuluu.

Tunnin kuluttua tuli kuitenkin lähtö, sillä olin havaitsevinani hienoisia merkkejä väsymyksestä lapsen osalta, ja lähdimme kohti majapaikkaamme.

Tämä ei ollut lomareissu, vaikka iltaisin Matteon päästessä töistä olisin voinut parin tunnin ajan ehkä kuvitella olevani lomalla istuessamme iltaa ravintoloissa. Oli kyllä niin kaikkensa antanut olo, että sänky kutsui jo kymmenen aikaan. Kotioloissa lapsen kanssa kaksin olo on täysin eri asia, kun reissun päällä. Vaikka reissussakin on mukavaa, kun saadaan viettää aikaa yhdessä – ei niin, että olen yksin vastuussa kaikesta.

Vaikka matka vähän väsyttääkin, on silti huomattava yksi asia. Se, että maisemanvaihdos virkistää, oli se sitten ihan naapurikaupungissa käyntiä täällä Saksassa tai matka kauemmaksi.

Itselleni tällä on etenkin suuri vaikutus, kun teen töitä kotona ja arkisin päivät kuluvat kodin, päiväkodin ja kaupan välillä. Joskus tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, ja ajatukset saavat omien ajatusten hyvässä seurassa välillä isot mittasuhteet. 

Eli sinänsä… vaikka väsyttääkin, muutaman päivän breikki toi taas tilaa uusille ajatuksille ja virkisti mieltä, muttei välttämättä  kehoa.

Saavuimme kotiin lauantaina illalla, keskellä kevätmyrskyä. Myrskystä varoitettiin jo Madridista lähtiessä, ja siellä Düsseldorfin päässähän se myrsky jo odotteli. Onneksi lievempänä kun mitä sen olla piti. Onneksi emme myöskään lentäneet Amsterdamin kautta kotiin, siellä oli nimittäin mitattu aikamoisia lukemia tuulen osalta.

Matka-aikahan oli kokonaisuudessaan alle 5 tuntia, mutta ottaen huomioon lentokentälle siirtymiset ja (onneksi melko lyhyen) matkan Düsseldorfin päässä, oli väsymys kova. Viimeiset 4 päivää painoivat jaloissa.

Onneksi lapsen kanssa lentäminen on tosiaan melko vaivatonta tänä päivänä, ja hän nukkuikin matkalla. Sehän tästä vielä olisi puuttunut, että olisi 1,5 tunnin + 2,5 tunnin lennot joutunut toimimaan seremoniamestarina. Riskihän tähän on aina olemassa, ja lähtökohta on se, että lapsi ei nuku – kaikki muu on vain positiivista.

Niin tai näin, tulimme kotiin kuuden aikoihin ja kaaduin illalla sänkyyn  yhdeksältä.

Sunnuntaina aamulla oli jo vähän virkeämpi olo, mutta silti aivot olivat vähän hattaraa ja otin pitkät päiväunet. Koko päivä meni kuitenkin vähän hukkaan, sillä olo ei ollut kaikista virkein. 

Väsytti myös Italiasta tullessa

Italiasta tullessa väsymys iski vieläkin pahemmin. Olimme sukuloimassa, ja minulla oli työt mukana. En pitänyt yhtään päivää vapaata, ja vähän sumplimista riitti tämän yhtälön kanssa.

Takana oli intensiiviset kaksi viikkoa, ja etenkin ensimmäisellä viikolla en juurikaan käynyt edes ulkona, sillä töitä oli paljon (mikä on ihanaa, eli tämä ei ole valitusvirsi, mutta toki Toscanan kevätauringonstakin olisi voinut nauttia). Toscanasta siirryimme Trenitalian kyyditseminä oman perheeni tykö Comolle, jossa pääsin vähän enemmän irtautumaan arjesta, sillä 10 minuuttia ennen junan lähtöä sain viimeisen videoni purkkiin.

Ja lapsenvahteja oli koko 2 viikon ajan ihan ruuhkaksi asti, mikä helpotti asioiden järjestelyssä.

Paluupäivänä kotiin Saksaan lähdimme Comolta kohti Milanon Malpensaa 9:30 junalla, eli kyseessä ei ollut mikään aikainen lähtö. Heräsin tosin jo kuudelta, mutta siinä tunnit kuluivat rennosti kahvikupin äärellä, meileihin vastaten ja viestejä lähetellen. Ja auringonnoususta nauttien. Olin nukkunutkin hyvin.

Olimme Malpensassa noin klo 10:40, ja siitä sitten aika nopeasti siirryimme Düsseldorfin koneelle. Lapsi nukahti lennon loppuvaiheessa, ja siirryimme kentältä kotiin. Düsseldorf on siitä hyvä, että kenttä on lähellä keskustaa ja olimme kotona jo tunnin kuluttua siitä, kun koneen pyörät osuivat kiitorataan.

Väsymys alkoi painaa oikeastaan jo Malpensassa. Käsimatkatavaroiden kanssa matkustaminen (kaksi North Facen Duffel -mallista laukkua, hyviä ovat mutta täysinä tietysti painavia, plus läppärilaukku), lapsen paimentaminen, lennon odottelu.

Kotona olisi tehnyt mieli ottaa päikkärit, mutta päätin siirtää unet kuitenkin iltaan, olihan iltapäivä vähän myöhäinen päikkäreille ja lapsikin oli virkeä, nukuttuaan hetken lennolla.

Viime viikkojen meno ja meininki painoi jaloissa, ja kotiin oli tosi kiva tulla. Aivot olivat silti hattaraa ja kokonaisvaltainen väsymys teki sen verran hallaa, että jo seitsemältä aloin olla vähän kärttyinen – halusin vain nukkumaan. Yksi hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä.

 

Ulkosuomalaiset, kuulostaako tutulta?

Pieni purnaus jatkuvasta muuttamisesta ja sen kuluttavuudesta

 

Lontoon kotikatu

Noniin, nyt kehiin pientä purnausta.

Disclaimer kuitenkin heti alkuun: olen kiitollinen siitä, että saamme nähdä maailmaa ja meitä vie maailmalle työ  (eli sellainen asia kuin työ on olemassa).

Aivan pakkokaan ei olisi jonkinlaisin järjestelyin aina muuttaa, mutta toistaiseksi näin. Ja aina olen sen muuton kuitenkin valinnut, eli aika moni asia täällä tien päällä kuitenkin pitää.

Kotona Düsseldorfissa

Ajankohta tälle pikku purnaukselle on oikein sopiva – lähdemme nimittäin mitä luultavammin Saksasta 1,5 vuoden kuluttua. Ehkä – tähänkin asiaan tuli muutama uusi ulottuvuus tätä postausta luodessa ja editoidessa parin päivän aikana. Koko pakka on sitten kuitenkin niin sanotusti aivan auki.

Seuraava kysymys onkin se, että minne? Ja vastaus…. niin, en tiedä! Toki pieni aavistus minulla on , ja Euroopassa nyt 95% varmuudella kuitenkin.

Itseasiassa jopa vähän toivon, että voisimme tänne Saksaan jäädä – elämä kun nyt on täällä. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni tässä asiassa.

Aihe on pyörinyt päässä jo pidemmän aikaa, ja nyt ensin ne negatiiviset puolet. Hyviä puolia tässä kuviossa luonnollisesti myös on – palaan niihin erillisessä postauksessa. Tsekatkaas Muuttolintu-blogin Annan postaus diginomadielämän nurjista puolista, Annan postaus inspiroi minua tämän jutun loppuun kirjoittamisessa.

Mikä tässä muutossa sitten kuluttaa?

Etenkin viime vuosina, lapsen kanssa, asioista on tullut hieman mutkikkaampia. Kun ennen oli meitä kaksi, muuttaminen oli helpompaa. Ei tarvinnut miettiä päiväkoteja ja muita käytännön juttuja. Toki terveydenhuoltokuvioita tuli aina vähän mietittyä, mutta nyt sitäkin enemmän. Terveydenhuolto on toisaalta pienin huoleni, sillä listalla olevat kohteet ovat pääosin Länsi-Euroopassa. Toki Saksan mainioon systeemiin tottuneena aina voi tulla yllätyksiä eteen, mutta kuitenkin.

Asuinalueellakin on nyt entistä isompi merkitys, vaikka ennenkin olen ollut aika tarkka alueesta ja asunnosta. En suostu asumaan ”ihan missä tahansa”, ja pieni snobi sisälläni aiheuttaa aina pientä hankaluutta asunnon löytämisessä. Emme myöskään tällä hetkellä omista itse asuntoamme jossa asumme, koska se ei ole ollenkaan järkevää juuri nyt, ja olisihan se mukava että voisi laittaa kodin täysin omannäköisekseen. Tosin nytkin kotimme on ihan kiva ja alue melko priimaa, mutta silti.

Tästä asuntosyystä esimerkiksi Lontoo on tällä hetkellä poissuljettu – en usko, että budjettimme riittäisi haluamaani asuntoon haluamallani alueella (nimimerkillä spoiled in Fulham). Düsseldorfissa saa enemmän vastinetta rahalle, ja hinnat tuntuvat Lontoon jälkeen jopa edullisilta. Välimatkatkin ovat Düsseldorfissa lyhyitä, ja autobaanojen ruuhkissakaan ei meidän tarvitse istua aamuisin tai iltaisin – Matteon työmatka on viisitoista minuuttia pyörällä. Luksusta.

Sosiaaliset kontaktit kärsivät ja jäähyväisten jättö on edessä taas kerran

Kaveripiiri ja sosiaalinen elämä. Nämä ovat yksiä hankalimpia asioita jättää taakse.

Nyt parissa vuodessa Düsseldorfiin on muodostunut omat sosiaaliset ympyrät, ja jopa pieni tukiverkkokin hätätilanteiden varalle. Kun täältä taas lähdetään, sitä on taas yhtäkkiä vähän tyhjän päällä, ja lähdöstä tulee ihan varmasti haikea. Ja minä inhoan haikeita lähtöjä, vaikka tottuuhan niihin. Ja vaikka vanhoja ystäviä ei voikaan korvata, on uudessa kohteessa aina tilaa uusille.

Huomaan itsessäni sen, että tulen kuitenkin hetki hetkeltä laiskemmaksi. Koska kohta taas lähdetään, en jaksa haalia uusia ihmisiä ympärilleni. Täällä Düsseldorfissa olisi vaikka minkälaisia kissanristiäisiä lähinnä työjuttuihin liittyen, ja yleisestikin ottaen täällä on hyvä fiilis – mutta usein jään mielummin kotiin katsomaan Netflixiä. Pitäisi käydä näissä tilaisuuksissa useammin.

Toisaalta, viihdyn erittäin hyvin nyt jo elämässäni olevien ihmisten kanssa täällä. Haluan viettää aikaa heidän kanssaan, jotka elämässäni jo ovat, täällä Saksassa.

Pizzaperjantai Düsseldorfissa

Kun yhden kielen oppii tai siihen pääsee edes vähän sisään, kohta alkaa uuden opettelu

Kieli. Taas mahdollisesti uusi kieli.

Näitä kieliähän meidän perheessä riittää, ja vähemmälläkin selviäisi, jos totta puhutaan. En ole ollut kovinkaan mallikelpoinen mamu siinä mielessä, että saksani ei ole vieläkään sujuvaa. Osaan kyllä asioida (suurimmaksi osaksi) kaupassa ja ravintoloissa ilman ongelmia, ja postimiehenkin kanssa sujuu kuulumisten vaihto ja pakettien vastaanotto (olen usein kotona ja jos naapuri ei ole, Saksassa on tapana toimittaa paketit seuraavaan taloon mikäli vastaanottaja ei ole kotona).

Mutten nyt kovin älykkäitä keskusteluita osaa saksaksi käydä, mikä aiheuttaa välillä hieman hankalia tilanteita naapurin kanssa, jos yhtään muusta kuin perinteisistä kuulumisista on kyse. Lapsi on muuten tässä hyvä esiliina, ja kun hän on mukana niin tilanteista selvitään usein kunnialla ja keskustelu liittyy aina jotenkin lapseen tai säähän.

Englanti (tai italia) on ystäväpiirimme kieli, ja uuden kielen opettelu suoraan sanottuna kyllästyttää jo valmiiksi. Opin juuri toimimaan mandariinikiinalla arjessa Taipeissa asuessamme (suurin ylpeydenaiheeni on se, kun sain tilattua puhelimitse ja naapurin pienellä avustuksella Taipein kotiimme uuden kaasupullon), ja sitten kaikki se jäi taakse.

Uuden kielen opettelu on melko kuluttavaa, ja tässä kohtaa itselleni iski jo väsymys. En jaksanut käyttää energiaani Saksan kieleen, etenkin kun täällä oli tarkoitus olla aluksi vain vuosi. Nykyään käytän aikani töiden parissa kun lapsi on hoidossa, mutta kai sitä jostain tunti siellä toinen täällä liikenisi, jos ihan oikeasti haluaisi. Tässä epävarmassa tilanteessa en ole ainakaan lisäämässä saksan tuntejani.

 

Kaiserswerth, Düsseldorf 

Lastakin sitä miettii – lapsi toki oppii nopeasti ja on jo alkanut puhumaan saksan kieltä muutaman sanan verran, mutta entä sitten… jos ja kun taas tulee lähtö?  Entä jos kieli ei ole ennestään tuttu?

Taas uudet kuviot?

Sopetumisessa kuluu vuosia

Sopetuminen uuteen kohteeseen ei ole aina nopea prosessi. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen Düsseldorf tuntuu jokseenkin kodilta ja kaupunki on kotoisa kaikkine hyvin puolineen, ja olisi jotenkin niin helppo ratkaisu jäädä tänne. Sanotaankin, että muutama vuosi kuluu sopeutuessa – ennen olen mielestäni sopetunut nopeammin, Düsseldorfin kohdalla tuo pari vuotta pitää hyvinkin paikkansa.

Edessä voi olla kohta uusi koti, uusi kaupunki… ja sitten alkaa kodin tekeminen taas alusta. Vaikka rakkaimmat tavarat varmasti mukaan tulevatkin. Eikä säännöllinen konmaritus tee yhtään huonoa.  Vähän kuitenkin kehtuuttaa, kuten meillä Savossa tavataan sanoa.

Oliko tekstissä sinulle tuttuja tunteita? Oletko ollut samassa tilanteessa? Kuulisin hyvin mielelläni kokemuksia aiheesta!

Miten Matteo näkee Suomen?

IMG_3396

IMG_3382

(Ps. Matteo ei oikeasti käytä käsilaukkua. Tilanne lavastettu.)

Juttelimme Matteon kanssa muutama päivä sitten matkustamisesta ja siitä, miten uudet paikat näyttäytyvät matkailijan silmin. Keskustelu muuttui erityisen mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa, kun juttelimme Suomesta ja siitä, miten Suomi näyttäytyy Matteon mielessä. Emme ole hirveän syvällisiä aiheesta koskaan jutelleet, joten oli aika mielenkiintoista kuulla italialaisen, nyt jo melko kokeneen Suomen matkaajan mietteitä. Toki tiedän, että Matteo on aina viihtynyt Suomessa ja pitää maastamme, mutta tällä kertaa halusin informatiivisempia vastauksia. Matteo on käynyt Suomessa noin kymmenen kertaa ja olemme viettäneet aikaamme eniten tietysti Kuopiossa ja sen lähiseuduilla, mutta myös Helsingissä, Lapissa sekä Nurmeksessa. Ennen kuin aloimme seurustella, hän ei tiennyt Suomesta juuri mitään, mikä on melko yleistä eurooppalaisten sekä kauempaa tulevien keskuudessa (tässä taannoin kirjoittamani kannanotto aiheeseen). Vaikka perusasiat kuten maamme sijainti, pääkaupunki yms olivat Matteon hallussa, koettiin etenkin ensivierailujen aikana monia ahaa-elämyksiä.

Pyysin Matteota listaamaan positiivisia juttuja Suomesta, sekä vastapainoksi tietenkin negatiivisia. Aloitetaan niistä positiivisista!

Positiiviset mielleyhtymät Suomesta

IMG_3333

Rauhallisuus

Matteo on vaikuttunut Suomen rauhallisesta ilmapiiristä. Kysyessäni selvitystä tähän kohtaan, Matteo kertoi että Italiassa ihmiset ovat tunteellisempia, ärhäkämpiä, kaduilla on meteliä ja Suomi on enemmän slow pace. Koko ajan ei tarvitse olla menossa jonnekin, vaan voi myös rauhoittua. Ihmiset viihtyvt enemmän omissa oloissaan. Italiassa ympärillä on aina ihmisiä ja Suomessa Matteo pitikin siitä, ettei koko aikaa tarvitse olla sukkuloimassa jonnekin. On ihan ok olla yksin kotona ja katsoa vaikka tv:tä, ottaa aikaa itselle. Kai tässäkin asiassa on eroja italialaisten perheiden välillä. Tämä kohta oli minulle hieman ihmetys, sillä en ole tullut tätä asiaa juurikaan huomioineeksi. Suomalaiset kyllä viihtyvät aika paljon kotona, kun asiaa miettii.

 Ympärillä on paljon tilaa ja luontoa

Muokkaamattoman luonnon läheisyys on tehtyt tähän Italianoon vaikutuksen. Kuten myös maiseman avaruus ja asumisen väljyys. Asuttamattomien alueiden laajuus on toscanalaiselle kaupunkilaispojalle ihmeellistä, tämä kävi selväksi ajaessamme Lappiin pari vuotta sitten. Autiota maata riittää vaikka muille jakaa. Kuopiossa Puijon metsät ovat kaikkien saavutettavissa ja ne ovat monien kotoa jopa kävelyetäisyydellä. Ei tällaista luontoa Italiassa ole kovinkaan monen kotiovella, vaan sitä lähdetään joskus etsimään satojenkin kilometrien päästä.

Ruoka!

Italiano tykkää Suomen ruoasta, ja Suomessa ollessamme maistelemme usein erilaisia suomiruokia. Tämä on aika paljon sanottu henkilöltä, joka on kasvanut perinteisesti italialaisessa kulinaristiperheessä. Perheessä, jossa ruoanlaitto on tärkeä osa jokaikistä päivää ja ruokia mietitään tarkkaan ja hartaasti. Etenkin äitini laatikkoruoat ovat Matteon suosiossa, kuten ovat myös karjalan piirakat, korvapuustit sekä lihapullat. Korvapuusteja käymme hakemassa silloin tällöin Lontoon Nordic Bakerystä, ja ollaanpa niitä joskus itsekin leivottu. Mämmikin upposi Matteolle kohtuullisen hyvin kerman kanssa, salmiakista hän ei innostunut (olen tosin tavannut vain yhden ulkomaalaisen, joka salmiakista pitää). Olen Matteon tavattuani alkanut tuoda Englantiin ruisleipää, ja herkuttelemme sillä melko usein.

Bileet

Matteon mukaan suomalaiset osavat juhlia, rennosti ja huolettomasti (tämä ei liene yllätys kenellekään). Italiasta on kulemma hankala löytää rentoja biletyspaikkoja, jonne voi mennä vähemmänkin pynttäytyneenä parille ja nauttimaan rentojen kanssajuhlijoiden seurasta. Suomessa näitä löytyy, parhaana esimerkkinä Kuopion Albatrossi sekä sataman alueen paikat. Matteo kertoi omista kokemuksistaan Firenzen klubiskenestä, jossa on tiukahko pukukoodi, sisäänpääsy saattaa maksaa jopa 50€ ja musiikki pauhaa niin että juttelu on mahdotonta. Suomessa on paljon rentoja istuskelupaikkoja alkoholinnauttimistarkoitukseen (tyyliin pubit), mutta Italiassa niitä on kuulemma vähemmän. Eri asia on sitten paikat, joissa on tarjolla aperitivoa ja ruokaa. Matteo on käynyt tutustumassa myös Tahkon juhannukseen (heh), joka oli kuulemma hauska kokemus. Yhdessäolo mökkimaisemissa luonnon helmassa oli kuulemma kokemus, josta kaverit myös Italiassa ovat nyt kuulleet ja mökkireissu Suomeen on suunnitteilla.

Sauna

Saunominen on Matteon lempijuttuja Suomessa. Italiassa hyvin harvalla on sauna ja jos jollain sellainen sattuu olemaan, on se kuulemma merkki vauraudesta. Se, että niin monessa taloudessa on Suomessa sauna, oli alkuun aika suuri ihmetyksen aihe. Sauna oli Matteolle ihan uusi juttu ja muistan vieläkin anopin hyväntahtoiset ja huolesta kumpuavat varoittelut liiallisesta saunomisesta yli 50c lämpötilassa.  Suomessa ollessamme saunomme lähes joka päivä, ikään kuin varastoon. Ulkomailla on ikävä saunaa.

Entäs ne negatiiviset jutut sitten?

IMG_1280

Sain lypsää näitä negatiivisia juttuja Matteolta hetken. Hänellä ei kuulemma ole juurikaan negatiivisia mielleyhtymiä Suomesta, ja halusi korostaa että hän oikeasti pitää Suomesta. (Okei, Matteo olisi valmis muuttamaan Suomeen ja tutki jo, olisiko hänellä työmahdollisuuksia omalla alallaan Suomessa. Minä olin se, joka laittoi tälle idealle jarrut). Lopulta sain ongittua miehestä kaksi negatiivista mielleyhtymää.

Ilmasto

Olemme käyneet Suomessa muutaman kerran talvella. Ilma ei ole ollut se kaikista kylmin mahdollisin (onneksi), mutta -15c pakkasen on Matteokin saanut kokea. Hän ei todellakaan ole tottunut tuollaisiin pakkaslukemiin, ja itse uskonkin että Suomessa pysyvä asuminen saattaisi olla talvisaikaan ei niin mieluinen kokemus. Mene ja tiedä. Matteo pitää lumesta ja kevättalvesta, mutta keskitalven pahimmat pakkaset ovat Välimeren läheisyydessä kasvaneelle liikaa. Kylmyys aiheutti jo fyysisiäkin ongelmia, raukan sormet turposivat talvisen ulkoilun jälkeen vaikka kädessä oli hanskat ja joka paikkaa paleli. Toisaalta, Suomen kesä on Matteolle oikein passeli, Italian kesät ovat hänen mielestään liian kuumia.

Humalahakuisuus

Italialaiset eivät juo itseään humalaan. Tai jos juovat, niin erittäin harvoin. Humalaisten määrä Suomen katukuvassa (jopa päiväsaikaan) taisi olla pieni yllätys Matteolle, vaikka olihan hän jo Englannissa tottunut niitä näkemään suuremmissa määrin. Viiniä kuluu tietysti Italiassa, mutta useimmiten ruoan kanssa. Hiprakkahan siitä saattaa tulla, mutta harvoin humalaa kuitenkaan. Matteon kaverit käyvät klubeilla usein autolla, selvin päin, tai muutamalla kaverin kyydillä. Tämä oli minulle shokki, sillä ihan rehellisesti myönnän etten kestäisi sitä klubimeininkiä hetkeäkään selvin päin. Ei kiitos, mielummin katson vaikka tv:tä kotona.

Tähän loppuun kysyin Matteolta, mikä on hänen lempipaikkansa Suomessa. Kuopio, siksi että hän on siellä eniten käynyt. Seuraavaksi nousee kesäinen Nurmes. Pieni Nurmes ja sen karu ja kaunis luonto on tehnyt tähän italianoon lähtemättömän vaikutuksen.

Mitä teidän ulkomaalaiset tuttavat miettivät Suomesta?

Neljä syytä, miksi ulkomaille ei kannata muuttaa

MIKSI ULKOMAILLE EI KANNATA MUUTTAA_

Usein puhutaan siitä, miksi ulkomaille kannattaa muuttaa edes lyhyeksi ajaksi kerran elämässään. Puhutaan siitä, miten ulkomailla asuminen avartaa mieltä ja maailmankuvaa, kokemuksien paljoudesta puhumattakaan. Mutta mitkä ovat ne syyt, jotka ovat ulkosuomalaisen (ja pitkään reissussa olevan) elämässä niitä negatiivisia? Mitä on hyvä ottaa huomioon, kun veri vetää ulkomaille ja lähtö on vasta suunnitteilla? Voisin kirjoittaa pitkän listan siitä, miksi olen tyytyväinen ulkomailla asumiseen ja miksi en ole palaamassa Suomeen. Mutta kirjoitan ensin neljän kohdan verran näistä negatiivisemmista puolista, ikäänkuin pohjustukseksi. Lista positiivisuuksista tulee myöhemmin!

1.Ihmissuhteet

Ihmiset ovat usein niitä, joita ulkomailla on eniten ikävä. Perhe, kaverit ja ystävät. Vaikka yhteydenpito on näinä päivinä helppoa esimerkiksi Facetimen ja Whatsappin kautta, on se silti hieman eri juttu kuin asuisit samassa kaupungissa Suomessa olevan perheen ja ystäviesi kanssa. Tai edes samassa maassa. Uskon, että tämä asia on meitä ulkosuomalaisia yhdistävä asia. Koskaan ei ole oikein hyvä – joku on aina liian kaukana. Ja kun on asunut pitkään ulkomailla monessa eri paikassa, tämä ihmissuhde-ongelma moninkertaistuu. Yhtäkkiä ystäviä onkin monessa maailmankolkassa ja heidän tapaamisensa ei olekaan niin yksinkertaista kuin ennen. Glasgown aikaisia ystäviäni näen liian harvoin, vaikka olemme toki yhteydessä sillointällöin. Taipeihin jäi muutama, joiden kanssa olen ollut yhteydessä usein, ja Lontooseen jää nyt paljon ystäviä. Osasyy sille, että muutamme Saksaan on se, että halusimme jäädä Eurooppaan. Ollaksemme lähellä perheitämme ja ystäviä. Muutaman vuoden päästä muutto saattaa olla taas ajankohtainen ja emme välttämättä itse voi vaikuttaa, minne seuraavaksi. Kohde saattaa olla esimerkiksi Australia tai Brasilia, jotka nyt hylkäsimme välimatkan vuoksi. Meillä oli nyt vaihtoehtoja, seuraavaksi ei ehkä ole.

Totta kuitenkin on se, että niillä jolla on väliä, jäävät elämääsi vaikka välimatkaa on. Kaikki eivät kulje mukana, ja on ihan luonnollista että ihmisiä jää matkan varrelle. Mutta niiden jäljelle jääneiden kanssa tavatessa fiilis on sellainen, että tuntuu kuin olisi eilen tavattu viimeksi. Ja se on ihan parasta se!

2. Jäät paitsi kaikesta

Häät, illanvietot, syntymäpäivät… you name it. Ulkomailta ei välttämättä aina pysty irroittautumaan tärkeisiin juhliin ja matkustaman Suomeen. Koska lentoliput (=raha) ja aika. Käyn itse melko usein Suomessa, mutta joskus edestakaisin reissaaminen ei vain onnistu. Isoimmat, tärkeämmän tapahtumat ovat tietysti erikseen, mutta olisihan se kiva olla paikalla vaikkapa kavereiden tupaantuliaisissa, tärkeissä tapahtumissa, grillijuhlissa tai ihan vain viikonlopun vietossa ”niinkuin ennen”. Asuin Kuopiossa noin 20-vuotiaaksi ja kesäisinkin on tullut koettua kaikenlaista, niitä aikoja kaipaan paljonkin. Sitä yhteisöä, joka siellä on. Niitä kesäiltoja, jolloin vietimme koko yön yhdessä hauskaa pitäen. Lenkkejä Väinölänniemen ympäri. Illan istumista vanhempien kanssa. Kaipaan myös sitä fiilistä, että Kuopiossa on paljon tuttuja. Se tuo tunteen, että kuuluu jonnekin. On minulla tietysti Lontoossakin tuttuja, on myös ystäviä. Mutta täällä spotaanit tapaamiset ovat hankalampia jo välimatkojen vuoksi.

3. Suomi muuttuu ja mukana ei tahdo pysyä

Kuten muukin maailma, Suomi muuttuu ajan saatossa. Niin isoin kuin pieninkin askelin. Uutta tulee koko ajan ja Suomen ulkopuolella asuvan on joskus mahdotonta ymmärtää, mitä nämä uudet jutut oikein ovat. Sitä ikäänkuin eristäytyy synnyinmaansa tapahtumista, kun on pitkään poissa. Jos puhutaan niistä pienistä, arkisista muutoksista näin ulkosuomalaisen näkökulmasta, mieleeni tulevat esimerkiksi tv-ohjelmat ja suomen kielen uudet vivahteet ja sanonnat. Suomeen tulee uusia tv-ohjelmia, joista puhutaan laajasti kaveripiireissä ja työporukoissa. Ne toimivat hyvänä ice breakerina uusissa tilanteissa ja vitsejä toistellaan monissa paikoissa. Minulla on tapana lukea silloin tällöin Iltasanomia netistä, edes otsikoiden verran. En ymmärrä mitään lehtien jutuista Putouksesta tai sen hahmoista, ja olen todella ulkopuolinen kaikissa Putous-keskusteluissa Suomessa ollessani. En myöskään tiedä Vain Elämää- sarjasta ja sen itkuista juuri mitään, ja siitä tuntuvat myös puhuvan kaikki aina uuden kauden alkaessa. Facebookin myötä pysyy mukana näissä jutuissa ihan vähän.

Suomen kielessä on myös paljon uusia sanontoja, joita en vain ymmärrä. Mitä tarkoittaa esimerkiksi Meni vihkoon?  Törmäsin tuohon sanontaan pari viikkoa sitten Suomessa ollessani, ja hetki piti miettiä, että mitäs se tarkoittaakaan (ilmeisesti pieleen mennyttä asiaa?). Toinen sana, johon etenkin blogipiireissä törmää, on leiska. Muistan ihmetelleeni sanaa pitkään, kunnes tajusin. Sehän tarkoittaa blogin ulkoasua! Kirjoitan tästä äidinkieliasiasta vielä erikseen, mutta tässä nyt muutama ihmetys.

 4. Juurettomuus

Kun muutat pois Suomesta, muutat uuten maahan, johon sinulla ei ole välttämättä minkäänlaista kosketuspintaa. Ulkomaan vuosien kuluessa alat lipumaan kauemmaksi siitä Suomesta, jonka tunsit. Et ole uudessa asuinmaassasi paikallinen, etkä välttämättä tunne kuuluvasi porukkaan. Muutin Britanniaan vuonna 2007 ja tässä välillä olen ehtinyt asua niin hetken Suomessa kuin Taipeissakin. En kuitenkaan koe olevani varsinaisesti brittiläistynyt. Olen nauttinut ajasta täällä ja väitän olevani erittäin hyvin integroitunut yhteiskuntaan, mutta en koe että tämä olisi kotimaani (eikä minun tarvitsekaan).  Olen suomalainen, joka asuu muualla. Ei minusta brittiä tule tekemälläkään, eikä mitään muutakaan. Mutta samalla se Suomi, jonka minä tunsin, ei ole sama kun se silloin 8 vuotta sitten oli. Se kehittyy, muuttuu huonompaan suuntaan, tulee uusia lakeja ja säädöksiä, vanhoja tuttuja paikkoja häviää, uutisista tulee luettua mitä ihmeellisimpiä asioita. Suomen huonontunut taloustilanne, rasismin lisääntyminen ja näköalattomuus tulevat mieleen – Suomi näyttäytyy eri tavalla ulkopuolelta katsottuna.  Tulee kyseenalaistettua asioita, ja nähtyä asioita uudesta näkövinkkelistä. Suomi voi näyttäytyä maana, joka on täydellinen monessa asiassa, kun katsoo asiaa ruusunpunaisten lasien läpi. Suomi voi olla myös niin epätäydellinen. Pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle, sanotaan. Ja se on hyvin totta. Kauas lähteminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että kuuluu ei-minnekkään. Ei Suomeen, ei uuteen kotimaahan. Tämä ilmiö on tunnettu lasten keskuudessa Third Culture Kids-ilmiönä, mutta meitä myöhemminkin muuttaneita vaivaa usein sama asia.

Ovatko nämä fiilikset teille ulkosuomalaisille (tai pitkään reissussa olleille) tuttuja?