Taipei

Kuopio ei ole sellainen paikka kasvaa, jossa heti lapsesta saakka ihminen tottuu villeihin maanjäristyksiin. Kun tieni vei pois tuosta itäisen Suomen kehdosta kahdenksan vuotta sitten, en joutunut niinsanotuille maanjäristysalueille silloinkaan: Glasgow ja Lontoo sijaitsevat sellaisella maaperällä, että maan järinä ei ole huolista se ensimmäinen. Maanjäristykset ovat olleet minulle utopiaa, ne tapahtuvat ”jossain kaukana”, poissa omasta elinpiiristä. Toista se oli kuitenkin Taiwanissa, jossa mandariinikiinaa opiskellessani sain tottua yhteen jos toiseen uuteen asiaan niin kielen kuin yhteiskunnankin osalta –  myös niihin maanjäristyksiin.

Taiwan sijaitsee seismisella alueella, ja paikalliset ovat hyvin tottuneita maanjäristyksiin. Earthquaketrack.comin mukaan Taiwanin lähistöllä on sattunut tässä kuussa 5 maanjäristystä, tänä vuonna yhteensä luku kipuaa 74:ään (linkki). Yleensä lähialueiden maanjäristykset ovat olleet 4-5 richterin luokkaa, ja tämä vuonna lähiseutujen vahvin, 6.4 richterin vahvuinen järistys on sijainnut Japanin Okinawan saariston alueella. Tietysti kaikki riippuu kaikesta, järistyksen sijainnista ja syvyydestä, mutta muistan tunteneeni kolme maanjäristystä Taiwanissa viettämieni kuuden kuukauden aikana.

Ensimmäinen oli se oudoin, kun ei tiennyt mitä odottaa. Se oli vahvuudeltaan muistaakseni hieman vajaa kuusi richteriä, ja kielikoulun yhdeksännessä kerroksessa se tuntui. Tuoli, jolla istuin, sheikkasi edestakaisin hetken aikaa, kuten myös edessä oleva pöytäkin. Tee pysyi mukissa mutta tavarat liikkuivat hieman pöydällä ja se muutama kymmenen sekuntia tuntui ehkä noin tunnilta. Silloin se tuntui lähes hengenvaaralta, näin jälkikäteen ajateltuna reaktio oli melko liioiteltu. Mutta mistäpä sitä tietää millainen se järistys on, kerta ei sellaista ole kokenut. Japanilaiset luokkakaverini ja paikallinen opettajani eivät olleet moksiskaan tapahtuneesta, maanjäristykset ovat asia johon he ovat tottuneet jo pienestä pitäen (taiwanilaisille taifuunit menevät myös tähän kategoriaan: ne tarkoittavat yleensä vain rentoa vapaapäivää kotosalla). Itse olin totaalinen kalpeanaama muutaman tilanteeseen tottumattoman luokkakaverini kanssa, eikä ihan himpun verran liian vilkas mielikuvitukseni varsinaisesti auttanut asiaa. Olin aivan vakuuttunut siitä, että kohta tulee katosta jotain läpi. Paikallisten mukaan järistys oli kuulemma melko mieto ja se sijaitsi Tyynellä Valtamerellä lähellä Taiwanin itärannikkoa, mutta silloin minulle oli aivan sama missä järisi ja kuinka syvällä. Epämiellyttävää se silti oli. Muutaman minuutin jälkeen tilanne oli ohi, ja luento jatkui normaalisti.

Maanjäristyksiin kuulemma tottuu nopeastikin, ja seuraavan järistyksen iskiessä olin jo paljon rauhallisemmin mielin. Istuin kirjastolla kuudennessa kerroksessa, ja tunsin taas tuolini heiluvan. Se ei kestänyt läheskään niin kauaa kuin ensimmäinen, mutta se oli selkeästi tunnistettavissa. Ketään se ei tosin hetkauttanut. Samassa paikassa tapahtui kolmas kokemani maanjäristys: taas maa järisi ja tuoli liikahteli hennosti, mutta vielä hennommin kuin edelliskerralla. Muutama ilmeisen voimakas maanjäristys osui Taiwanissa oloni aikana yöaikaan, mutta olin onnellisesti nukkunut niiden läpi – sain kuulla tapahtuneesta kun niitä puitiin seuraavana päivänä opiskelukavereiden kanssa läpi. Ehkä nukkuminen oli se parempi vaihtoehto vaikka ensimmäisen kokemuksen jälkeen sisäinen drama queenini oli jo hieman rauhoittunut.

Paras tapa reissulla maanjäristyksen sattuessa on ensialkuun tutkia paikallisten reaktioita, ja tehdä sitten päätelmät tilanteen vakavuudesta. Uskon, että niille jotka asuvat maanjäristysalttiilla alueilla, on kehittynyt aika hyvä aisti järistysten suhteen – esimerkiksi juuri Japanissa ja Taiwanissa, ja toki vastaavasti vaikkapa Yhdysvaltain Kaliforniassa.

Asutko alueella, jossa maa järisee usein? Entä onko maanjäristys sattunut koskaan kohdallesi maailmalla reissatessasi?

Ps. Mulla on ihan kamala ikävä Taiwaniin. Lähtisin heti huomenna, jos työtilanne olisi järjestetty kuntoon. Yömarkkinat, ruoka, ihmiset, kaikki. <3

Pps. Jatkan viikonlopun aikana ulkosuomalaisten bloggaajien listan päivittelyä, kiitos Fb-viesteistä ja blogiin tulleista kommenteista!

Aasiaa ristiin rastiin kolunnut reissaaja tietänee mitä tarkoitan, kun puhun väenpaljoudesta ja iänikuisesta jonottamisesta. Etenkin juhlapyhinä ja vapaapäivinä reissaaja joutuu monesti jonottamaan päästäkseen tutustumaan niihin kaikkein suurimpiin ja mielenkiintoisimpiin nähtävyyksiin. Jonottaminen ja väenpaljous saattavat kiristää hermoja oikein kunnolla, etenkin kun on tottunut Suomeen, jossa ihmispaljoudesta ei ole tietoakaan. Olen tottunut jonottamaan ja ihmismassoihin, mutta silti Suomen avaruus on asia, jota kaipaan. Kaikille on tilaa, mikäli sitä tahtoo.

Taiwan ei tee tässä asiassa poikkeusta. Vuodenvaihteen viikonloppu oli Taipeissa hyvin vilkas ja vapaapäivän kunniaksi tarkoituksemme oli matkata Taiwanin pohjoisrannikolla sijaitsevaan Jiufenin aavekaupunkiin. Suuntasimme hyvissä ajoin kohti Zhongxiao Fuxing-aseman lähistöllä sijaitsevaa bussipysäkkiä, josta bussit Jiufeniin kulkevat. Paikalle päästyämme meille selvisi, että reissu taitaa kuitenkin jäädä tekemättä; bussiin oli näin varovaisesti arvioiden 400 metrin jono ja tieto siitä, että bussiin ei välttämättä aina mahdu kyytiin tältä kyseiseltä pysäkiltä sai meidät muuttamaan suunnitelmaa. Tuumimme, että kansallisen vapaapäivän vuoksi muutkin nähtävyydet olisivat melkoisen täynnä ja päätimme matkustaa Taipein pohjoispuolelle, Tamsuihin katsomaan kuuluisaa auringonlaskua. Kyllä sinne rannalle ihmisiä mahtuu, ajattelimme. Ajatus auringonlaskusta oli kuitenkin ollut monen muunkin mielessä ja saimme taistella tiemme ensin metrosta rannalle ja sieltä mieluisille paikoille odottamaan auringon laskemista horisontin taa. Ne kaikkein mieluisimmat paikat olivat menneet jo tunteja sitten, mutta saimme kuin saimmekin ängättyä itsemme kohtuullisen hyville paikoille odottamaan illan kohokohtaa.

Sinne rannalle tosiaan mahtui ihmisiä, olimme aivan oikeassa. Emme vain koskaan ajatelleet rannan olevan niin tupaten täynnä kuin se tuona lauantaina oli. Alleolevista kuvista saanee jonkinlaista käsitystä asiasta, toinen kuva on otettu muutamaa tuntia ennen auringonlaskua. Silloinkin tuo usein niin avara rantakatu oli hyvin täynnä, vaikka siellä nurmikkoa siellä täällä näkyykin. Rantakadulla oli melko mahdotonta tehdä ostoksia, sillä ruokapaikkoihin oli kadulle yltävät jonot.

Töniminen, jonottaminen sekä hermojen kiristely kuitenkin palkittiin. Auringonlasku Tamsuissa on upein mitä olen koskaan päässyt todistamaan ja olen hyvin tyytyväinen että emme antaneet periksi. Kai sille sitten kuitenkin oli syynsä, miksi me kaikki Tamsuihin halusimme tuona kirkkaana iltana tulla.

Balillekin olisi päässyt.

Heti auringon laskettua ihmiset lähtivät tunkeilemaan kohti metroa, joka vei heidät kohti Taipeita. Me päätimme välttää ruuhkan ja istua hetkeksi alas rantakadun varrella sijaitsevaan ravintolaan. Tilasimme hyvää ruokaa ja nautimme illasta – aurinko painui vuoren taa maalaten maiseman upean väriseksi. Kyllä sitä kelpasi katsella, etenkin kun se suurin ihmismassa oli jo poistunut paikalta. Rantakatu oli upea näky pimenevässä illassa, kun maisemasta saattoi ihailla ravintolapöydästä käsin ilman esteitä.

Mitenkäs teillä, onko kokemusta tungoksesta ja väenpaljoudesta maailmalla?