Varmaan osa teistä huomasikin, että piipahdin Lontoossa kuukausi sitten. Lontoo oli kotikaupunkini noin kolmen vuoden ajan, ja kuukauden takainen visiittinen oli monella tapaa silmiä avaava. Olin ollut poissa Lontoon vilinästä kuuden kuukauden ajan, ja palattuani kaupunkiin ymmärsin ymmärtäväni taas vähän paremmin itseäni – reissu auttoi ymmärtämään monta asiaa menneestä ja tästä hetkestä.
Ei ole mikään salaisuus, että uusi kotikaupunkini Düsseldorf on aiheuttanut minulle pieniä sopeutumisvaikeuksia. Paneudun tähän aiheeseen ihan omassa artikkelissaan myöhemmin, sillä muuten tälle tekstille ei loppua näy. Düsseldorfiin muuton ja etenkin taannoisen reissuni jälkeen olen oivaltanut monta asiaa Lontoosta. Olen enimmäkseen miettinyt, miksi Lontoo oli paikka jossa olin lopulta kuitenkin niin tyytyväinen.
Lontoo oli ennenkaikkea kaupunki, jossa nautin elämästä ja sain tuulta purjeisiin unelmien osalta. Sellaisia kaupunkeja ei niin vain löydetä.
Muutin Lontooseen opiskelemaan Skotlannin vuosien jälkeen, ja maailma oli täysin avoinna. Lontoossa minulla oli olo, että on keskellä kaikkea, mukana kaikessa. Se oli ennenkaikkea paikka, jossa tunsin olevani elossa, kaiken sen hulinan keskellä. Olin onnellinen vain kävellessäni pitkin kaupungin katuja, ja parhaita hetkiä koin teekupposen äärellä lontoolaisissa kahviloissa, etenkin lempikahviloissani kotini lähellä Fulham Roadilla ja South Kensingtonissa. Sain vain istua ja katsella, kun ihmiset vilisevät ohitse ja maailma pyörii omia aikojaan. Lontoo inspiroi minua hurjasti eri kulttuureillaan ja vaihtelevuudellaan, se yllätti, se tutustutti minut moniin ihmisiin. Myös Matteoon, eli voi sanoa että kaupunki muutti elämääni valtavasti, enemmän kuin mikään muu aiemmin. Siellä tapahtui myös jotain koko ajan, ja joka päivälle löytyi uusia juttuja: näyttelyitä, uusia ravintola- ja kahvilalöytöjä, mielenkiintoisia putiikkeja. Koskaan ei ollut tylsää. Ihmisiä oli joka lähtöön, ja kaikki saivat olla oma itsensä: ketään ei juuri kiinnostanut. Nämä ovat näitä kliseitä, joita usein toistellaan. Mutta mikäs siinä, tottahan ne ovat!
Lontoosta löytyi myös monta niin erilaista, omaleimaista aluetta koettavaksi, että runsaudenpulahan siinä meinasi tulla. Tätä vaihtelevuutta on ikävä: toki Düsseldorfistakin löytyy yhtä sun toista, mutta kaupunki ei vain ole onnistunut inspiroimaan tai saanut minua hykertelemään tyytyväisyydestä Lontoon lailla. Onhan Düsseldorf pienempi kuin Lontoo, mutta se ei mielestäni ole oleellista. Olenhan Kuopiosta kotoisin ja voisin sopivan raon tullessa palatakin sinne, eli koko ei ole se pääasia. Ehkä se on se kaupungin fiilis, innostava ja kaiken mahdollistava, kuten Lontoo on. Saksalainen tehokkuus on toimivaa ja Saksa on todella hyvä paikka asua. Ihan oikeasti, näin on. Olen kuitenkin alkanut miettimään, että minä ja Saksa emme vain ole sopiva match, ilman sen kummempaa draamaa.
Lontoossa oli tilaa unelmille, siellä kaikki tuntui olevan mahdollista: tapasin ihmisiä, jotka olivat uskaltaneet poiketa siitä perinteisestä aamulla toimistolle, illalla kotiin – elämästä ja toteuttivat haaveitaan. Tästä sain ensimmäisen kipinän omalle yrittäjän polulleni: ymmärsin paremmin, ettei ole sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää vaan mahdollisuuksia on jos niihin uskoo ja niitä etsii. Ei tietenkään tarvitse olla itse Sherlock tätä ymmärtääkseen, mutta ei tuo 2000-luvun alun lukioaikojeni Kuopio varsinaisesti kannustanut tekemään ”hurjia” päätöksiä: esimerkit loistivat poissaolollaan. Lontoo opetti minut unelmoimaan ja se opetti myös sen, että omaan elämään kannattaa vaikuttaa ja tehdä muutoksia jos jokin tuntuu epämiellyttävältä.
Vanhat kotikulmat, jonne muuttaisin mielelläni takaisin.
Lontoo ei ollut kuitenkaan kaupunki, jonne suunnittelin jääväni pysyvästi. Oli hetkiä, jolloin kaupungin kirosi maanrakoon, etenkin silloin kun asunnossamme oli meneillään hiirien invaasio tai silloin, kun ymmärrät kotimatkasi kestävän kaverisi luota metrolla noin puolitoista tuntia. Kaupungin hintataso ja välimatkat tekivät siitä paikan, joka sai minut harkitsemaan muuttoa pois. En olisi voinut hypätä Lontoon hintatasolla kokeilemaan onneani yrittäjänä – se olisi ollut jo vähän riskialtista puuhaa, ainakin aluksi. Lontoolle oli aikansa ja paikkansa, ja tällä hetkellä elintaso kohtuullisen edullisessa Düsseldorfissa on ihan muuta kuin kalliissa Lontoossa. Asuinalueeni, Fulhamin Parsons Green, oli aivan ihana, mutta näin perheen kasvaessa täytyy aina muistuttaa itseään mm. perheasuntojen hinnoista alueella – lähes seitsemännumeroinen summa saattaa mennä hujauksessa samantyyliseen asuntoon ostomielessä (ja vuokramielessäkin puhutaan tuhansista), missä tällä hetkellä asumme kohtuuhinnalla Saksassa. Ja se on… no, aika paljon se, ja Lontoon kauimmat zonet eivät minua pitkällä tähtäimellä houkuttele.
Aina säännöllisin väliajoin jaksan kuitenkin muistuttaa itseäni, miten paljon olin kuitenkin tyytyväisempi Lontoossa – sille on hintansa, ja se saattaa hyvinkin olla sen väärti. Lontossa tosiaan tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan, Düsseldorfissa en. Siitä lisää pian.
