Lontoon kotikatu
Noniin, nyt kehiin pientä purnausta.
Disclaimer kuitenkin heti alkuun: olen kiitollinen siitä, että saamme nähdä maailmaa ja meitä vie maailmalle työ (eli sellainen asia kuin työ on olemassa).
Aivan pakkokaan ei olisi jonkinlaisin järjestelyin aina muuttaa, mutta toistaiseksi näin. Ja aina olen sen muuton kuitenkin valinnut, eli aika moni asia täällä tien päällä kuitenkin pitää.
Kotona Düsseldorfissa
Ajankohta tälle pikku purnaukselle on oikein sopiva – lähdemme nimittäin mitä luultavammin Saksasta 1,5 vuoden kuluttua. Ehkä – tähänkin asiaan tuli muutama uusi ulottuvuus tätä postausta luodessa ja editoidessa parin päivän aikana. Koko pakka on sitten kuitenkin niin sanotusti aivan auki.
Seuraava kysymys onkin se, että minne? Ja vastaus…. niin, en tiedä! Toki pieni aavistus minulla on , ja Euroopassa nyt 95% varmuudella kuitenkin.
Itseasiassa jopa vähän toivon, että voisimme tänne Saksaan jäädä – elämä kun nyt on täällä. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni tässä asiassa.
Aihe on pyörinyt päässä jo pidemmän aikaa, ja nyt ensin ne negatiiviset puolet. Hyviä puolia tässä kuviossa luonnollisesti myös on – palaan niihin erillisessä postauksessa. Tsekatkaas Muuttolintu-blogin Annan postaus diginomadielämän nurjista puolista, Annan postaus inspiroi minua tämän jutun loppuun kirjoittamisessa.
Mikä tässä muutossa sitten kuluttaa?
Etenkin viime vuosina, lapsen kanssa, asioista on tullut hieman mutkikkaampia. Kun ennen oli meitä kaksi, muuttaminen oli helpompaa. Ei tarvinnut miettiä päiväkoteja ja muita käytännön juttuja. Toki terveydenhuoltokuvioita tuli aina vähän mietittyä, mutta nyt sitäkin enemmän. Terveydenhuolto on toisaalta pienin huoleni, sillä listalla olevat kohteet ovat pääosin Länsi-Euroopassa. Toki Saksan mainioon systeemiin tottuneena aina voi tulla yllätyksiä eteen, mutta kuitenkin.
Asuinalueellakin on nyt entistä isompi merkitys, vaikka ennenkin olen ollut aika tarkka alueesta ja asunnosta. En suostu asumaan ”ihan missä tahansa”, ja pieni snobi sisälläni aiheuttaa aina pientä hankaluutta asunnon löytämisessä. Emme myöskään tällä hetkellä omista itse asuntoamme jossa asumme, koska se ei ole ollenkaan järkevää juuri nyt, ja olisihan se mukava että voisi laittaa kodin täysin omannäköisekseen. Tosin nytkin kotimme on ihan kiva ja alue melko priimaa, mutta silti.
Tästä asuntosyystä esimerkiksi Lontoo on tällä hetkellä poissuljettu – en usko, että budjettimme riittäisi haluamaani asuntoon haluamallani alueella (nimimerkillä spoiled in Fulham). Düsseldorfissa saa enemmän vastinetta rahalle, ja hinnat tuntuvat Lontoon jälkeen jopa edullisilta. Välimatkatkin ovat Düsseldorfissa lyhyitä, ja autobaanojen ruuhkissakaan ei meidän tarvitse istua aamuisin tai iltaisin – Matteon työmatka on viisitoista minuuttia pyörällä. Luksusta.
Sosiaaliset kontaktit kärsivät ja jäähyväisten jättö on edessä taas kerran
Kaveripiiri ja sosiaalinen elämä. Nämä ovat yksiä hankalimpia asioita jättää taakse.
Nyt parissa vuodessa Düsseldorfiin on muodostunut omat sosiaaliset ympyrät, ja jopa pieni tukiverkkokin hätätilanteiden varalle. Kun täältä taas lähdetään, sitä on taas yhtäkkiä vähän tyhjän päällä, ja lähdöstä tulee ihan varmasti haikea. Ja minä inhoan haikeita lähtöjä, vaikka tottuuhan niihin. Ja vaikka vanhoja ystäviä ei voikaan korvata, on uudessa kohteessa aina tilaa uusille.
Huomaan itsessäni sen, että tulen kuitenkin hetki hetkeltä laiskemmaksi. Koska kohta taas lähdetään, en jaksa haalia uusia ihmisiä ympärilleni. Täällä Düsseldorfissa olisi vaikka minkälaisia kissanristiäisiä lähinnä työjuttuihin liittyen, ja yleisestikin ottaen täällä on hyvä fiilis – mutta usein jään mielummin kotiin katsomaan Netflixiä. Pitäisi käydä näissä tilaisuuksissa useammin.
Toisaalta, viihdyn erittäin hyvin nyt jo elämässäni olevien ihmisten kanssa täällä. Haluan viettää aikaa heidän kanssaan, jotka elämässäni jo ovat, täällä Saksassa.
Pizzaperjantai Düsseldorfissa
Kun yhden kielen oppii tai siihen pääsee edes vähän sisään, kohta alkaa uuden opettelu
Kieli. Taas mahdollisesti uusi kieli.
Näitä kieliähän meidän perheessä riittää, ja vähemmälläkin selviäisi, jos totta puhutaan. En ole ollut kovinkaan mallikelpoinen mamu siinä mielessä, että saksani ei ole vieläkään sujuvaa. Osaan kyllä asioida (suurimmaksi osaksi) kaupassa ja ravintoloissa ilman ongelmia, ja postimiehenkin kanssa sujuu kuulumisten vaihto ja pakettien vastaanotto (olen usein kotona ja jos naapuri ei ole, Saksassa on tapana toimittaa paketit seuraavaan taloon mikäli vastaanottaja ei ole kotona).
Mutten nyt kovin älykkäitä keskusteluita osaa saksaksi käydä, mikä aiheuttaa välillä hieman hankalia tilanteita naapurin kanssa, jos yhtään muusta kuin perinteisistä kuulumisista on kyse. Lapsi on muuten tässä hyvä esiliina, ja kun hän on mukana niin tilanteista selvitään usein kunnialla ja keskustelu liittyy aina jotenkin lapseen tai säähän.
Englanti (tai italia) on ystäväpiirimme kieli, ja uuden kielen opettelu suoraan sanottuna kyllästyttää jo valmiiksi. Opin juuri toimimaan mandariinikiinalla arjessa Taipeissa asuessamme (suurin ylpeydenaiheeni on se, kun sain tilattua puhelimitse ja naapurin pienellä avustuksella Taipein kotiimme uuden kaasupullon), ja sitten kaikki se jäi taakse.
Uuden kielen opettelu on melko kuluttavaa, ja tässä kohtaa itselleni iski jo väsymys. En jaksanut käyttää energiaani Saksan kieleen, etenkin kun täällä oli tarkoitus olla aluksi vain vuosi. Nykyään käytän aikani töiden parissa kun lapsi on hoidossa, mutta kai sitä jostain tunti siellä toinen täällä liikenisi, jos ihan oikeasti haluaisi. Tässä epävarmassa tilanteessa en ole ainakaan lisäämässä saksan tuntejani.
Kaiserswerth, Düsseldorf
Lastakin sitä miettii – lapsi toki oppii nopeasti ja on jo alkanut puhumaan saksan kieltä muutaman sanan verran, mutta entä sitten… jos ja kun taas tulee lähtö? Entä jos kieli ei ole ennestään tuttu?
Taas uudet kuviot?
Sopetumisessa kuluu vuosia
Sopetuminen uuteen kohteeseen ei ole aina nopea prosessi. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen Düsseldorf tuntuu jokseenkin kodilta ja kaupunki on kotoisa kaikkine hyvin puolineen, ja olisi jotenkin niin helppo ratkaisu jäädä tänne. Sanotaankin, että muutama vuosi kuluu sopeutuessa – ennen olen mielestäni sopetunut nopeammin, Düsseldorfin kohdalla tuo pari vuotta pitää hyvinkin paikkansa.
Edessä voi olla kohta uusi koti, uusi kaupunki… ja sitten alkaa kodin tekeminen taas alusta. Vaikka rakkaimmat tavarat varmasti mukaan tulevatkin. Eikä säännöllinen konmaritus tee yhtään huonoa. Vähän kuitenkin kehtuuttaa, kuten meillä Savossa tavataan sanoa.
