Paluupäivän väsymys ja levon tarve

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta helmikuussa, kun tulimme  kotiin pikareissulta Bilbaosta. Tämä reissu oli intensiivinen ja kaikkea muuta kuin lomaa (vaikka ihan mukava reissu olikin), ja nyt maaliskuun puolivälissä lentäessämme Milanosta takaisin kotiin Düsseldorfiin tunnelmat olivat kotiin päästessä samanlaiset.

Väsytti. Ihan luvattoman paljon.

Olen tehnyt viimeksi puhtaan lomamatkan 5 vuotta sitten, ja nykyään sukulointi ja muut reissuihin vaikuttavat tekijät vievät mehut paluuta seuraavana päivänä. Ihan täysin. Tämä on käsittääkseni yleinen ilmiö ulkosuomalaisten keskuudessa.

Tätä postausta ei ole suunniteltu yhtään mitenkään, joten ajatusten purkua luvassa, olkaas hyvät!

Disclaimer: Tietysti olen siitä onnekkaassa asemassa, että meillä on mahdollisuus nähdä perhettämme ja ystäviämme. Ja haluan perhettä nähdä niin paljon kuin mahdollista, siitä ei kyse. Tämä on erittäin tärkeää, etenkin lapsen kannalta, sillä haluan hänen tuntevan isovanhempansa. Tämän vuoksi en halua kuulostaa kiittämättömältä bitchiltä, mutta kyllähän se itse matkanteko väsyttää, vaikka meidän matkat ovatkin usein vain muutaman tunnin lentoja (+mahdolliset vaihdot).

Mutta kotona sitten koko reissu purkautuu, ja vaikka 2-vuotiaan kanssa on nykyään helppo lentää ja matkustaa, on se silti 100% läsnäoloa koko ajan, mikä vaikuttaa asiaan ja edesauttaa väsymystä.

Eritoten se matkustamisosuus tuntuu vievän mehut minusta itsestäni, olen huomannut. Eli liikkuminen paikkojen a ja b välillä, lapsen ja kantamusten kanssa.

Ruokailemassa Bilbaossa muutama tunti ennen lennon lähtöä

Yritän aina myös järjestää paluupäivän ja sen jälkeisen päivän töiden osalta sellaiseksi, että se on mahdollisimman rento. Suunnittelua, meileihin vastaamista, rutiinihommia ja yhteydenpitoa. Aina tämä ei ole mahdollista, mutta siitä se arki sitten lähtee rullaamaan. Teen nykyään töitä reissuilla, ja siellä jo yrittää ennakoida tämän paluuväsymyksen ja tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi ennen paluuta.

En myöskään varaa aikaisimpia aamulentoja (tai junia), ja en enää parin mokan jälkeen vie lasta hoitoon suoraan lentokentältä. Jos ei ole aivan pakko – harvemmin on. Näin saan hieman varmisteltua sitä, että yöunet ovat riittävät ja univajetta ei aikataulullisista syistä pääse syntymään, mikä helpottaa arkeen siirtymistä.

Näin kirjoitin helmikuun Bilbaon reissun jälkeen:

Väsyttää. Reissu jo itsessään, eikä paluumatka ei ollut se kaikista kätevin, sillä jouduimme kaiken säädön lisäksi koukkaamaan kotiin Düsseldorfiin Madridin kautta.

Avaan tämän reissun tarkoitusta vielä myöhemmin, mutta yhtälö oli lähestulkoon seuraava: 4 päivää, päivät yksin lapsen kanssa, hoitaen muutamia asioita siinä sivussa tuon aktiivisen 2-vuotiaan kanssa. Kävimmepä yhden tunnin Guggenheimissa kulttuurista nauttimassa kuten kunnon kansalaisen kuuluu.

Tunnin kuluttua tuli kuitenkin lähtö, sillä olin havaitsevinani hienoisia merkkejä väsymyksestä lapsen osalta, ja lähdimme kohti majapaikkaamme.

Tämä ei ollut lomareissu, vaikka iltaisin Matteon päästessä töistä olisin voinut parin tunnin ajan ehkä kuvitella olevani lomalla istuessamme iltaa ravintoloissa. Oli kyllä niin kaikkensa antanut olo, että sänky kutsui jo kymmenen aikaan. Kotioloissa lapsen kanssa kaksin olo on täysin eri asia, kun reissun päällä. Vaikka reissussakin on mukavaa, kun saadaan viettää aikaa yhdessä – ei niin, että olen yksin vastuussa kaikesta.

Vaikka matka vähän väsyttääkin, on silti huomattava yksi asia. Se, että maisemanvaihdos virkistää, oli se sitten ihan naapurikaupungissa käyntiä täällä Saksassa tai matka kauemmaksi.

Itselleni tällä on etenkin suuri vaikutus, kun teen töitä kotona ja arkisin päivät kuluvat kodin, päiväkodin ja kaupan välillä. Joskus tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, ja ajatukset saavat omien ajatusten hyvässä seurassa välillä isot mittasuhteet. 

Eli sinänsä… vaikka väsyttääkin, muutaman päivän breikki toi taas tilaa uusille ajatuksille ja virkisti mieltä, muttei välttämättä  kehoa.

Saavuimme kotiin lauantaina illalla, keskellä kevätmyrskyä. Myrskystä varoitettiin jo Madridista lähtiessä, ja siellä Düsseldorfin päässähän se myrsky jo odotteli. Onneksi lievempänä kun mitä sen olla piti. Onneksi emme myöskään lentäneet Amsterdamin kautta kotiin, siellä oli nimittäin mitattu aikamoisia lukemia tuulen osalta.

Matka-aikahan oli kokonaisuudessaan alle 5 tuntia, mutta ottaen huomioon lentokentälle siirtymiset ja (onneksi melko lyhyen) matkan Düsseldorfin päässä, oli väsymys kova. Viimeiset 4 päivää painoivat jaloissa.

Onneksi lapsen kanssa lentäminen on tosiaan melko vaivatonta tänä päivänä, ja hän nukkuikin matkalla. Sehän tästä vielä olisi puuttunut, että olisi 1,5 tunnin + 2,5 tunnin lennot joutunut toimimaan seremoniamestarina. Riskihän tähän on aina olemassa, ja lähtökohta on se, että lapsi ei nuku – kaikki muu on vain positiivista.

Niin tai näin, tulimme kotiin kuuden aikoihin ja kaaduin illalla sänkyyn  yhdeksältä.

Sunnuntaina aamulla oli jo vähän virkeämpi olo, mutta silti aivot olivat vähän hattaraa ja otin pitkät päiväunet. Koko päivä meni kuitenkin vähän hukkaan, sillä olo ei ollut kaikista virkein. 

Väsytti myös Italiasta tullessa

Italiasta tullessa väsymys iski vieläkin pahemmin. Olimme sukuloimassa, ja minulla oli työt mukana. En pitänyt yhtään päivää vapaata, ja vähän sumplimista riitti tämän yhtälön kanssa.

Takana oli intensiiviset kaksi viikkoa, ja etenkin ensimmäisellä viikolla en juurikaan käynyt edes ulkona, sillä töitä oli paljon (mikä on ihanaa, eli tämä ei ole valitusvirsi, mutta toki Toscanan kevätauringonstakin olisi voinut nauttia). Toscanasta siirryimme Trenitalian kyyditseminä oman perheeni tykö Comolle, jossa pääsin vähän enemmän irtautumaan arjesta, sillä 10 minuuttia ennen junan lähtöä sain viimeisen videoni purkkiin.

Ja lapsenvahteja oli koko 2 viikon ajan ihan ruuhkaksi asti, mikä helpotti asioiden järjestelyssä.

Paluupäivänä kotiin Saksaan lähdimme Comolta kohti Milanon Malpensaa 9:30 junalla, eli kyseessä ei ollut mikään aikainen lähtö. Heräsin tosin jo kuudelta, mutta siinä tunnit kuluivat rennosti kahvikupin äärellä, meileihin vastaten ja viestejä lähetellen. Ja auringonnoususta nauttien. Olin nukkunutkin hyvin.

Olimme Malpensassa noin klo 10:40, ja siitä sitten aika nopeasti siirryimme Düsseldorfin koneelle. Lapsi nukahti lennon loppuvaiheessa, ja siirryimme kentältä kotiin. Düsseldorf on siitä hyvä, että kenttä on lähellä keskustaa ja olimme kotona jo tunnin kuluttua siitä, kun koneen pyörät osuivat kiitorataan.

Väsymys alkoi painaa oikeastaan jo Malpensassa. Käsimatkatavaroiden kanssa matkustaminen (kaksi North Facen Duffel -mallista laukkua, hyviä ovat mutta täysinä tietysti painavia, plus läppärilaukku), lapsen paimentaminen, lennon odottelu.

Kotona olisi tehnyt mieli ottaa päikkärit, mutta päätin siirtää unet kuitenkin iltaan, olihan iltapäivä vähän myöhäinen päikkäreille ja lapsikin oli virkeä, nukuttuaan hetken lennolla.

Viime viikkojen meno ja meininki painoi jaloissa, ja kotiin oli tosi kiva tulla. Aivot olivat silti hattaraa ja kokonaisvaltainen väsymys teki sen verran hallaa, että jo seitsemältä aloin olla vähän kärttyinen – halusin vain nukkumaan. Yksi hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä.

 

Ulkosuomalaiset, kuulostaako tutulta?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply