vapaaehtoistyö

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ”turvallisessa” Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.

Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that’s it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi – ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut…) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa… Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ”Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.” ”Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.” Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä – oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.

Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

”Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.” Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin – varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!