Browsing Tag

vapaaehtoistyö afrikassa

Vapaaehtoistyö ulkomailla – kaikki mitä sinun tarvitsee tietää

Blogia alusta asti tai muuten tiiviisti seuranneet varmasti tietävät, että olen ollut vapaaehtoistyössä ulkomailla. Tarkemmin ottaen Afrikassa, Keniassa. Aiheesta tulee tasaisin väliajoin kysymyksiä, joskus somessa ja joskus livenä jutellessa. Moni tuntuu olevan kiinnostunut itsekin lähtemään vapaaehtoistyöhön, joten päätin koota yhteen paikkaan kaikki perusfaktat lähtemisestä ja yleisimmät kysymykset vastauksineen aiheesta. Muistetaanhan taas, että voin puhua vain omasta kokemuksestani – vapaaehtoistyö on jokaiselle varmasti henkilökohtaisella tasolla yksilöllinen kokemus. 🙂

Missä olit vapaaehtoistyössä ja milloin?

Olin Keniassa, itärannikolla paikassa nimeltä Ukunda. Ajankohta oli kesä-heinäkuu 2016. Muutamat ensimmäiset ja viimeiset päivät olin Nairobissa. Aluksi olin orientaatiopäivillä ja lopussa tutustumassa orpokotiin.

Mun työpaikkani oli St. Michaels Day Care Center, joka oli jotain lastenkodin ja päiväkodin väliltä. Paikkaa pyöritti perheenäiti kotonaan, eli asuin työpaikallani. Osa lapsista oli hoidossa päivät vanhempien ollessa töissä, ja osa talon asukkaista ”pelastettiin” sinne, koska heidän kotiolonsa kävivät mahdottomaksi. Näistä ”pelastetuista” kaikki olivat alaikäisiä.

Menitkö järjestön kautta? Jos menit, koitko järjestöstä olevan apua?

Menin, järjestönäni oli Allianssi. Koska lähdin ekaa kertaa asumaan ulkomaille ja noinkin eksoottiseen paikkaan, koin Allianssista olevan järjestelyjen kannalta paljon hyötyä. Oli myös kiva tietää, että takana olisi järjestön tuki, jos jotain vakavaa sattuisi, ja että työpaikka ja isäntäperhe oli käynyt läpi tarkan seulan. Toisaalta, siinä hetkessä kun jotain vakavaa sattui, ei järjestöstä ollut paljon tukea. Vakava oli tässä tapauksessa siis sairaalareissuni. En itse kolmen vuorokauden aikana tippaletkussa maatessani ilmoittanut järjestölle asiasta, mutta ilmeisesti hostperhe oli sen jossain vaiheessa tehnyt. Tieto kuitenkin kulki ilmeisen hitaasti, sillä sain Allianssilta viestiä vasta noin viikon kuluttua sairaalasta päästyäni, että onko kaikki hyvin.

Eli paikan päällä lähettävästä järjestöstä eli Allianssista eikä vastaanottavasta järjestöstä eli CIVSistä ollut orientaatioita lukuunottamatta paljoa apua, mutta toisaalta en kokenut sitä tarvitsevanikaan. Allianssi järjesti myös ennen lähtöä ja paluun jälkeen tilaisuudet, joihin en päässyt osallistumaan, koska ne olivat Helsingissä ja minä Vaasassa. Jos nyt lähtisin uudestaan vapaaehtoiseksi, en välttämättä menisi järjestön kautta vaan käyttäisin paikallisia kontakteja avuksi. Ensikertalaiselle kuitenkin suosittelen järjestöä.

Paljonko vapaaehtoistyö maksoi? Miksi vapaaehtoistyöstä ylipäätään pitää maksaa?

Kaikkien suosikkikysymys on raha. Kaksi kuukautta Keniassa maksoi mulle varmaan jotain 2000-3000 euron väliltä, sisältäen kaiken, eli järjestömaksun, lennot, vakuutuksen, viisumin, rokotukset, majoitukset, ruoat ja hupijutut, kuten matkan Sansibarille. Järjestöille pitää maksaa vapaaehtoistyöstä siksi, että he koordinoivat koko homman puolestasi. Työpaikkojen ja isäntäperheiden etsiminen ja kartoittaminen vaatii resursseja, orientaatioiden järjestäminen vaatii resursseja. Olisihan se hienoa, jos kaikki toimisivat näissä jutuissa palkatta ja eläisivät pyhällä hengellä, mutta valitettavasti se ei mene niin.

Järjestömaksuun sisältyi kuitenkin kaikki järjestelyt ja ohjeet mitä tehdä aina viisumiin tarvittavasta kutsukirjeen hankkimisesta lentokentältä majoituspaikkaan kulkuyhteyden järjestämiseen asti. Järjestöissä työskennellään yleensä kokopäiväisesti, eli työstä tulee myös saada palkkaa. Jos haluaa välttää nämä kulut, kannattaa lähteä itsenäisesti ja valmistautua siihen, että joutuu näkemään itse paljon enemmän vaivaa asioiden järjestelyyn, ja ongelmatilanteen sattuessa todennäköisesti suurlähetystö on se paikka, josta apua haetaan, ei järjestö, joka on sinua varten.

Miten päätit kohteen?

Olin todella pitkään, sanotaan yläasteelta asti, haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa kehitysmaassa. En tiedä, mistä tämä ajatus on tullut, mutta muistan kirjoittaneeni sen jopa johonkin koulutehtävään haaveita kartoitettaessa. Kenia tuntui jotenkin tutulta ja luotettavalta paikalta. Loppuvuodesta 2015 juttelin ystäväni kanssa asiasta, ja molemmat innoistuimme todella paljon huomatessamme haaveidemme kohtaavan. Otin selvää, mitä kautta Afrikkaan voisi lähteä vapaaehtoiseksi, ja löysin Allianssin. Ystäväni ja minä halusimme molemmat auttaa nimenomaan lapsia, joten harkitsimme paria paikkaa Keniassa ja Ugandassa. Lopulta Mombasan läheisyys ja pieni lastenkoti veivät voiton ja haimme Ukundan Day Careen.

Miten sait rahat kasaan vapaaehtoistyötä varten?

Hain vapaaehtoistyöhön tammikuussa ja lähdin matkaan kesäkuussa. Tuo aika on oikeastaan ainoa, jolloin olen kurinalaisesti säästänyt jotain tiettyä asiaa varten pidemmän ajan. Muutin halvempaan asuntoon, palasin opiskelujen ohella osa-aikatyöhön, jossa tein paljon rahakkaita yövuoroja. Nostin opintolainaa ja pistin säästöön kaiken minkä pystyin. Lainasin myös vähän rahaa vanhemmiltani ja maksoin takasin reissun jälkeen. Olin siis tuohon aikaan 23-vuotias opiskelija, joka ei osannut säästää yhtään rahaa ja oli aina vähän taloudellisesti haastavassa tilanteessa. Mutta niin vaan sitä sai rahat kasaan kun oli jotain tärkeää, mitä tavoitella.

Mitä käytännön asioita kannattaa ottaa huomioon?

Ensimmäisenä tulee mieleen rokotukset. Tarkista kohdemaan rokotussuositukset ja ota mieluummin varman päälle kuin liian vähän. Itse otin neljä rokotusta kerralla ennen lähtöä ja lisäksi söin malarianestolääkettä koko reissun ajan ja muutaman viikon sen jälkeen. Rokotuksiin meni rahaa parisataa euroa ja malarianestolääkkeeseen toiset samanmoiset. Muista tehdä myös viisumihakemus huolella (ja älä vitsaile siinä kuuluvasi mafiaan, vaikka kysymykset naurattaisivatkin). Tarkista passin voimassaolo ja kauanko sen tulee olla voimassa Suomeen palaamisen jälkeen.

Kannattaa lukea paljon muiden kokemuksia kyseisestä paikasta, jotta osaat valmistautua paremmin. Ihan esimerkiksi vaatevalinnoista lähtien kannattaa kysellä vinkkejä, sillä paikkoihin, jossa vaatteet pestään nyrkkipyykillä ja eivät ikinä pääse kuivumaan kunnolla ilmankosteuden vuoksi, ei esimerkiksi kannata ottaa niitä parhaimpia kuteitaan mukaan. Itse pakkasin sillä mentaliteetilla, että mukaan lähtee se, josta ei haittaa jos se menee pilalle. Tarkista myös tarvitsetko esimerkiksi adapteria (Keniaan tämän tarvitsi) ja valmistaudu siihen, ettei kohteessasi ole jatkuvasti sähköä tai vettä tarjolla. Paikan päällä orientaatiossa oppii tarpeelliset asiat kohdemaan käytännöistä ja kulttuureista, mutta pakkaamiseen ei voi siinä vaiheessa enää vaikuttaa, eli selvitä nuo asiat etukäteen.

Menitkö suoraan isäntäperheeseesi kun saavuit Keniaan?

Mun sijoituspaikka oli tosiaan Ukundassa eli Kwale Countyn alueella kaukana pääkaupunki Nairobista. Orientaatio kuitenkin tapahtui Nairobissa, eli lensimme (Rovaniemi-)Helsinki-(Lontoo-)Nairobi. Lentokentällä meitä oli vastassa yksi CIVS:n vapaaehtoistyöntekijä, joka ohjasi meidät taksiin ja Nairobin esikaupunkialueelle Buruburuun CIVS:n toimistolle. Sieltä kävelimme opastetusti ensimmäiseen isäntäperheeseemme. Meille oltiin puhuttu etukäteen hotellista, mutta syystä x majoituimme paikallisen perheen luona. Vietimme muutaman päivän Nairobissa/Buruburussa orientaatiossa.

Sen jälkeen saimme päättää, lähdemmekö sijoituspaikkaamme Ukundaan vai haluammeko mennä ensin viikon työleirille Kisumuun. Olisimme voineet myös osallistua kolmepäiväiselle safarille, mutta sen hinta (noin 300e) tuntui liian kovalta siinä vaiheessa. Päätimme skipata myös työleirin, ja lähdimme bussilla Nairobista Ukundaan, jossa pääsimme varsinaiseen isäntäperheeseemme. Loppuvaiheessa vapaaehtoistyötä palasimme Nairobiin muutamaksi päiväksi, jolloin tosiaan tutustuimme yhteen orpokotiin ja hengasimme toisen suomalaisen ystävän kanssa. Tällöin majoituimme ystävämme isäntäperheessä.

Pelottiko sinua olla Keniassa?

Pelotti. Koko ajan takaraivossa oli pelkotila, mutta siihen tottui niin hyvin, että sen melkein unohti. Olen kirjoittanut tästä aiheesta kaksi postausta, Se asia, josta en voinut puhua ääneen ja Tarkennusta edelliseen postaukseen.

Mikä aiheutti pahimman kulttuurishokin?

Rehellisesti, kotiin paluu. Suomeen asettuminen oli todella vaikeaa ja koin silloin kaikkein pahinta kulttuurishokkia. En halunnut viikkoon poistua mihinkään vanhempieni kotoa tai hankkia puhelimeen nettiä. Jos nyt kuitenkin mietitään Keniassa, niin varmaan se ilman sähköä ja juoksevaa vettä oleminen oli pahin kulttuurishokki. Mutta siihenkin tottui oikeasti todella hyvin.

Parasta vapaaehtoistyössä?

Kokemus kokonaisuudessaan. Ajattelin lähteväni sinne auttamaan muita, mutta tajusin oppineeni vain valtavasti itsestäni ja suhtautumisestani maailmaan. En voi lähteä kehitysmaahan ja kuvitella olevani laupias samarialainen. En voi surkutella siellä toisten elämää ja olla heidän yläpuolella. Länsimainen elämä on monella asteikolla parempaa kuin kehitysmaassa asuvan elämä, mutta opin sen, etten voi silti arvottaa erilaisia elämiä keskenään. Kenialaisilla on paljon, mitä meillä ei. (Silti he tarvitsevat kehitysapurahoja, sitä en tässä nyt lainkaan tarkoita.) Parasta oli kohdata vieras kulttuuri, tutustua siihen, ymmärtää asioita ja olla henkisesti rikkaampi. Lisäksi parasta oli saada olla lasten kanssa. Edelleen ikävä.

Vinkki vapaaehtoistyöstä haaveilevalle?

Lähde! Et tule katumaan. Kaikki, mikä on kamalaa ja hirveää, kasvattaa ja saat myöhemmin niistä voimaa. Ja iloisia hetkiä on paljon. Vapaaehtoistyö on myös mahtava paikka laajentaa omaa näkökulmaansa ja maailmankatsomustaan sekä oppia asioita itsestään. Lähde avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti matkaan.

Siinä olisi ne useimmin kysytyt kysymykset. Haluan myös vinkata, että muita vapaaehtoistyötä koordinoivia järjestöjä Allianssin lisäksi on esimerkiksi KVT ja Maailmanvaihto. Lisäksi Keniassa, ihan Ukundan lähellä toimii Home Street Home. Kilroy järjestää myös jotain vapaaehtoismatkoja, ja jos ekologinen matkailu ja auttaminen eläinten parissa kiinnostaa, kannattaa tsekata Ekomatkaajat.

Multa saa ehdottomasti kysyä lisää, jos vaan mieleen jotain juolahtaa. Lisäksi olen nyt avannut kaikki vanhat Kenia-aikaiset postaukseni. Eli kategoriasta Vapaaehtoistyö pääset lukemaan aiheeseen liittyvät postaukset, ja Afrikka-kategorian alta löytyy kohteesta enemmän. Kivoja lukuhetkiä! 🙂

Lue ainakin nämä:

Ensikosketus Keniaan
Eläminen Ukundassa
Fiilikset vapaaehtoistyöstä ja Afrikasta viiden viikon jälkeen
Vapaa-ajan rentoutumista vapaaehtoistyössä
Tavallinen päivä Keniassa
Koti Keniassa – näin asuin Afrikassa
Only need the light when it’s burning low
On niin saatanan mukavaa kun saa kimaltaa

3 kommenttia
6.5.2021 by lauralinnea

Every night in my dreams I see you, I feel you

Ensimmäinen postaus koko blogissa jonka kirjotan tänne suoraan ilman etukäteissuunnittelua, pelkästään tän fiiliksen pohjalta mikä mulla on just nyt. Ja just nyt mulla on itkunen, haikea ja kaipaava fiilis. Kenian hostmama laitto tänään aamulla viestiä ja lähetti kuvia Manuelin synttärijuhlista, ja arvatkaapa kahesti tuliko mulla itku niitä kattoessa. Keniassa mietin usein, että nyt ois ihana päästä halaamaan ystäviä tai saada mikä tahansa kosketus niiltä ihmisiltä, joita siellä kaipasin. Nyt kuuntelen tota otsikossa mainittua biisiä ja tässä vaiheessa tekstin kirjottamista alko just nyt valumaan kyyneleet poskille. Mulla on niin kauhea ikävä! Tekisin mitä vaan että pääsisin just tällä sekunnilla istumaan tonne likasille lattioille ja halaamaan noita lapsia vielä kerran. Pahinta on, etten tiedä yhtään koska näen mun rakkaat pienet seuraavaksi. En vieläkään käsitä, ettei tää oo mikään viikon loma jonka jälkeen palaan ja lapset juoksee mua vastaan kädet ojossa ja tappelee siitä, kuka pääsee syliin ekana. Fakta on se, etten tiedä näenkö noita lapsia enää ikinä. Lapsia, joista tuli mulle niin tärkeitä. Lapsia, joita ihan oikeesti opin rakastamaan kahdessa kuukaudessa. Eilen mä tunsin sopeutuneeni kotimaahan takasin paremmin kuin yhtenäkään aiempana päivänä, tänään mä kuolen ikävästä.

Tällanen täysin spontaani purkaus tähän väliin. Tiesin että mulla jää ikävä, mutten ikinä tienny että tää ikävä voi olla näin tuskasen kova. Mä vaan toivon niin paljon, että jokainen noista lapsista saa mahdollisimman hyvän elämän, koska en kestä ajatella yhtään sitä, miten paskoissa olosuhteissa ne joutuu tuolla olemaan. Miten niistä saattaa tulla syrjäytyneitä katulapsia, jotka kuolee 17-vuotiaana roviolla poltettuna huumevarkauden takia, koska yhteiskunta ei anna niille mitään tukea. Mä en halua ajatella tollasia ajatuksia loppuun, ton mahdollisuuden tiedostaminenkin on mulle jo liian kova pala. Joka yö oon unissani Keniassa, joka ilta lähetän ajatuksissani paljon rakkautta, suojelusenkeleitä, pusuja ja haleja lapsille Keniaan. Lapsille, joiden vanhemmatkin kutsu meitä niiden toisiksi vanhemmiksi ja siskoiksi. Mä en tykkää näyttää tunteitani ulospäin näin vahvasti, mä en tykkää lässyttää enkä mä tykkää jaella mitään hellyydenosotuksia edes sanallisesti. Mä haluan olla kylmä ja cool, jotta mikään ei koskaan satuttais mua. Mutta mä en voi itelleni mitään kun katon kuvia näistä lapsista. Ikävä on, ja niin kun minä ja mun rakas pieni Manuel toisillemme aina sanottiin, aloo and moimooooi <3

Every night in my dreams

I see you, I feel you

That is how I know you go on

Far across the distance

And spaces between us

You have come to show you go on

Near, far

Wherever you are

I believe that the heart does go on

Once more, you open the door

And you’re here in my heart and

My heart will go on and on

Love can touch us one time

And last for a lifetime

And never let go till we’re gone

Love was when I loved you

One true time I hold to

In my life we’ll always go on

Near, far

Wherever you are

I believe that the heart does go on

Once more, you open the door

And you’re here in my heart and

My heart will go on and on

You’re here, there’s nothing I fear

And I know that my heart will go on

We’ll stay, forever this way

You are safe in my heart and

My heart will go on and on

♥

Kirjoita kommentti
10.8.2016 by lauralinnea

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

Kirjoita kommentti
8.8.2016 by lauralinnea

Vapaa-ajan rentoutumista vapaaehtoistyössä

Usein day caren lasten mentyä päiväunille halutaan nauttia keskipäivän paahtavasta auringosta. Tällöin mennään tohon talon etupuolelle kivetykselle makoilemaan, jotta sais hieman väriäkin tarttumaan. 😀 Ennen reissua kaikki oli ihan vakuuttuneita siitä, että tuun takasin tosi ruskeena. Harmi tuottaa pettymys, mutta meijän työ täällä on pääasiassa sisätiloissa tapahtuvaa, joten hirveän paljon ei jää aikaa itse auringonpalvontaan. Sen takia koitetaankin hyödyntää lasten uniaika ja ottaa se hetki rennosti auringossa loikoillen.

Tuossa makoillessa harvemmin saa olla kovin kauaa yksin, vaan varsinkin iltapäivisin ympärille alkaa pikkuhiljaa kerääntyä naapuruston lapsia. Meistä ollaan täällä niin kauhean kiinnostuneita, ja samoin kaikesta mitä me tehdään. Lapset koittaa lukea mun kirjaa vaikka ei ymmärrä sanaakaan suomea, saati sitten että osais välttämättä muutenkaan lukea. Puhelimet on myös älyttömän kiinnostavia, ja kuulokkeista tulevaa musiikkia pitää myös tietenkin päästä kuuntelemaan. Joka kerta myös lapset letittää mun hiukset uudestaan ja laittaa erilaisia kampauksia. Pitkä ja vaalea tukka on täällä sellanen juttu, että kaikkien on pakko päästä vähän kokeilemaan miltä se oikein tuntuu. 😀 Joskus saatetaan nauttia pihalla ilta-auringosta pitkään vaan ulkona istuen ja naapurin lasten kanssa jutellen. Tällöin meillä on kyllä yleensä mukana pihalla myös näitä meidän omia hoitolapsia, joiden kanssa puuhaillaan ja leikitään pihalla.

Mua harmittaa paljon näiden lasten puolesta, ettei niillä oo lähes mitään leluja täällä käytettävissään. Pari lasta on todella vilkkaita, ja usein ne alkaa purkaa energiaansa toistensa lyömiseen ja aggressiivisuuteen, koska niillä ei ihan yksinkertasesti oo tekemistä eikä mitään virikkeitä. Jos oisin tiennyt tän etukäteen, niin oisin ottanut Suomesta mukaan jotain simppeliä lelua – tennispalloja, pikkuautoja, lelutraktoreita, hyppynarun jne. Meidän hoitolapset on kaikki alle kaksivuotiaita, joten mitään kauhean monimutkasta leikkiä ei edes kannata alkaa kehittämään, meillä kun ei ole edes yhteistä kieltä. Jos joku Ukundan St. Michaels Day Care Centeriin vapaaehtoiseksi lähtevä sattuu lukemaan tätä, niin tässä sulle kultanen vinkki! Tuo mukanas leluja, ja nimenomaan pienille lapsille sopivia. Ois niin ihana saada näille jotain virikettä tänne, aktiivisia ja reippaita lapsia kun kuitenkin on kyseessä.

Juttu lähti vähän lipsumaan sivuraiteille, mutta väliäkös tuolla. Joka tapauksessa, tän talon reunustan kivetys on meidän päivittäin käyttämä chillailupaikka, jossa venähtää helposti useampikin tunti sään ollessa koko ajan lämmin. Monesti mietin tossa rentoillessani, että on täällä Ukundassa oikeesti ihan kiva olla.

Kirjoita kommentti
13.7.2016 by lauralinnea

Eläminen Ukundassa

Keniassa asuminen ja arkieläminen on hyvin erilaista mihin oon ikinä aiemmin tottunut. Asutaan täällä siis paikassa nimeltä Ukunda. Tää kylä tai kaupunki, en oo varma kumpi, kuuluu Kwale Countyn alueeseen ja on kai ainakin henkisesti myös osa Mombasaa. En tiiä Ukundan väkilukua, mutta Mombasan alueella ihmisiä asuu ilmeisesti yli kolme miljoonaa. Ukundassa on yksi iso autotie, jossa tän maan täysin kreisin liikenteen takia sattuu paljon vakaviakin onnettomuuksia. Täällä on myös ainakin yksi iso supermarket, ja monia kahviloita ja ruokapaikkoja. Suosituin julkinen kulkuväline on tuktuk, joka on vähän niin kuin moottorikäyttöinen kolmipyöräinen kärry. 😀 Tuktukeihin mahtuu 3-5 matkustajaa ja yhden matkan normaalihinta on 20 shillinkiä eli noin 0,17 euroa. Tuktukit kulkee maksimissaan viittäkymppiä, ja mun täytyy sanoa että pomppuisesta kyydistä huolimatta tykkään aika paljon matkustaa noilla pikkukärryillä. Lisäksi täällä julkisina kulkuvälineinä toimii moottoripyörät eli piki pikit, ja vähän pidemmillä matkoilla minibussit eli matatut.

Ukundassa on monta pientä kylää, joissa yhdessä mekin täällä asutaan. Nää kylät on ihan todella sokkeloisia, ja mulla meni ainakin kaks viikkoa oppia reitti isolta tieltä tänne kylän uumenissa olevaan taloon, sillä tuntuu että jokanen tiennäyttäjä vei aina eri reittiä pitkin kotiin. 😀 Täällä kylässä kaikki tietää meidät, koska kaks valkosta eli mzungua ei todellakaan jää täällä huomaamatta. Aina ulkona liikkuessa saa kuulla joka puolelta ilosia jambo-huutoja lapsilta, ja aikuisilta how are you –kysymyksiä. Lapset haluaa aina moikata meitä ja jostain syystä pyytää meiltä myös aina karkkia. 😀 Näissä kylissä on aina sellanen yhteisöllisyyden meininki, mutta ketään toisen kylän asukkaita täällä ei kuitenkaan tunneta. Huomasin sen eksyessäni vahingossa naapurikylään kotimatkalla, ja tuntu tosi oudolta kun kukaan ei tunnistanu mua tai osannu neuvoa oikeeseen suuntaan, vaan kaikki oli pelkästään ihmeissään nähdessään valkoisen tallustelevan heidän kylässään.

En tiedä mikä tilanne on kaikissa muissa meidän kylän taloissa, mutta täällä meidän omassa kotona ei oo ollenkaan juoksevaa vettä. Vesi haetaan kaivosta ja valtio lähettää tänne säännöllisesti juomavettä, koska paikalliset ei myöskään pysty juomaan ns. tavallista vettä sen suolaisuuden vuoksi. Mun ja Annikan täytyy tietenkin ostaa oma vetemme vielä erikseen, sillä se valtion tuoma vesi ei oo meille juomakelposta. Peseytyminen tapahtuu vatipesulla, ja vesi on totta kai kylmää – lämmintä vettä saa, jos jaksaa sitä käydä erikseen keittämässä. Pesuvesi on näiden tottumusten mukaan puhdasta, mutta suomalaiset nyrpistäis kyllä nenäänsä näiden määrittelemälle puhtaalle vedelle… Ruoka tehdään kaasulämmittimen avulla keittiön lattialla, ja kaasun ollessa loppu kokataan avotulella, sillä kaasupullot on aika hintavia eikä niitä oo aina varaa ostaa. Juoksevan veden puuttuessa kädet pestään niin, että toinen kaataa kupista vettä isompaan vatiin, ja toinen pesee kätensä siinä vesinorossa. Saippuaa ei käsienpesuun käytetä, ja kädet pestään vaan jos ne on oikeesti likaset ennen ruokailua tai jos ollaan aikeissa syödä sormin. Vessa on täällä reikä lattiassa, joka huuhdellaan kaatamalla siihen vettä sangosta. Koska vessassa käynnin jälkeen ei täällä käsiä voi pestä, huljutan ne itse puhtaaksi pesuvedellä. Käsiä ei myöskään ikinä kuivata mihinkään pesemisen jälkeen.

Pyykit pestään nyrkkipyykillä ja ne kuivuu yleensä useamman päivän, tosin ei ne kyllä ikinä tuu täysin kuivaksi tän kostean ilmaston takia. Meillä on täällä talossa palvelustyttöjä, jotka hoitaa mm. siivoamisen, pyykkäämisen ja kokkaamisen sekä auttaa lastenhoidossa. Palvelijat on nuoria tyttöjä ja naisia, jotka asuu ilmaseksi tässä talossa ja saa pientä palkkaa työstään. Meidän talo on kohtuu iso, sillä tässä on keittokomeron ja olohuoneen lisäksi kolme makuuhuonetta, vessa ja kylppäri, sekä pieni ulkoeteinen. Täällä talossa tosin asuu tällä hetkellä myös 11 ihmistä, eli siihen nähden talo ei oo mitenkään kovin iso. 😀 Mulla ja Annikalla on oma yhteinen huone, jossa on yksi sänky ja yksi patja meidän Buruburusta tuomilla moskiittoverkoilla, ikkunassa verhot ja lattialla jalallinen tuuletin. Mitään säilytystasoja yms hienouksia on turha odottaa, vaan pidetään tavarat matkalaukuissa ja rinkoissa ja jos halutaan syödä omassa huoneessa välipalaa, tehdään se sängyllä tai lattialla. Viikon välein kaikki makuuhuoneet myrkytetään, mutta silti silloin tällöin lattialta löytyy uusia ystäviä, kuten torakoita, jättimuurahaisia ja toukkia.

Läheisestä moskeijasta kantautuu muslimien rukouskutsu monta kertaa päivässä, ja oon herännyt lähes poikkeuksetta joka yö aamuviideltä pauhaavaan rukouskutsuun. Allahu akbar –kuulutusten jälkeen nukahdan yleensä tunniksi uudestaan, jonka jälkeen herään pyykkäämisen ääniin ja lasten metelöintiin. Yleensä sinnittelen kahdeksaan tai yhdeksään asti sängyssä, koska en yksinkertasesti halua nousta liian aikasin väsyneenä ylös. Nukkumaan mennään kymmenen-yhdentoista aikaan, sillä pimeä tulee täällä jo viimeistään seittemältä illalla. Pimeän jälkeen ei saada kulkea ulkona ollenkaan, sillä tää paikka ei oo lainkaan turvallinen, eikä kaikkien todeksi muuttuneiden kauhutarinoiden jälkeen ees tuonne pimeään kylään halua mennä vaeltamaan. Päivisin otetaan valoisasta ajasta ja paahtavasta auringosta sitte kaikki ilo irti.

Ruokaa täällä syödään kolmesti päivässä, aamupala, lounas ja illallinen. Annokset on jättisuuria ja välipaloja ei ruukata sen enempää syödä. Mä en yksinkertasesti saa ahdettua itteeni kerralla niin paljon ruokaa, joten joko oon nälissäni puolet päivästä tai sitten syön hedelmiä välipalaksi. Hedelmät on täällä todella, todella tuoreita, ja niitä tulee syötyä enemmän kuin mielellään. Yleensä hedelmistä on tarjolla mangoa, avokadoa, kookosta, banaania ja appelsiinia. Niitä ostetaan yleensä torilta aika halvalla, ja kuten arvata saattaa, on tuoreeltaan puista ja pensaista poimitut hedelmät täällä miljoona kertaa maukkaampia ja aidon makuisia. Jopa avokado maistuu täällä joltakin! 😀

Isommat ostokset haetaan supermarketista tai hedelmätorilta, mutta jos ollaan vailla jotain pienempää, kuten krediittejä puhelimeen, karkkia, nopeasti hedelmää tai vaikka uutta vesikanisteria, haetaan ne tämän kylän sisällä olevista pikkukojuista. Näitä kojuja on useita ja niissä myydään oikeasti kaikkea pientä käyttötavaraa maan ja taivaan väliltä, ihan niistä karkeista sinne muoviämpäreihin ja alusvaatteisiin asti. Rakennukset on melkein kaikki tehty kivestä, ja osa on bambukattosia, kun taas osa, kuten meidän kotimme, on peltikattoisia. Ulkona tallustelee usein kanoja ja tipuja, sekä todella riutuneen näkösiä lehmiä ja vuohia.

Elinolosuhteista Ukundassa on kyselty multa paljon, ja toivottavasti tästä postauksesta saitte nyt jotain vastauksia kysymyksiinne. Jos jotain jäi mietityttämään, niin kysykää! Elämä täällä on aika yksinkertaista ja kiireetöntä, mutta tuo myös koko ajan mukana yllätyksiä. Ikinä ei voi suunnitella seuraavaa päivää ja kaikki yksityiskohtaiset aikataulut on syytä unohtaa. Rennolla ja mukautuvalla asenteella pääsee aika pitkälle, sawa sawa ja niin edelleen.

Kirjoita kommentti
6.7.2016 by lauralinnea

Top of Nairobi

Me vietettiin meidän reissun ensimmäiset viisi päivää Kenian pääkaupungissa Nairobissa, tai oikeastaan sen lähellä olevassa Buruburussa. Yhtenä päivänä kuitenkin käytiin ihan Nairobin puolella.

Nairobin reissulla käytiin Samsung-tornissa, joka on yksi Nairobin korkeimmista torneista. Maisemat tornista oli aika huikeet, sillä tornista tosiaan näki koko kaupungin. Toi yksi kuva, missä poseerataan nätisti Dominicin kanssa, aiheutti miehissä hirveen naurukohtauksen. Kamerasta kattoessa Dominicista ei meinaan näy mitään muuta kun hampaat. 😀 Noi miehet heittää aina vitsiä siitä, miten musta Dominic on ja miten sitä ei meinaa näkyä tummaa taustaa vasten. Nairobin huipulla oli siis huikeeta läppää ja huikeet näkymät. Saatiin tornin sisäänpääsystä alennusta nätisti hymyilemällä, joten vajaa kahen euron sisäänpääsymaksu ja torniin kiipeäminen makso ittensä ehdottomasti takaisin noiden näkymien vuoksi!

ps. vielä kerta kiellon päälle: huikeeta!

Kirjoita kommentti
18.6.2016 by lauralinnea

Greetings from Nairobi!

Heissan! Tätä postausta kirjoitetaankin nyt sitten aika paljon etelämmästä kun viimesintä, nimittäin Nairobista asti. Saavuttiin tänne perjantai-iltana, ja tää lyhyt aika mitä ollaan täällä vietetty on kyllä ollu… no, aikamoista. Ei oikeen löydä sanoja kuvailemaan fiiliksiä, kun kaikki tuntemukset ja mielialat vaihtelee laidasta laitaan monta kertaa päivän aikana. Toisaalta on innostunu kaikesta tästä uudesta ja jännästä mitä on nyt jo tullu vastaan, toisaalta taas tulee haikeita ja itkuisia oloja kun mikään täällä ei toimi niin kuin on aikasemmin tottunut, ei niin yhtään mikään.

Ensimmäinen yö Nairobissa oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän hirveä. Oltiin syöty huonosti päivän aikana, koska oltiin käytännössä koko päivä hengattu lentokentällä tai lentokoneessa. Juomispuoli oli vielä heikompi, lyhyiden vaihtoaikojen takia kun ei keretty ostaa vettä kentältä. Tää kombo yhdistettynä matkarasitukseen eri aikavyöhykkeiden välillä seilatessa ja tietenkin ah niin ihanan malarianestolääkkeen sivuoireisiin aiheutti erittäin tuskaisen tervetuliaisyön Keniassa. Saapuminen maahan oli muutenkin tosi jännittävää, oltiin meinaan saatu aikasemmin tieto että majotuttaisiin hotellissa Nairobissa oleskelun ajan, mutta nyt meidät kuskattiinkin suoraan isäntäperheeseen ilman mitään ennakkovarotusta. Kaiken lisäksi matka isäntäperheeseen kävi yöllä pimeällä jonku slummialueen läpi, ja voin myöntää siinä vaiheessa oikeesti pelänneeni jonkun verran. 😀

Päästyämme hostperheeseen eka yö täyttykin siis aika lailla pahoinvointisuudesta, hirveestä kuumuudesta ja moskiittoverkon virittelystä – ei siis niinkään unesta eikä varsinkaan veden juomisesta kuten ehkä hieman toivottiin. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa iski kyllä ensimmäinen epätoivon hetki ja muutamaan kertaan piti itkun kanssa miettiä, että mihin ihmeeseen sitä on oikein ryhtymässä. Täällä on kuitenkin pakko pitää koko ajan mielessä se fakta, että illalla kaikki asiat tuntuu kymmenen kertaa kamalammilta ja aamulla olo on joka kerta niin paljon helpompi.

Mulla ois kerrottavana vaikka ja mitä vielä, mutta koitan pitää nää postaukset luettavan pitusina enkä värkkäile kovin monen kilometrin edestä stooreja tänne. En edes tiiä vielä koska tän postauksen pääsen julkasemaan, eli toisin sanoen koska pääsen toimivan nettiyhteyden äärelle. Täytyy sanoa, että ilman nettiä olo on TODELLA kummallista ja tuo tosi orvon olon, mutta toisaalta jollain tavalla se on myös helpottavaa. Keskittyminen ympäristöön ja oikeasti niiden asioiden kokemiseen on tosi paljon vahvempaa ilman puhelinta. Mutta ei tällä kertaa enempiä jorinoita, palataan toivottavasti pian uusilla jutuilla!

Kirjoita kommentti
6.6.2016 by lauralinnea