Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

vaikeuksia

Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

IMG_1517

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3

Se asia, josta en voinut puhua ääneen

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ”turvallisessa” Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.

Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that’s it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi – ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut…) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

IMG_0423

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa… Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ”Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.” ”Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.” Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä – oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

IMG_2248

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

IMG_0622

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.

Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

”Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.” Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin – varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!

IMG_2589

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

IMG_1240

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

IMG_1259

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

IMG_1260

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

hauska kuva kenia

Kulttuurihämmenystä Tansaniassa

IMG_0874
IMG_0888-horz

Sansibarilla valtaosa väestöstä on muslimeita, ja se näky meidän kolmen päivän visiitilläkin hyvin vahvasti. Ranta-alueen ulkopuolella ei oo naisilla hyväksyttävää kulkea shortseissa tai mekossa, joka jättää polvet paljaaksi. Muutenkaan naisten ei ilmeisesti oo kovin hyväksyttävää käyttää edes housuja, vaan lähes kaikki naiset oli pukeutunu pitkiin hameisiin ja mekkoihin. Tää meinas tuottaa mulle todellisen ongelman, sillä mulla ei ollut mukana mitään hametta – enhän mä sellasia koskaan käytä. Korkeintaan jonkun bilemekon saatan laittaa baariin, mut muuten olen vaan niin farkkutyttö henkeen ja vereen, että tunnen oloni vaan oudoksi ja epämukavaksi pitkissä hameissa. Nyt oli kuitenkin pakko käydä Annikan matkalaukulla ja lainata tollasta nilkkapitusta, mustaa hametta. Nätti vaate, mut mä tunnen oloni vaan niin tyhmäksi tollanen päällä. 😀 Heijastuu hyvin kuviinkin se mun epämukava olo, tosin nää kuvat on räpsäisty just rannalla olemisen jälkeen, eli fiilis oli kuitenkin väsyneen hyvä. Lutrasin muuten sen verran baby oililla biitsillä makoillessa, että oon vihdoin saanu jotain väriäkin tarttumaan. Jee!

IMG_0883
IMG_0892
IMG_0894

Toinen asia, mikä Sansibarin muslimikulttuurissa näky hyvin vahvasti, oli nyt käynnissä oleva ramadan eli paasto. Ramadanin takia päiväsaikaan eli auringon ollessa ylhäällä ei mitkään muut kuin hotellien yhteydessä olevat ravintolat saaneet olla auki. Tää vaikeutti jonkun verran ruokapaikkojen löytämistä, mut onneksi onnistuttiin löytämään aina ihan mukiinmeneviä safkaamispaikkoja. Lisäksi moskeijoista kaikuva rukouskutsu soi useaan otteeseen päivässä ympäri saarta, mutta siihen on jo tottunut Keniassa. Ramadanin vuoksi myöskin julkisilla paikoilla alkoholin käyttö, tupakointi ja pussailu oli kiellettyä päiväsaikaan. Näistä säännöistä oli muistutuksena monia lappuja ympäri hostellin seiniä. Täytyy myöntää, että ensin tuntu hieman oudolta, miten yhden uskonnon säännöt voi rajottaa noin paljon kaikkia saarella olijoita. Mutta maassa maan tavalla, ja samalla kummasti oppii arvostamaan taas kotimaassa olevaa vapautta syödä ja pussailla koska haluaa. 😀

Sairaalassa Keniassa – pelottavin kokemukseni

Mä oon ollut enemmän tai vähemmän kipeänä ensimmäiset kolme viikkoa Keniassa. Etukäteen yksi mun suurimmista peloista oli nimenomaan se, että sairastun täällä jotenkin tavallista turistipöpöä pahemmin. Mulla oli aika pitkään vatsa sekaisin ja aina välillä nousi kuume, joka veti aina pariksi päiväksi sängynpohjalle. Jossain vaiheessa tilanne kärjistyi sitten todella ikäväksi, ja mun kuume vaan kohosi korkeemmaksi eikä mikään ruoka tai neste pysynyt sisällä. Tää johti sitten tietenkin kehon totaalikuivumiseen, ja jouduin lähtemään yhtenä yönä sairaalaan, kun en meinannut pysyä enää tajuissani edes makuuasennossa.

Matka sairaalaan oli suoraan sanoen pelottava. Täällä kylässä ei pääse millään ambulanssilla liikkumaan, joten meidän piti kävellä läheiseen sairaalaan. Koska täällä ei todellakaan oo turvallista liikkua pimeellä, mut piti peittää kokonaan ison viltin alle, jotta kukaan ei näkisi mun olevan valkoihoinen. Käveltiin myös ihan törkeän nopeesti kylässä, ja mun keskittyminen meni pelkästään tajuissa pysymiseen. Lähisairaalassa ei kuitenkaan ollut tarvittavia välineitä, joten mut siirrettiin autolla Palm Beach Hospitaliin. Mulla oli koko ajan todella pelokas olo, sillä tunsin olevani niin voimaton eikä mun luottamus kenialaiseen sairaalahoitoon ollut mitenkään kauhean suuri. Verikokeiden aikana multa sitten viimein lähti taju, ja heräsin jonkun ajan päästä sairaalasängystä tippaletkuun sidottuna.

20160622_083640

Eka yö menikin sitten aika tiedottomissa merkeissä. Aamulla herätessäni sain kuulla olleeni yöllä pelottavan kalpea ja voimaton, ja hostisä oli ihan tosissaan pelännyt mun kuolevan.. 😀 Ite en ehkä nähny tilannetta ihan noin pahana, mutta täällä nyt on tapana myös liiotella asioita. Olin kuitenkin tosi heikko, joten ekan vuorokauden sain lähes tauotta tipasta nestettä ja ravintoa. Antibiootteja saadessa alko taas tuttu oksentelu entistä rajumpana, ja lopulta olin sairaalassa kolme vuorokautta, joista suurimman osan ajasta letkun päässä ja unessa. Mulla ei missään vaiheessa ollut kauheen luottavainen olo olla sairaalassa, sillä mulle ei kerrottu mun tilanteesta juurikaan mitään, ja hoitajat ei aina olleet sieltä ystävällisimmästä päästä. Verikokeiden ja muiden testien tuloksia sai ensin pyytää, ja sitten käskeä ja tiukata useaan otteeseen, enkä aluksi ees tiennyt mitä lääkkeitä mulle annettiin ja miksi. Kotimaassa tilanne olis ollut varmaankin toinen, mutta täällä mua vaan pelotti jatkuvasti. Ei kai mikään ihme, kun oot huonossa kunnossa ja sulle vaan sysätään eri muodoissa lääkkeitä eikä kerrota mistään mitään. 😀

Yksi asia, mikä osaltaan vähensi sitä luotettavuuden tunnetta, on paikallisten suhtautuminen valkoihoisiin. Oon kyllä koko ajan tiedostanut sen, että meiltä koitetaan nyhtää ylihintaa kaikesta ja meidän ajatellaan olevan todella rikkaita. Mutta se, että sama meininki näky jopa sairaalassa, on jo aika kurjaa. Hostäiti oli koko ajan sitä mieltä, ettei mua mikään vaivaa vaan mua pidetään sairaalassa vaan rahan takia, vaikka oisin valmis lähtemään kotiin. En usko asian olleen ihan noin kärjistetty, mutta kieltämättä kaikesta siitä epämääräisestä toiminnasta jäi vähän kummallinen olo – miksen saanut nähdä tuloksiani, miksei kukaan suostunut kertomaan hoidossa oleskelun hintaa, miksi kukaan ei kertonut mulle mitään väli-infoja vaan lähetti vaan kokin kyselemään ruokatoiveitani. Inhottavaa, että jopa sairaalassa hinnoista pitää tingata etkä voi täysin olla varma, saatko asianmukaista hoitoa vai pitkitetäänkö sitä suurten rahasummien toivossa. Tästä syystä en suostunutkaan ottamaan viimeisiä antibiootteja vastaan, vaan ilmoitin lähteväni kotiin heti kun tunsin olevani kunnossa. Eikä muuten oo tullut mitään jälkioireita, eikä mulle suostuttu edes antamaan niitä mun kovasti tarvitsemia antibiootteja mukaan kotiin tablettimuodossa. Kummallista toimintaa kerrassaan. 😀

20160623_140157

Sairaalassa koin myös yhden eri syistä pelottavan hetken, josta kerroinkin jo snäpissä jonkun verran. Yksi ilta olin hetken yksin huoneessa, sillä mun vierailijat oli lähteneet hakemaan mulle tarvittavia kamppeita yön yli oleskeluun. Noin kymmenen minuutin yksinoleskelun jälkeen istuin sängyssä syömässä illallista, kun ovelta kuulu koputus ja joku tuntematon mies astu sisään. Mies tarkisti ensin vessan varmistaakseen, että olin yksin, ja tuli sitten istumaan tuolille siihen mun sängyn viereen. Tässä vaiheessa olin jo aika varautunut, koska en yhtään tiennyt kuka se rähjäsissä vaatteissa kynnet sinisiksi maalattuina istuva ukko mun huoneessa oli. Mies kysy multa ensin puhunko saksaa, ja vastattuani kieltävästi se alko puhumaan hitaasti englantia ja kerto haluavansa varottaa mua. Mies selitti hitaasti huonolla englannilla olleensa sairaalassa kolme vuotta, ja miten sairaalan väki on myrkyttänyt sitä tippaletkujen ja vesipullojen kautta. Tilanne oli jotenkin tosi karmiva ja pyysin ukkoa monta kertaa poistumaan, ja yrittäessäni painaa hälytysnappia mies näytti mulle, etten saa koskea siihen nappiin. Ukko vaan selitti juttuaan siitä, miten sairaala yrittää tappaa kaikki ja miten en saa hälyttää apua ja näytti jotakin kurkunleikkauseleitä. Jälkikäteen aatellen ukko ei varmasti halunnut mitään pahaa, mutta säikähdin kyseisessä tilanteessa ihan mielettömän paljon. Lopulta mies suostu lähtemään huoneesta, mutta tuli toisesta ovesta takasin sinne. Siinä vaiheessa nappasin hälytysnapin mukaan ja juoksin käytävälle hakemaan apua. Olin pitkään ihan hysteerinen, koska tilanne oli erittäin ahdistava ja säikähdin vaan niin paljon. Saattaa kuulostaa koomiselta ja ehkä mäkin pystyn tälle vielä joskus nauramaan, mutta en vielä pitkään aikaan. 😀

Kaiken kaikkiaan sairaalassa olo oli kaikkea muuta kuin mukavaa, ja jouduin oikeesti elämään läpi sen yhden pahimmista peloistani. Tajutessani että oon selvinnyt siitä läpi ehjänä ja hengissä, tuli kyllä jonkinlainen voittajafiilis. Todella toivon, että pysyn nyt terveenä, mutta mua huojentaa ajatus siitä, että etukäteen heti rikosten jälkeen pahimmaksi peloksi joutunut asia on nyt koettu. Jos sairastun uudestaan, niin en ainakaan tuu pelkäämään sitä yhtä paljon, vaan tiiän selviäväni. Nyt tuntuu myös siltä, että ekaa kertaa ymmärrän kliseen se mikä ei tapa, vahvistaa. Koska just siltä musta tän koko sairaskoettelemuksen jälkeen tuntuu. Sain myös paljon tsemppiviestejä, ja niistä oli ihan uskomattoman suuri apu siinä vaiheessa, kun tunnet olevas yksin kaukana vieraassa maassa ja todella peloissaan ja huolissaan oman terveytesi puolesta. Mutta hei, taas tuli todettua se, että kaikesta todellakin selviää. Paremmilla fiiliksillä siis seuraavia viikkoja kohti! 🙂

PS. Tän biisin kuuleminen sai mut ja Annikan itkemään sairaalassa kunnolla. Jotenkin se tunteiden pinnassa olo vaan purkaantu meidän kuullessa tän vanhan mutta ihanan ikivihreän biisin. Mä kyllä tosin tunnun kyynelehtivän aina, kun kuulen suomalaista musiikkia täällä… 😀