Browsing Tag

ukunda

Vapaaehtoistyö ulkomailla – kaikki mitä sinun tarvitsee tietää

Blogia alusta asti tai muuten tiiviisti seuranneet varmasti tietävät, että olen ollut vapaaehtoistyössä ulkomailla. Tarkemmin ottaen Afrikassa, Keniassa. Aiheesta tulee tasaisin väliajoin kysymyksiä, joskus somessa ja joskus livenä jutellessa. Moni tuntuu olevan kiinnostunut itsekin lähtemään vapaaehtoistyöhön, joten päätin koota yhteen paikkaan kaikki perusfaktat lähtemisestä ja yleisimmät kysymykset vastauksineen aiheesta. Muistetaanhan taas, että voin puhua vain omasta kokemuksestani – vapaaehtoistyö on jokaiselle varmasti henkilökohtaisella tasolla yksilöllinen kokemus. 🙂

Missä olit vapaaehtoistyössä ja milloin?

Olin Keniassa, itärannikolla paikassa nimeltä Ukunda. Ajankohta oli kesä-heinäkuu 2016. Muutamat ensimmäiset ja viimeiset päivät olin Nairobissa. Aluksi olin orientaatiopäivillä ja lopussa tutustumassa orpokotiin.

Mun työpaikkani oli St. Michaels Day Care Center, joka oli jotain lastenkodin ja päiväkodin väliltä. Paikkaa pyöritti perheenäiti kotonaan, eli asuin työpaikallani. Osa lapsista oli hoidossa päivät vanhempien ollessa töissä, ja osa talon asukkaista ”pelastettiin” sinne, koska heidän kotiolonsa kävivät mahdottomaksi. Näistä ”pelastetuista” kaikki olivat alaikäisiä.

Menitkö järjestön kautta? Jos menit, koitko järjestöstä olevan apua?

Menin, järjestönäni oli Allianssi. Koska lähdin ekaa kertaa asumaan ulkomaille ja noinkin eksoottiseen paikkaan, koin Allianssista olevan järjestelyjen kannalta paljon hyötyä. Oli myös kiva tietää, että takana olisi järjestön tuki, jos jotain vakavaa sattuisi, ja että työpaikka ja isäntäperhe oli käynyt läpi tarkan seulan. Toisaalta, siinä hetkessä kun jotain vakavaa sattui, ei järjestöstä ollut paljon tukea. Vakava oli tässä tapauksessa siis sairaalareissuni. En itse kolmen vuorokauden aikana tippaletkussa maatessani ilmoittanut järjestölle asiasta, mutta ilmeisesti hostperhe oli sen jossain vaiheessa tehnyt. Tieto kuitenkin kulki ilmeisen hitaasti, sillä sain Allianssilta viestiä vasta noin viikon kuluttua sairaalasta päästyäni, että onko kaikki hyvin.

Eli paikan päällä lähettävästä järjestöstä eli Allianssista eikä vastaanottavasta järjestöstä eli CIVSistä ollut orientaatioita lukuunottamatta paljoa apua, mutta toisaalta en kokenut sitä tarvitsevanikaan. Allianssi järjesti myös ennen lähtöä ja paluun jälkeen tilaisuudet, joihin en päässyt osallistumaan, koska ne olivat Helsingissä ja minä Vaasassa. Jos nyt lähtisin uudestaan vapaaehtoiseksi, en välttämättä menisi järjestön kautta vaan käyttäisin paikallisia kontakteja avuksi. Ensikertalaiselle kuitenkin suosittelen järjestöä.

Paljonko vapaaehtoistyö maksoi? Miksi vapaaehtoistyöstä ylipäätään pitää maksaa?

Kaikkien suosikkikysymys on raha. Kaksi kuukautta Keniassa maksoi mulle varmaan jotain 2000-3000 euron väliltä, sisältäen kaiken, eli järjestömaksun, lennot, vakuutuksen, viisumin, rokotukset, majoitukset, ruoat ja hupijutut, kuten matkan Sansibarille. Järjestöille pitää maksaa vapaaehtoistyöstä siksi, että he koordinoivat koko homman puolestasi. Työpaikkojen ja isäntäperheiden etsiminen ja kartoittaminen vaatii resursseja, orientaatioiden järjestäminen vaatii resursseja. Olisihan se hienoa, jos kaikki toimisivat näissä jutuissa palkatta ja eläisivät pyhällä hengellä, mutta valitettavasti se ei mene niin.

Järjestömaksuun sisältyi kuitenkin kaikki järjestelyt ja ohjeet mitä tehdä aina viisumiin tarvittavasta kutsukirjeen hankkimisesta lentokentältä majoituspaikkaan kulkuyhteyden järjestämiseen asti. Järjestöissä työskennellään yleensä kokopäiväisesti, eli työstä tulee myös saada palkkaa. Jos haluaa välttää nämä kulut, kannattaa lähteä itsenäisesti ja valmistautua siihen, että joutuu näkemään itse paljon enemmän vaivaa asioiden järjestelyyn, ja ongelmatilanteen sattuessa todennäköisesti suurlähetystö on se paikka, josta apua haetaan, ei järjestö, joka on sinua varten.

Miten päätit kohteen?

Olin todella pitkään, sanotaan yläasteelta asti, haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa kehitysmaassa. En tiedä, mistä tämä ajatus on tullut, mutta muistan kirjoittaneeni sen jopa johonkin koulutehtävään haaveita kartoitettaessa. Kenia tuntui jotenkin tutulta ja luotettavalta paikalta. Loppuvuodesta 2015 juttelin ystäväni kanssa asiasta, ja molemmat innoistuimme todella paljon huomatessamme haaveidemme kohtaavan. Otin selvää, mitä kautta Afrikkaan voisi lähteä vapaaehtoiseksi, ja löysin Allianssin. Ystäväni ja minä halusimme molemmat auttaa nimenomaan lapsia, joten harkitsimme paria paikkaa Keniassa ja Ugandassa. Lopulta Mombasan läheisyys ja pieni lastenkoti veivät voiton ja haimme Ukundan Day Careen.

Miten sait rahat kasaan vapaaehtoistyötä varten?

Hain vapaaehtoistyöhön tammikuussa ja lähdin matkaan kesäkuussa. Tuo aika on oikeastaan ainoa, jolloin olen kurinalaisesti säästänyt jotain tiettyä asiaa varten pidemmän ajan. Muutin halvempaan asuntoon, palasin opiskelujen ohella osa-aikatyöhön, jossa tein paljon rahakkaita yövuoroja. Nostin opintolainaa ja pistin säästöön kaiken minkä pystyin. Lainasin myös vähän rahaa vanhemmiltani ja maksoin takasin reissun jälkeen. Olin siis tuohon aikaan 23-vuotias opiskelija, joka ei osannut säästää yhtään rahaa ja oli aina vähän taloudellisesti haastavassa tilanteessa. Mutta niin vaan sitä sai rahat kasaan kun oli jotain tärkeää, mitä tavoitella.

Mitä käytännön asioita kannattaa ottaa huomioon?

Ensimmäisenä tulee mieleen rokotukset. Tarkista kohdemaan rokotussuositukset ja ota mieluummin varman päälle kuin liian vähän. Itse otin neljä rokotusta kerralla ennen lähtöä ja lisäksi söin malarianestolääkettä koko reissun ajan ja muutaman viikon sen jälkeen. Rokotuksiin meni rahaa parisataa euroa ja malarianestolääkkeeseen toiset samanmoiset. Muista tehdä myös viisumihakemus huolella (ja älä vitsaile siinä kuuluvasi mafiaan, vaikka kysymykset naurattaisivatkin). Tarkista passin voimassaolo ja kauanko sen tulee olla voimassa Suomeen palaamisen jälkeen.

Kannattaa lukea paljon muiden kokemuksia kyseisestä paikasta, jotta osaat valmistautua paremmin. Ihan esimerkiksi vaatevalinnoista lähtien kannattaa kysellä vinkkejä, sillä paikkoihin, jossa vaatteet pestään nyrkkipyykillä ja eivät ikinä pääse kuivumaan kunnolla ilmankosteuden vuoksi, ei esimerkiksi kannata ottaa niitä parhaimpia kuteitaan mukaan. Itse pakkasin sillä mentaliteetilla, että mukaan lähtee se, josta ei haittaa jos se menee pilalle. Tarkista myös tarvitsetko esimerkiksi adapteria (Keniaan tämän tarvitsi) ja valmistaudu siihen, ettei kohteessasi ole jatkuvasti sähköä tai vettä tarjolla. Paikan päällä orientaatiossa oppii tarpeelliset asiat kohdemaan käytännöistä ja kulttuureista, mutta pakkaamiseen ei voi siinä vaiheessa enää vaikuttaa, eli selvitä nuo asiat etukäteen.

Menitkö suoraan isäntäperheeseesi kun saavuit Keniaan?

Mun sijoituspaikka oli tosiaan Ukundassa eli Kwale Countyn alueella kaukana pääkaupunki Nairobista. Orientaatio kuitenkin tapahtui Nairobissa, eli lensimme (Rovaniemi-)Helsinki-(Lontoo-)Nairobi. Lentokentällä meitä oli vastassa yksi CIVS:n vapaaehtoistyöntekijä, joka ohjasi meidät taksiin ja Nairobin esikaupunkialueelle Buruburuun CIVS:n toimistolle. Sieltä kävelimme opastetusti ensimmäiseen isäntäperheeseemme. Meille oltiin puhuttu etukäteen hotellista, mutta syystä x majoituimme paikallisen perheen luona. Vietimme muutaman päivän Nairobissa/Buruburussa orientaatiossa.

Sen jälkeen saimme päättää, lähdemmekö sijoituspaikkaamme Ukundaan vai haluammeko mennä ensin viikon työleirille Kisumuun. Olisimme voineet myös osallistua kolmepäiväiselle safarille, mutta sen hinta (noin 300e) tuntui liian kovalta siinä vaiheessa. Päätimme skipata myös työleirin, ja lähdimme bussilla Nairobista Ukundaan, jossa pääsimme varsinaiseen isäntäperheeseemme. Loppuvaiheessa vapaaehtoistyötä palasimme Nairobiin muutamaksi päiväksi, jolloin tosiaan tutustuimme yhteen orpokotiin ja hengasimme toisen suomalaisen ystävän kanssa. Tällöin majoituimme ystävämme isäntäperheessä.

Pelottiko sinua olla Keniassa?

Pelotti. Koko ajan takaraivossa oli pelkotila, mutta siihen tottui niin hyvin, että sen melkein unohti. Olen kirjoittanut tästä aiheesta kaksi postausta, Se asia, josta en voinut puhua ääneen ja Tarkennusta edelliseen postaukseen.

Mikä aiheutti pahimman kulttuurishokin?

Rehellisesti, kotiin paluu. Suomeen asettuminen oli todella vaikeaa ja koin silloin kaikkein pahinta kulttuurishokkia. En halunnut viikkoon poistua mihinkään vanhempieni kotoa tai hankkia puhelimeen nettiä. Jos nyt kuitenkin mietitään Keniassa, niin varmaan se ilman sähköä ja juoksevaa vettä oleminen oli pahin kulttuurishokki. Mutta siihenkin tottui oikeasti todella hyvin.

Parasta vapaaehtoistyössä?

Kokemus kokonaisuudessaan. Ajattelin lähteväni sinne auttamaan muita, mutta tajusin oppineeni vain valtavasti itsestäni ja suhtautumisestani maailmaan. En voi lähteä kehitysmaahan ja kuvitella olevani laupias samarialainen. En voi surkutella siellä toisten elämää ja olla heidän yläpuolella. Länsimainen elämä on monella asteikolla parempaa kuin kehitysmaassa asuvan elämä, mutta opin sen, etten voi silti arvottaa erilaisia elämiä keskenään. Kenialaisilla on paljon, mitä meillä ei. (Silti he tarvitsevat kehitysapurahoja, sitä en tässä nyt lainkaan tarkoita.) Parasta oli kohdata vieras kulttuuri, tutustua siihen, ymmärtää asioita ja olla henkisesti rikkaampi. Lisäksi parasta oli saada olla lasten kanssa. Edelleen ikävä.

Vinkki vapaaehtoistyöstä haaveilevalle?

Lähde! Et tule katumaan. Kaikki, mikä on kamalaa ja hirveää, kasvattaa ja saat myöhemmin niistä voimaa. Ja iloisia hetkiä on paljon. Vapaaehtoistyö on myös mahtava paikka laajentaa omaa näkökulmaansa ja maailmankatsomustaan sekä oppia asioita itsestään. Lähde avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti matkaan.

Siinä olisi ne useimmin kysytyt kysymykset. Haluan myös vinkata, että muita vapaaehtoistyötä koordinoivia järjestöjä Allianssin lisäksi on esimerkiksi KVT ja Maailmanvaihto. Lisäksi Keniassa, ihan Ukundan lähellä toimii Home Street Home. Kilroy järjestää myös jotain vapaaehtoismatkoja, ja jos ekologinen matkailu ja auttaminen eläinten parissa kiinnostaa, kannattaa tsekata Ekomatkaajat.

Multa saa ehdottomasti kysyä lisää, jos vaan mieleen jotain juolahtaa. Lisäksi olen nyt avannut kaikki vanhat Kenia-aikaiset postaukseni. Eli kategoriasta Vapaaehtoistyö pääset lukemaan aiheeseen liittyvät postaukset, ja Afrikka-kategorian alta löytyy kohteesta enemmän. Kivoja lukuhetkiä! 🙂

Lue ainakin nämä:

Ensikosketus Keniaan
Eläminen Ukundassa
Fiilikset vapaaehtoistyöstä ja Afrikasta viiden viikon jälkeen
Vapaa-ajan rentoutumista vapaaehtoistyössä
Tavallinen päivä Keniassa
Koti Keniassa – näin asuin Afrikassa
Only need the light when it’s burning low
On niin saatanan mukavaa kun saa kimaltaa

3 kommenttia
6.5.2021 by lauralinnea

Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3

Kirjoita kommentti
15.11.2016 by lauralinnea

On niin saatanan mukavaa kun saa kimaltaa

Kello on puoli kaksi yöllä enkä mä saa unta. Näin viime yönä kamalia painajaisia, joissa palasin hetkeksi taas Keniaan tuttuihin ympyröihin. Unessa kaikki se, mitä olin kaivannut, oli jotenkin tosi vääristynyttä – lapset ei muistanut mua enää ja tunnelma oli erilainen. Silti mulla oli sellanen olo, että oon kotona. Ja se Keniassa kotona oleminen oli siinä unessa niin kauheeta ja pelottavaa, että en uskalla nyt nukahtaa uudestaan, koska en halua tuntea sitä fiilistä uudestaan enää edes unessa. Siksi ehkä oonkin aatellut niin paljon sitä, miksi nää kaksi kulttuuria tuntuu musta niin erilaisilta keskenään.

Mulla on ollut viime päivinä aika kova ikävä Keniaan, kun oma elämä on tuntunut ahdistavalta. Puhuin muutama postaus takaperin siitä keniakuplasta, jossa oon elänyt koko kesän. No se kupla on nyt vihdoin poksahtanut, enkä ois ikinä voinut uskoa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan sinne sisälle. Vaikka koen edelleen joka päivä kiitollisuutta siitä, miten hyvässä yhteiskunnassa mun oma koti on, tuntuu tää elämä Suomessa nyt jotenkin hirveen tylsältä. Oon aina vähän salaa naureskellut niille, jotka palaa ulkomaanasumiselta takasin Suomeen ja on heti sitä mieltä, että Suomi on tylsin paikka ikinä ja niiin lame. Mutta mun on nyt pakko niellä ne naureskelut pois ja todeta, että tylsältähän tää nyt vähän niin kuin tuntuu. Kaikki sujuu niin rutiininomaisesti, päivästä toiseen samoja juttuja ja missään ei ikinä oikeastaan tapahdu mitään.

Viime keväänä rakastin mun arkea ja olin tosi tyytyväinen oman elämäni rullaavuuteen. Nyt tuntuu jotenkin oudolta, miten jokanen aamu pitäis alkaa sillä kahvikupposella ja hyvällä ja terveellisellä aamupalalla. Päivän mittaan tehdään vähän kouluhommia, käydään ehkä heittämässä yks työvuoro ja juostaan kymmenen kilsan lenkki, jonka jälkeen selaillaan vähän somea ja syödään jotain helvetin terveysrahkaa. Sitten nukkumaan, koska ihminen tarvitsee yhdeksän tuntia yössä unta. Kertaakaan ei yöllä herätä rukouskutsuun tai ulkoota kantautuviin tappeluiden ääniin – jos herätäänkin naapureiden känniölinöihin, niin valitusta vaan talonyhtiölle ja kohta saa naapurin ärsyttävä elämöitsijä kenkää niiden valkosiksi maalattujen seinien sisältä.

Myönnetään, että inhosin Keniassa sitä turvallisuutensa puolesta pelkäämistä, mutta samalla se toi myös isoja piikkejä molempiin suuntiin koko väestön elämässä. Täällä tuntuu siltä, että vaikka omassa elämässä olisi minkälainen vuoristorata käynnissä, niin mun ympäristön yleinen elämänlaatu on niin tasasen turvallisen tylsän tappavaa. Kaikki sujuu kuin rasvattu ja menee niin kuin Strömssössä, ja jos joku särö siihen puhtaaseen ja kauniiseen kimalluksentäyteiseen elämään tulee, niin se asiasta tehdään kauhea haloo ja todetaan koettelemusten kasvattavan ja ollaan vahvempia ihmisiä taas. Ja huh, hyvä kun en kerenny niitä masennuslääkkeitä reseptiltä hakea kun tää voimajooga ja puhdistava yrttitee sai mut taas uskomaan itteeni. Vaikka oikeesti tää esimerkiksi keksitty suuri vastoinkäyminen hetkautti mun elämänlinjaa yhden puolikkaan desimaalin verran, eikä vaikuttanut mihinkään kokonaisuuteen sitten tasan yhtään. Yhtä tasasesti sitä oikeesti körötellään elämässä eteenpäin.

Jotenkin elämä Suomessa tuntuu rullaavan niin tasasesti ja ilman ihan oikeita ongelmia. Tuntuu, että tää koko maa on niin lamaantunut omaan hyvinvointiinsa. Tiedän, että tää ajatusmaailma ja varsinkin sen ääneen sanominen ärsyttää monia – muakin ärsytti aikasemmin. Mut elettyäni pari kuukautta tuolla sekasorron keskellä, jossa jokanen kuluva tunti saatto tuoda mukanaan ihan oikeasti elämää mullistavia yllätyksiä ja mikään ei ikinä mennyt suunnitelmien mukaan, tuntuu musta vaan tää kotimaan järjestelmällisyys ja säntillisyys jotenkin niin hirveen utopistiselta. Sellaselta, etten mä osaa enää olla täällä. Tai ehkä ongelma onkin siinä, etten mä halua osata, en tiedä. Mua väsyttää ihan hirveesti tää tehokkuus mikä mun ympärillä koko ajan vallitsee. Keniassa mua turhautti välillä se, ettei siellä saatu ikinä mitään aikaseksi ja kaikkien asioiden teko veny niin pitkäksi. Nyt musta kuitenkin tuntuu, että kaipaan sitä chilliä olotilaa, mitä Keniassa koin joka päivä. Jos et halunnut tehdä mitään sinä päivänä niin et yksinkertasesti tehnyt. (Okei, tää ei toimi paikallisilla samalla tavalla koska työ->raha->ruoka jne, mutta puhun nyt ainoastaan omasta kokemuksestani.) Suomessa jos haluat olla toimeettomana päivän, ei sitä katota kovin hyvällä. Asioita on pakko tehdä ja olla niin tuottava, tai muuten oot yhteiskunnalle hyödytön sosiaalipummi.

Mä voin myöntää, että mulla on välillä sellasia päiviä, jollon en ihan oikeesti halua nousta sängystä. En vaan halua, koska ei huvita enkä jaksa ja vähän saattaa masentaakin. Mutta jos haluun pitää sellasen täysin rokulipäivän, täytyy mun potea edes vähän huonoa omatuntoa asiasta ja selitellä, että masentaa nyt vähän kun eilen sain kuulla serkun mummon naapurin koiranhoitajan kaiman saaneen diagnoosin asiasta X. Vaikka oikeesti haluaisin sanoa vaan, että kun tänään ei vaan kiinnosta. Jostain pitää kuitenkin se hyväksyntä sen päivän tuottamattomuudelle saada. Musta sekin on ehkä jo vähän outoa, että meidän iltapäivälehtien viihdepalstoille kirjotetaan juttuja tyylillä ’’Älä rankaise itseäsi lepopäivästä – joskus olet sen ansainnut!’’ ja kaiken maailman hyvinvointiblogit tolkuttaa samaa asiaa. Eikös sen nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys muutenkin? Että et sä nyt oo se maailman surkein hylkiö ja yhteiskunnan pohjasakkaa, jos ei ihan aina huvita kasista neljään kaikkea tehdä ja muistaa vielä illalla lenkkeillessä pistää se puhelinsovellus päälle, mistä näet polttamasi kalorit. Miksi siitä pitää joutua koko ajan muistuttelemaan? Yhtä surullista kuin se, että taannoin jonkun uimarin kaapista tulosta tehtiin ihan oikea lööppiuutinen. Siis mitäh. Välillä mietin, että minkälaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa me oikein eletään, kun siitä oikeudesta hyvinvointiin pitää koko ajan muistutella niin paljon.

Tää nyt oli taas tällasta yöllistä ajatuksenvirtaa, joka on pyörinyt mun päässä jonkun aikaa löytämättä reittiä ulos. Oon sopeutunut Suomeen nyt siis jo paljon paremmin, mutta oon myös miettinyt tällasia asioita paljon koittaen ehkä löytää syitä omiin ahdistuksen tunteisiini. En tiedä, onko kukaan mun kanssa näissä asioissa samalla aaltopituudella, tai oonko enää parin kuukauden päästä itsekään samaa mieltä. Jotenkin tää kotiinpaluun jälkeinen elämä on tuntunut hirveän puuduttuvalta ja olo on kummallisella tavalla turta, vaikka asiat onkin ihan hyvin. Ehkä se onkin just se ongelma – asiat on niin hyvin kun perusjutut on kunnossa, ettei mikään tunnu oikeen enää kauheen erikoiselta. Noh, tää nyt oli vaan tällasta pohdintaa. Ei mitään kritiikkiä yhtään kenenkään elämäntapaa tai suomalaista yhteiskuntaa vastaan, vaan mun omia ajatuksia, joita on pakko silloin tällöin purkaa johonkin. Mutta näitä juttuja kelaillessa täytyy myöntää, että kyllä mulla on jollain oudolla ja kummaksuttavalla tavalla ikävä sinne Keniaan, ja ikävä nimenomaan niitä asioita, joista en siellä asuessani pitänyt. On tää ihmismieli vaan niin outo!

Kirjoita kommentti
7.9.2016 by lauralinnea

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

Kirjoita kommentti
8.8.2016 by lauralinnea

Only need the light when it’s burning low

Well you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Juteltiin tässä yks päivä rahasta, ja mietittiin, että voi kunpa ois niin paljon rahaa käytettävissä kun ikinä haluais. Elämä ois paljon kivempaa ja helpompaa kun ei tarvis stressata rahasta ja sais matkustella ja ostella niin paljon kun ikinä vaan haluaa. Olisi helpompi olla onnellinen jos ois paljon rahaa.

Samassa tajuttiin, kuinka älytöntä tollanen ajattelu on. Oikeen länsimaisen ihmisen ongelmat taas – oispa rahaa, jotta voisin matkustella, ja voisin antaa osan rahoista tänne hyväntekeväisyyteen ja samalla ostella itelle vähän kivoja vaatteita. En ikinä kehtais sanoa täällä tällasia ajatuksia ääneen. Mulle varmaan joko suututtais tai sitten mulle naurettais päin naamaa. Täällä raha on oikeasti todella iso juttu, koska sitä ei vaan yksinkertasesti oo tarpeeksi. Aloin miettimään, että samalla tavalla kun mä toivon omistavani loputtoman määrän rahaa, vois nää paikalliset toivoa omistavansa loputtoman määrän vettä. Voi kun olis sellanen tilanne, että vesi ei ikinä loppuis kesken tai sitä ei tarvis säännöstellä. Kunpa hanasta tulisi ees pisara vettä. Vitsit ku ei tarvis miettiä, voiko tänään kaikki talon asukkaat käydä pesulla niin, että huomisellekin riittää vielä vettä ruoantekoon. Oispa kiva saada joka päivälle tarvittava määrä juomakelposta vettä, jota juodessa ei tarvi pelätä saavansa jonkun jopa tappavan bakteerin. Elämä olis niin paljon helpompaa kun ei tarvisi stressata yhdestä elämisen kannalta ihan välttämättömästä asiasta.

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you’ll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you’ll understand why
Everything you touch surely dies

Ihminen jostain syystä haluaa aina sitä, mitä sillä ei vielä ole. Ahneus on koodattu jonnekin syvälle meijän geeneihin, ja jokanen ihminen syyllistyy siihen, halusi sitä itse tai ei. Miks ihmeessä sitä ei vois olla tyytyväinen siihen mitä itellä jo on? Mä oon käyny useasti ulkomailla, ja silti mietin usein surkeana, miksei mulla vois olla varaa matkustella enemmän kaikkiin kivoihin paikkoihin. Mulla on toimiva älypuhelin, mutta haluisin silti uuden puhelimen, jossa ois parempi kamera ja enemmän muistia. Mulla on viidentoista vuoden kilpaurheilun mukanaan tuoma hyvässä kunnossa oleva kroppa, mutta vähän turhan usein katon itteäni kriittisesti valokuvista ja peilistä toivoen omaavani lihaksikkaammat kädet ja enemmän massaa. Miks helvetissä en oikeesti voi vaan olla tyytyväinen siihen mitä mulla jo on? Mä oon täällä nähnyt ihmisiä, joilla ei oo varaa hankkia patjaa nukkuma-alustakseen, vaan ne nukkuu onnettomilla matonriekaleilla. Nähnyt vanhempia, joiden lapsi on kuollut ja lapsia, jotka on menettäneet sisaruksensa. Oon kätellyt naista, jolla on HIV ja jonka ainoa siihen saama hoitomuoto on rukoileminen. Asun saman katon alla lapsen kanssa, jolla ei ole isää ja joka tapaa äitiään muutaman vuoden välein, koska äiti lähti rahan perässä toiseen maahan töihin. Oon nähnyt nuoria tyttöjä, jotka on raiskattu kotona ja joutuu nyt asumaan toisten nurkissa töitä tehden, koska ei oo ketään joka heistä muuten huolehtisi. Oon tavannut naisen, joka ei voinut syödä kolmeen päivään lapsensa syntymisen jälkeen, koska ei voinut tuona aikana tehdä töitä ja saada rahaa ruokaan. Näitä tapauksia voisi luetella vielä mielettömän paljon enemmän. Vaikka mulla onkin vähän hassun mallinen nenä ja ei oo varaa käydä aina joka ikisissä bileissä, on mulla asiat oikeesti aika hyvin. Nyt ois varmaan aika alkaa olla jo tyytyväinen.

But you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

Jostain syystä asioita oppii arvostamaan vasta sitten, kun ne kerran menettää. Mä osaan nyt arvostaa todella paljon enemmän sitä vapautta, mitä mulla on Suomessa asuessani. Saan kulkea yksin missä haluan ja koska haluan, saan valita oman asuinpaikkani ja saan päättää mitä opiskelen. Saan poistua maasta ja saan päättää omasta hiustyylistäni sekä pukeutumisestani. Voin ostaa kaupasta itselleni pidemmät hiukset tai tuuheammat ripset – mulla on siis vapaus muuttaa omaa ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Mulla on mun koko perhe hengissä, ja voin soittaa heille ihan koska haluan omalla puhelimellani. Joskus huomaan haluavani joitain asioita, kun näen kaverilla olevan niitä. En edes välttämättä ole itse ajatellut mitään sellaista kaipaavani, vaan ahneus iskee kun toisella on jotain mitä mulla ei. Aivan älytöntä touhua.

Staring at the ceiling in the dark
Same old empty feeling in your heart
Cause love comes slow and it goes so fast
Well you see her when you fall asleep
But never to touch and never to keep
Cause you loved her too much and you dived too deep

Ihmisiä ärsyttää hirveesti, jos joku kieltää valittamasta ruoasta, koska Afrikan lapsilla ei oo rahaa ruokaan ollenkaan. No mä oon nyt nähnyt ne kuuluisat Afrikan lapset, eikä mun tee enää mieli valittaa turhasta. Ajatellaan, että aina vois olla asiat vähän paremmin tai itteään pitää vielä vähän enemmän potkia perseelle olemaan tehokkaampi ja tuottavampi. Miksi ihmeessä? Tarviiko oikeesti pyrkiä aina vähän parempaan suoritukseen, jotta vois olla tyytyväinen? Kaiken maailman fitness-motivaatiolauseetkin hokee aina, että kehitys loppuu siihen kun alat tuntea olosi mukavaksi. Siis miksei sais tuntea oloaan mukavaksi vaan pitää väkisin riuhtoa kohti jotain vielä suurempaa? Jos sulla on hyvä olla ittesi kanssa etkä loukkaa elämäntavallasi ketään muuta, ei sun tarvii koittaa puristaa itteäsi vielä tiukempaan muottiin ollaksesi täydellinen. Musta toi on jotenkin vähän käsittämätön ajattelutapa. Eihän sitä voi ikinä olla oikeesti tyytyväinen ja onnellinen, jos aina kuvittelee nurkan takana olevan jotain vielä vähän parempaa. Ja sitten siinä käy niin, että päätät hylätä sen mitä sulla on ja kurkata sinne nurkan taakse – ja sieltä löytyvät asiat ei tee sua yhtään onnellisemmaksi mitä oisit ollut, jos oisit päättänyt olla tyytyväinen nykytilanteeseen. Sillon ollaan siinä tilanteessa, mistä tässä biisissäkin lauletaan. Et pysty pitämään mistään kiinni ja olemaan tyytyväinen.

Mä en oo mikään neuvomaan muita, miten kenenkään tulisi elää. Voin vaan kertoa, mitä oon ite ymmärtänyt täällä ollessani. Tätä postausta kirjottaessani istun ulkona helteessä läppärin kanssa, ja mun jalat kutisee ihan törkeesti kaikkien ötököiden käydessä syömässä niitä. Voisin haaveilla Suomessa olevista hyttysmyrkyistä tai mukavasta ilmastoidusta sisätilasta. Sellasen kaipaaminen on kuitenkin niin turhaa, koska mulla ei juuri nyt oo mahdollisuutta noihin asioihin. Mielummin oon tyytyväinen siitä, että täällä aurinko paistaa ja näistä itikoiden pistoista ei tarvii pelätä tarttuvan sitä malariaa. Mulla on oikeesti ihan hyvä tässä näin.

Cause you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

And you let her go

Kirjoita kommentti
22.7.2016 by lauralinnea

Upea majoitus Kenian Ukundassa

’Cause this is Africa! Päästiin tossa yks päivä nauttimaan Kenian paremmasta puolesta, kun eräs tuttava pyysi meijät hänen loma-asunnolleen rentoutumaan. Tarina siitä, miten tää alue on päätynyt omistajan haltuun, on hyvinkin kenialainen juttu, mutta jätetään tällä kertaa kertomatta se näin julkisesti ettei tuu pilattua kenenkään mainetta.. 😀 Tää Spice Cottage on siis vuokrattavana lomailijoille, jotka haluaa hotelliasumisen sijaan kokeilla erilaista majotusta. Vieraskirjan mukaan tuolla on käynyt paljon ihmisiä häämatkalla – enkä yhtään ihmettele, toi paikkahan oli miltei täydellinen. Uima-allas, bamburiippumatto, useita isoja löhöalustoja auringonottoa varten, aurinkoista ja varjoisaa aluetta, kaksikerroksinen asuintalo ja useita pieniä mökkejä, pihalla oma baari… En vaan vois keksiä mitä vielä oisin voinu toivoa. Me kuitenkin asutaan täällä suht vaatimattomissa olosuhteissa, joten tonne cottagelle pääseminen oli meille todellakin luksusta. Mulla oli aiemmin viikonloppuna vähän koti-ikävän kanssa ongelmia, mutta tuolla aikaa viettäessäni ihan oikeesti unohdin sen kytevän harmistuksen ja otin vaan todella rennosti. Afrikka on niin kaksijakoinen paikka – köyhillä asiat on oikeesti tosi huonosti, mutta tässä maassa on myös paljon rikkaita ihmisiä ja turisteja, joiden on mahdollisuus päästä näkemään Keniastakin ne kauniit puolet.

Meidän mökki oli tosi idyllinen ulkoapäin, ja mun mielestä ihanasti ja sekä ehkä hieman pelottavasti sisustettu, kuten tää koko paikka noine isoine patsaineen ja muine Afrikka-härpäkkäineen. 😀 Mökissä oli kaksi muhkeeta sänkyä makkarissa, olohuoneessa lisää istuskelu- ja makoilupaikkoja, ja tietty ehkä ihan paras juttu eli oikea vessa ja suihku. Täällä kaikista suihkusta tulee vettä pienenä norona ja se on jääkylmää, mutta silti oli rentouttavaa kun ei ite tarvinnut tehdä juurikaan työtä peseytyessä, toisin kuin vatipesulla… Vessakin oli ihan oikea ja toimiva, joskin sieltä löyty tuttuja ystäviä eli torakka ja muutama jättihämähäkki, mutta niistä ei oikein jaksanut edes välittää ton paikan hurmatessa meidät muuten ihan täysin. Aamupalalla saatiin cappuccinoa ja lämpimiä sämpylöitä – edelleen luksusta. Oon juonu kahvia täällä yhden käden sormilla laskettavan määrän, joten nautin kyllä jokasesta siemauksesta. Baarin puolella käytiin tekemässä drinksuja, ja mulla kävi itseasiassa tässä aika nolo moka. Rakastan tehdä hyviä drinkkejä ja mielellään teen niitä kaikkien kaverienkin puolesta, joten taas iltaa istuessamme hääräilin baarimikon paikalla. Pieni kielimuuri aiheutti kuitenkin sen, että tein vahingossa myös eräälle absolutistille vodkaa sisältävän juoman… Sai kirkon mies sitte maistaa ekan alkoholiannoksensa ikinä. 😀 Onneksi tyyppi otti asian ihan huumorilla, mutta kyllä mua hävetti!

Näitä kuvia kattoessa mulle tulee väkisinkin hymy huulille. Toi paikka on vaan niin ihana, ja mulla oli rentoutunut ja huoleton olo siellä ollessa. Täällä aurinko paistaa oikeasti niin polttavasti, että oli parasta vaan siirtyä altaaseen vilvoittelemaan ilman käydessä liian kuumaksi. En jaksanut välittää ees mun typerän klooriallergian mukana tuomista oireista tai miljoonan moskiitonpiston aiheuttamasta kutinasta, enkä jaksanut heilua kameran kanssa hirveän paljon edes noissa maisemissa – halusin vaan rentoutua ja ottaa hetkestä kaiken irti. Toki ilmasta wifiä tuli käytettyä somespämmäämiseen, mutta suurimman osan ajasta makasin altaan reunalla kuulokkeet korvissa kärvistellen ihoani auringossa. Voiko yhdeltä maanantaipäivältä enempää vaatia?

PS. Omistajan pyynnöstä lupasin kertoa, että tää mökki on siis tosiaan vuokrattavana lomailijoille. Kyseessä on siis Spice of the Coast, ja lisätietoa paikasta löydät esimerkiksi täältä. Omistajatuttu on aivan ihana nainen ja paikka mitä mahtavin, eli pitäkää mielessä, jos Ukundaan mielitte lomalle. <3

Kirjoita kommentti
22.7.2016 by lauralinnea

Asioita Suomessa, joita odotan innolla

Meinasin tehdä postauksen niistä asioista, joita Suomesta kaipaan. Mulla ei juuri nyt kuitenkaan oikeestaan oo ihmisiä lukuunottamatta mitään kauhean kova ikävä, joten en halunnut nimetä listaani kaipauksen mukaan. Vaikken täällä tunnu tarvitsevan oikeasti mitään multa tällä hetkellä puuttuvia asioita, oon varmasti ilonen päästessäni joidenkin tuttujen juttujen pariin kotimaassa. Tässä siis lista asioista, joista oon ilonen kun pääsen takaisin Suomeen, sillä tästä mun Kenia-asumisesta nää puuttuu kokonaan.

Ruisleipää ja ylipäätään kaikkea muuta leipä kun tää valkonen maissihöttö.
Kun vessa vetää itse itsensä vain nappia painamalla.
Oikeessa suihkussa käymistä ja saunomista.
Kun on mahdollisuus selata nettiä silloin kun haluaa ilman mobiilidatan kanssa värkkäämistä.
Pringlesejä ja salmiakkia.
Kun vessassa saa istua pytylle lattialla kyykkimisen sijasta.
Sitä yleistä turvallisuuden tunnetta, kun ei oo jatkuvasti alituinen pieni pelko takaraivossa oman turvallisuutensa puolesta.
Kun hampaat saa pestä sähköhammasharjalla käyttäen apuna lavuaaria ja hanavettä suihkun minikaivon ja pulloveden sijaan.
Kylläisyyden tunnetta ja sitä, kun ruoka on oikeasti hyvää.
Yksityisyyttä ja omaa rauhaa.
Oikeasti puhtaita hiuksia ja ihoa.
Kun ei tarvitse löytää koko ajan hiekkaa jostain vaatteesta tai petivaatteesta tai ruumiinosasta.
Kun saat kuunnella minkä tahansa kappaleen silloin kun tekee mieli. (ja tää ei ollu sitte spotify premiumin maksettu mainos…)

Iltaisin yksin liikkumista ulkona.
Ylipäätään seitsemän jälkeen illalla ulkona liikkumista.
Kun saat käydä kaupassa tai missä tahansa ilman ohikulkijoiden huutelua tai ylimääräistä huomiota.
Kun sääsken pistäessä ei tarvitse pelätä sen tartuttavan malariaa.
Kun ei tarvitse kuunnella lasten jatkuvaa itkua aamuseitsemältä.
Salilla käymistä ja lenkkeilyä.
Ympärillä olevien ihmisten keskusteluiden ymmärtämistä ilman, että jonkun täytyy aina tulkata ne englanniksi.
Kahvia. Pannukahvia, suodatinkahvia, kapselikahvia. Ihan mitä vaan kahvia
Tyynyn ja peiton kanssa nukkumista.
Kun ei tarvitse koko ajan miettiä, rikotko jotain kirjoittamatonta sääntöä tai käyttäydytkö tietämättäsi epäsoveliaasti, vaan tunnet kulttuurin tavat ja normit.
Vatsan toimimista normaalisti.
Kun kellään ei ole ennakkoluuloja sua kohtaan ihonvärisi takia, ja kukaan ei kiinnitä suhun vaaleuden takia jatkuvasti kovaäänistä huomiota tai ole tungetteleva.
Kun et oo mzungu vaan tunnet oikeasti täysin kuuluvasi joukkoon missä ikinä liikutkin.
Netflixin parissa rentoutumista.
Kun kaikki ei koko ajan yritä hyötyä susta rahallisesti tai ajattele sua tyhmänä turistina.
Ötökätöntä kotia.

Kun voit laittaa viestiä kavereille koska tahansa ja nähdä heidän vastauksensa heti.
Kun voit suhtautua ihmisiin perusluottavaisesti eikä sun tarvii koko ajan epäillä jonkun yrittävän kärttää sulta rahaa tai tekevän sulle jotain ihan oikeesti pahaa.
Uutisten lukemista ja Suomen sekä maailman tapahtumista perillä olemista.
Kun ihmisten kanssa keskustellessa et joudu tuskastelemaan hiljaa mielessäsi heidän kapeakatseisuutta ja suuren luokan tietämättömyyttä asioista.
Sitä, että ihmiset osaa sanoa mun etunimen oikein.
Aikatauluista kiinni pitämistä, tehokkuutta ja suunnitelmallisuutta.
Hyvää ruokaa.
Valoisia kesäiltoja.
Kun ei tarvitse pelätä yöllisiä ääniä ja herätä monta kertaa yön aikana niihin epämääräisyyksiin, tai vaihtoehtoisesti muslimien rukouskutsuun.
edit: ja tietty käsien pesua! Niin harvinaista herkkua täällä, että tottumuksseltaan meinas jo unohtua…

Siinä listattuna muutamia juttuja. Osa noista on aika arkipäiväsiä, ja toivonkin vähän salaa, että jokanen teistä pysähtyis ens kerralla näitä asioita tehdessään miettimään. Arvostamaan sitä, että noi asiat on mahdollista ja muistamaan, ettei se todellakaan oo itsestäänselvyys. Täällä mä oon oppinut arvostamaan oikeasti monia asioita entistä vahvemmin. Vaan siksi, että oon sattunut syntymään suomalaisille vanhemmille, oon etuoikeutettu moniin asioihin joista esimerkiksi kenialaiset ei välttämättä koskaan pääse nauttimaan. Mä en oo syntyessäni ollut yhtään parempi ihminen kun ykskään kehitysmaahan syntyvä lapsi, mutta silti mulle on suotu paljon paremmat lähtökohdat elämään. Mä en enää halua olla kiittämätön tai valittaa turhasta. Mä haluan auttaa niitä, joille on käyny huonompi tuuri ja joutuu nyt sen takia elämään huonoissa olosuhteissa. Kaikki ei välttämättä halua keskittää tekojaan muiden auttamiseen, eikä sitä keltään voi vaatia. Sen sijaan toivon, että kaikki ymmärtäis arvostaa sitä mitä niillä jo on ja olla ees hetken tyytyväisiä siitä, että pystyy elämään omaa arkeaan ja tavoittelemaan unelmiaan ilman, että arki on joka päiväistä selviytymistä ja hengissä pysymistä. Ehkä kliseistä, mutta sataprosenttisen totta.

Kirjoita kommentti
15.7.2016 by lauralinnea

Vapaa-ajan rentoutumista vapaaehtoistyössä

Usein day caren lasten mentyä päiväunille halutaan nauttia keskipäivän paahtavasta auringosta. Tällöin mennään tohon talon etupuolelle kivetykselle makoilemaan, jotta sais hieman väriäkin tarttumaan. 😀 Ennen reissua kaikki oli ihan vakuuttuneita siitä, että tuun takasin tosi ruskeena. Harmi tuottaa pettymys, mutta meijän työ täällä on pääasiassa sisätiloissa tapahtuvaa, joten hirveän paljon ei jää aikaa itse auringonpalvontaan. Sen takia koitetaankin hyödyntää lasten uniaika ja ottaa se hetki rennosti auringossa loikoillen.

Tuossa makoillessa harvemmin saa olla kovin kauaa yksin, vaan varsinkin iltapäivisin ympärille alkaa pikkuhiljaa kerääntyä naapuruston lapsia. Meistä ollaan täällä niin kauhean kiinnostuneita, ja samoin kaikesta mitä me tehdään. Lapset koittaa lukea mun kirjaa vaikka ei ymmärrä sanaakaan suomea, saati sitten että osais välttämättä muutenkaan lukea. Puhelimet on myös älyttömän kiinnostavia, ja kuulokkeista tulevaa musiikkia pitää myös tietenkin päästä kuuntelemaan. Joka kerta myös lapset letittää mun hiukset uudestaan ja laittaa erilaisia kampauksia. Pitkä ja vaalea tukka on täällä sellanen juttu, että kaikkien on pakko päästä vähän kokeilemaan miltä se oikein tuntuu. 😀 Joskus saatetaan nauttia pihalla ilta-auringosta pitkään vaan ulkona istuen ja naapurin lasten kanssa jutellen. Tällöin meillä on kyllä yleensä mukana pihalla myös näitä meidän omia hoitolapsia, joiden kanssa puuhaillaan ja leikitään pihalla.

Mua harmittaa paljon näiden lasten puolesta, ettei niillä oo lähes mitään leluja täällä käytettävissään. Pari lasta on todella vilkkaita, ja usein ne alkaa purkaa energiaansa toistensa lyömiseen ja aggressiivisuuteen, koska niillä ei ihan yksinkertasesti oo tekemistä eikä mitään virikkeitä. Jos oisin tiennyt tän etukäteen, niin oisin ottanut Suomesta mukaan jotain simppeliä lelua – tennispalloja, pikkuautoja, lelutraktoreita, hyppynarun jne. Meidän hoitolapset on kaikki alle kaksivuotiaita, joten mitään kauhean monimutkasta leikkiä ei edes kannata alkaa kehittämään, meillä kun ei ole edes yhteistä kieltä. Jos joku Ukundan St. Michaels Day Care Centeriin vapaaehtoiseksi lähtevä sattuu lukemaan tätä, niin tässä sulle kultanen vinkki! Tuo mukanas leluja, ja nimenomaan pienille lapsille sopivia. Ois niin ihana saada näille jotain virikettä tänne, aktiivisia ja reippaita lapsia kun kuitenkin on kyseessä.

Juttu lähti vähän lipsumaan sivuraiteille, mutta väliäkös tuolla. Joka tapauksessa, tän talon reunustan kivetys on meidän päivittäin käyttämä chillailupaikka, jossa venähtää helposti useampikin tunti sään ollessa koko ajan lämmin. Monesti mietin tossa rentoillessani, että on täällä Ukundassa oikeesti ihan kiva olla.

Kirjoita kommentti
13.7.2016 by lauralinnea

Older Posts