Inspiraatio. Luovuuden lähde ja sen paras ystävä, mutta samalla suurin vihollinen. Silloin kun inspiraatiota on, kaikki tuntuu sujuvan kuin vettä vaan, sillä lailla soljuvasti ja joka suuntaan läikehtien. Mutta kun kärsii pahasta inspiraation puutteesta, niin silloin siitä todellakin kärsii.
Rakastan kirjoittaa, kuvata ja ideoida uusia juttuja. Inspiroidun oikeastaan kaikesta ympärillä olevasta. Joskus kävellessäni töistä kotiin saatan pyöritellä mielessäni postausideaa, ja muotoilen valmiita lauseita, joiden ympärille rakentaa tekstiä. Olo tuntuu mahtavalta. Käyn mielessäni jatkuvasti keskusteluja, jotka auttavat mua kehittämään kaikkea uutta. Mutta usein inspiraatio katkeaa matkalla ideoinnista tekoihin. Valmis postausidea luikkii pakoon päästäni siinä vaiheessa, kun olisi aika kirjoittaa se tietokoneelle. Mitä enemmän yritän pitää kiinni ajatuksista ja niistä valmiiksi keksityistä lauseista, sitä liukkaammin ne vilahtavat sormieni välistä pakoon, enkä enää muista mistä piti ottaa kiinni. Ja silloin inspiraatio katoaa ja tunkkainen blokki päässäni ottaa vallan.
Toisinaan luen artikkeleita lehdistä ja kurkin tavallisten ihmisten elämään. Usein artikkelin pointti on kertoa sen tavallisen ihmisen tarina siitä, miten hän yhtäkkiä päätti tehdä jotain suurta ja onnistui siinä. Näiden tarinoiden lukemisen jälkeen olen aina vahvasti inspiroitunut, milloin orpokodin rakentamisesta Afrikkaan ja milloin kuusilapsisen perheen pyörittämisestä kotoa käsin samalla kun johtaisin isoa firmaa ja leipaisisin viikonloppupullat vasemmalla kädellä kokin essu päällä. Unohdan nämä ajatukset yhtä nopeasti kuin ne keksinkin, mutta saan inspiraatiota muista ihmisistä. Se kai niiden tarinoiden juju tavallaan onkin. Tällä hetkellä inspiroidun eniten ajatuksesta kirjoittaa muiden tarinoista, jotta toiset voivat inspiroitua niistä samalla tavalla kuin minä joka toisen lehtijutun jälkeen.
Bloggaaminen vaatii inspiraatiota hullun lailla, ja vielä enemmän se vaatii inspiraation laittamista todeksi. Olen lukemattomat kerrat ollut jossain tilanteessa, ja yhtäkkiä saanut päähäni idean, että tästä haluan kirjoittaa blogiin. Yhtä monta kertaa olen myös jättänyt kirjoittamatta, sillä en ole oikeastaan tiennyt, mitä kertoa. Mikä siinä asiassa olisi niin mielenkiintoista, että joku oikeasti haluaisi sen lukea. Ehkä ensi kerralla minun pitäisi vain tarttua ideaan ja kirjoittaa juuri se, mitä haluan sanoa. Jättää hyötynäkökulma ajattelematta ja vain kertoa mitä siitä ikinä mieleen tuleekaan. Juuri siitä tunteesta, mikä minussa vallitsi kyseisessä tilanteessa. Niin saisin inspiraatiota hyödynnettyä.
Eniten minua inspiroi ympärillä olevat ihmiset ja jokapäiväiset kohtaamiset. Koen löytäneeni lähipiirini ihmisiä, jotka inspiroivat minua pelkällä olemassaolollaan, ja arvostan heidän läsnäoloaan joka päivä. Saatan myös inspiroitua vahvasti tuntemattomista ihmisistä. Se on yksi syy, miksi rakastan asiakaspalvelutyötä. Kun vaihtaa muutaman sanan tuntemattoman asiakkaan kanssa ja oikeasti kuuntelee, mitä hänellä on sanottavana, voi saada itselleen paljon. Ainakin omat ajatukseni alkavat laukata ja inspiraatio vaan jyllää tietään läpi aivoissani silloin, kun satunnainen ihminen kertoo jostain itselleen merkittävästä, aivan pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä tärkeimpiä inspiraation lähteitäni ja toivonkin osaavani hyödyntää niitä riittävän hyvin. Jos ei vielä, niin jatkossa.
Ehkä tämä teksti on hyvä alku inspiraation hyödyntämiselle. Idean koko tekstiin sain postauksen kuvista. Keksittiin ihan sattumalta ottaa kuvia tässä paikassa, ja en tiedä itsekään miksi, mutta rakastan näitä kuvia. Näistä sain heti inspiraation kirjoittaa kuvien ympärille jotain suurta, sillä mielestäni nämä kuvat ansaitsivat sen. Joskus on vaan sellainen fiilis. Inspiraatiopostauksen lauseita pyörittelin myös valmiiksi mielessäni jo useita viikkoja sitten, mutta lopulta hylkäsin ne kaikki ja annoin tekstin tulla tajunnanvirtana ulos. Joskus on sellainenkin fiilis.
