Inspiraatio. Luovuuden lähde ja sen paras ystävä, mutta samalla suurin vihollinen. Silloin kun inspiraatiota on, kaikki tuntuu sujuvan kuin vettä vaan, sillä lailla soljuvasti ja joka suuntaan läikehtien. Mutta kun kärsii pahasta inspiraation puutteesta, niin silloin siitä todellakin kärsii.
Rakastan kirjoittaa, kuvata ja ideoida uusia juttuja. Inspiroidun oikeastaan kaikesta ympärillä olevasta. Joskus kävellessäni töistä kotiin saatan pyöritellä mielessäni postausideaa, ja muotoilen valmiita lauseita, joiden ympärille rakentaa tekstiä. Olo tuntuu mahtavalta. Käyn mielessäni jatkuvasti keskusteluja, jotka auttavat mua kehittämään kaikkea uutta. Mutta usein inspiraatio katkeaa matkalla ideoinnista tekoihin. Valmis postausidea luikkii pakoon päästäni siinä vaiheessa, kun olisi aika kirjoittaa se tietokoneelle. Mitä enemmän yritän pitää kiinni ajatuksista ja niistä valmiiksi keksityistä lauseista, sitä liukkaammin ne vilahtavat sormieni välistä pakoon, enkä enää muista mistä piti ottaa kiinni. Ja silloin inspiraatio katoaa ja tunkkainen blokki päässäni ottaa vallan.
Toisinaan luen artikkeleita lehdistä ja kurkin tavallisten ihmisten elämään. Usein artikkelin pointti on kertoa sen tavallisen ihmisen tarina siitä, miten hän yhtäkkiä päätti tehdä jotain suurta ja onnistui siinä. Näiden tarinoiden lukemisen jälkeen olen aina vahvasti inspiroitunut, milloin orpokodin rakentamisesta Afrikkaan ja milloin kuusilapsisen perheen pyörittämisestä kotoa käsin samalla kun johtaisin isoa firmaa ja leipaisisin viikonloppupullat vasemmalla kädellä kokin essu päällä. Unohdan nämä ajatukset yhtä nopeasti kuin ne keksinkin, mutta saan inspiraatiota muista ihmisistä. Se kai niiden tarinoiden juju tavallaan onkin. Tällä hetkellä inspiroidun eniten ajatuksesta kirjoittaa muiden tarinoista, jotta toiset voivat inspiroitua niistä samalla tavalla kuin minä joka toisen lehtijutun jälkeen.
Bloggaaminen vaatii inspiraatiota hullun lailla, ja vielä enemmän se vaatii inspiraation laittamista todeksi. Olen lukemattomat kerrat ollut jossain tilanteessa, ja yhtäkkiä saanut päähäni idean, että tästä haluan kirjoittaa blogiin. Yhtä monta kertaa olen myös jättänyt kirjoittamatta, sillä en ole oikeastaan tiennyt, mitä kertoa. Mikä siinä asiassa olisi niin mielenkiintoista, että joku oikeasti haluaisi sen lukea. Ehkä ensi kerralla minun pitäisi vain tarttua ideaan ja kirjoittaa juuri se, mitä haluan sanoa. Jättää hyötynäkökulma ajattelematta ja vain kertoa mitä siitä ikinä mieleen tuleekaan. Juuri siitä tunteesta, mikä minussa vallitsi kyseisessä tilanteessa. Niin saisin inspiraatiota hyödynnettyä.
Eniten minua inspiroi ympärillä olevat ihmiset ja jokapäiväiset kohtaamiset. Koen löytäneeni lähipiirini ihmisiä, jotka inspiroivat minua pelkällä olemassaolollaan, ja arvostan heidän läsnäoloaan joka päivä. Saatan myös inspiroitua vahvasti tuntemattomista ihmisistä. Se on yksi syy, miksi rakastan asiakaspalvelutyötä. Kun vaihtaa muutaman sanan tuntemattoman asiakkaan kanssa ja oikeasti kuuntelee, mitä hänellä on sanottavana, voi saada itselleen paljon. Ainakin omat ajatukseni alkavat laukata ja inspiraatio vaan jyllää tietään läpi aivoissani silloin, kun satunnainen ihminen kertoo jostain itselleen merkittävästä, aivan pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä tärkeimpiä inspiraation lähteitäni ja toivonkin osaavani hyödyntää niitä riittävän hyvin. Jos ei vielä, niin jatkossa.
Ehkä tämä teksti on hyvä alku inspiraation hyödyntämiselle. Idean koko tekstiin sain postauksen kuvista. Keksittiin ihan sattumalta ottaa kuvia tässä paikassa, ja en tiedä itsekään miksi, mutta rakastan näitä kuvia. Näistä sain heti inspiraation kirjoittaa kuvien ympärille jotain suurta, sillä mielestäni nämä kuvat ansaitsivat sen. Joskus on vaan sellainen fiilis. Inspiraatiopostauksen lauseita pyörittelin myös valmiiksi mielessäni jo useita viikkoja sitten, mutta lopulta hylkäsin ne kaikki ja annoin tekstin tulla tajunnanvirtana ulos. Joskus on sellainenkin fiilis.
syvällinen
Miksi terveelliset bataattiranut eivät vaan voi voittaa maultaan epäterveellisiä normiranuja?
Miksi pelaan pelikonsoleilla aina vaan lasten pelejä?
Miksi meinaan nukahtaa sohvalle 90% kerroista kun katselen leffaa telkkarista?
Kukaan ei ole toisen yläpuolella. Keniassa asuessani huomasin aluksi hieman sääliväni paikallisia, jotka elävät hyvin askeettisesti ja huonoissa oloissa. Parin kuukauden aikana tajusin kuitenkin sen, ettei mun kannata heitä sääliä eivätkä he todellakaan sääliäni kaipaa. En voi nostaa omaa elämääni toisen elämän yläpuolelle vain siksi, että mulla on suihku kylppärissä ja sähköä ympäri vuorokauden. Ne paikalliset eivät välttämättä tosiaan edes haluaisi elää länsimaisten yltäkylläistä elämää tai koe omaavansa jotenkin huonompia elämiä. Kaikki arvostavat eri asioita, eikä kenenkään tarvitse nostaa itseään jalustalle tai luulla, että oma elämä on muiden mielestä jotenkin tavoittelemisen arvoista. Tämä konkretisoitui mulle erittäin vahvasti asuessani kehitysmaassa pienessä kylässä.
Ystävyydestä?
Osa ystävyyssuhteita kestää vain tietyn ajanjakson elämästä, ja se on ihan fine. Vaikka osa ystävyyssuhteista kantaakin toivottavasti läpi elämän, on ihan okei myöntää, että osa on tarkoitettu vain hetkeksi pysyviksi. Etääntyminen ystävistä on ihan normaalia siinä vaiheessa, kun yhdistävä tekijä katkeaa tai toisen elämä ja ajatusmaailma vaan tuntuu liian erilaiselta, jotta yhteydenpitoa kannattaisi jatkaa. Toki pitkät ystävyyssuhteet ovat upeita, mutta joskus käy niin, ettei yhteistä enää ole, ja silloin on parempi kiittää ja päästää irti eikä jatkaa väkinäisesti eteenpäin.
Isovanhemmiltani?
Niin kauan, kun uskoo Jumalaan, ei ole yksin. Mun isovanhemmat on tosi uskonnollisia, ja mä oon saanut käydä läpi monet keskustelut ja valistukset asiasta niin hyvässä kuin huonossa. Tuo lause on kuitenkin mun mielestä erittäin hyvä ja lohduttava ja samalla jotain, mitä kukaan ei voi kumota. On jokaisen oma asia mihin uskoo, mutta jos uskoo ja haluaa uskoa Jumalaan, niin yksin ei tarvitse olla. Viisasta ja simppeliä.
Elämästä?
Ota vastaan kaikki mitä tulee. Elämässä tulee väistämättä asioita, jotka ovat vaikeita ymmärtää ja käsitellä, ja joista ei tunnu syntyvän mitään hyvää. Itse uskon, että kaikesta on mahdollisuus ammentaa jotain positiivista, vaikka se vaikutus syntyisi kuukauden, vuoden tai kymmenen vuoden päästä. Kaikesta kuitenkin oppii jotain, jos ei elämästä niin itsestään. Hankalaltakin tuntuva asia kannattaa ottaa vastaan ja kääntää omaksi voimavarakseen – hyödyttää enemmän kuin ikävässä olosa rypeminen.
Herkuttelusyntini
Oon älyttömän huono vastaamaan viesteihin. Usein en puhelimen kilahtaessa (okei pidän kyllä aina puhelinta äänettömällä ja värinättömällä) vaan voi tai jaksa keskittyä tarpeeksi viestin vastaamiseen, ja sitten asia unohtuu. Pahinta on huomata se vasta sitten, kun sama ystävä laittaa uudestaan viestiä ja näen sen pahimmassa tapauksessa viikkoja vastausta odottaneen viestin keskustelussa. Hups.
Mulla on erittäin paljon vaatteita, joita en enää käytä ja joita silti säilytän vuodesta toiseen, kun en raaski heittää pois. Pitäisi käydä ne läpi ja rohkeasti vaan pukea päälle vanhoja vaatteita ja yhdistellä niitä uudestaan. Tosin nämä vanhat vaatteet on sitten oikeasti välillä ihan useita vuosia vanhoja, eli pitäisi oikeasti jaksaa heitellä niitä eteenpäin kun omat käyttökerrat jäävät vähiin.
Parisuhdesyntini