Kello on puoli kaksi yöllä enkä mä saa unta. Näin viime yönä kamalia painajaisia, joissa palasin hetkeksi taas Keniaan tuttuihin ympyröihin. Unessa kaikki se, mitä olin kaivannut, oli jotenkin tosi vääristynyttä – lapset ei muistanut mua enää ja tunnelma oli erilainen. Silti mulla oli sellanen olo, että oon kotona. Ja se Keniassa kotona oleminen oli siinä unessa niin kauheeta ja pelottavaa, että en uskalla nyt nukahtaa uudestaan, koska en halua tuntea sitä fiilistä uudestaan enää edes unessa. Siksi ehkä oonkin aatellut niin paljon sitä, miksi nää kaksi kulttuuria tuntuu musta niin erilaisilta keskenään.
Mulla on ollut viime päivinä aika kova ikävä Keniaan, kun oma elämä on tuntunut ahdistavalta. Puhuin muutama postaus takaperin siitä keniakuplasta, jossa oon elänyt koko kesän. No se kupla on nyt vihdoin poksahtanut, enkä ois ikinä voinut uskoa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan sinne sisälle. Vaikka koen edelleen joka päivä kiitollisuutta siitä, miten hyvässä yhteiskunnassa mun oma koti on, tuntuu tää elämä Suomessa nyt jotenkin hirveen tylsältä. Oon aina vähän salaa naureskellut niille, jotka palaa ulkomaanasumiselta takasin Suomeen ja on heti sitä mieltä, että Suomi on tylsin paikka ikinä ja niiin lame. Mutta mun on nyt pakko niellä ne naureskelut pois ja todeta, että tylsältähän tää nyt vähän niin kuin tuntuu. Kaikki sujuu niin rutiininomaisesti, päivästä toiseen samoja juttuja ja missään ei ikinä oikeastaan tapahdu mitään.
Viime keväänä rakastin mun arkea ja olin tosi tyytyväinen oman elämäni rullaavuuteen. Nyt tuntuu jotenkin oudolta, miten jokanen aamu pitäis alkaa sillä kahvikupposella ja hyvällä ja terveellisellä aamupalalla. Päivän mittaan tehdään vähän kouluhommia, käydään ehkä heittämässä yks työvuoro ja juostaan kymmenen kilsan lenkki, jonka jälkeen selaillaan vähän somea ja syödään jotain helvetin terveysrahkaa. Sitten nukkumaan, koska ihminen tarvitsee yhdeksän tuntia yössä unta. Kertaakaan ei yöllä herätä rukouskutsuun tai ulkoota kantautuviin tappeluiden ääniin – jos herätäänkin naapureiden känniölinöihin, niin valitusta vaan talonyhtiölle ja kohta saa naapurin ärsyttävä elämöitsijä kenkää niiden valkosiksi maalattujen seinien sisältä.
Myönnetään, että inhosin Keniassa sitä turvallisuutensa puolesta pelkäämistä, mutta samalla se toi myös isoja piikkejä molempiin suuntiin koko väestön elämässä. Täällä tuntuu siltä, että vaikka omassa elämässä olisi minkälainen vuoristorata käynnissä, niin mun ympäristön yleinen elämänlaatu on niin tasasen turvallisen tylsän tappavaa. Kaikki sujuu kuin rasvattu ja menee niin kuin Strömssössä, ja jos joku särö siihen puhtaaseen ja kauniiseen kimalluksentäyteiseen elämään tulee, niin se asiasta tehdään kauhea haloo ja todetaan koettelemusten kasvattavan ja ollaan vahvempia ihmisiä taas. Ja huh, hyvä kun en kerenny niitä masennuslääkkeitä reseptiltä hakea kun tää voimajooga ja puhdistava yrttitee sai mut taas uskomaan itteeni. Vaikka oikeesti tää esimerkiksi keksitty suuri vastoinkäyminen hetkautti mun elämänlinjaa yhden puolikkaan desimaalin verran, eikä vaikuttanut mihinkään kokonaisuuteen sitten tasan yhtään. Yhtä tasasesti sitä oikeesti körötellään elämässä eteenpäin.
Jotenkin elämä Suomessa tuntuu rullaavan niin tasasesti ja ilman ihan oikeita ongelmia. Tuntuu, että tää koko maa on niin lamaantunut omaan hyvinvointiinsa. Tiedän, että tää ajatusmaailma ja varsinkin sen ääneen sanominen ärsyttää monia – muakin ärsytti aikasemmin. Mut elettyäni pari kuukautta tuolla sekasorron keskellä, jossa jokanen kuluva tunti saatto tuoda mukanaan ihan oikeasti elämää mullistavia yllätyksiä ja mikään ei ikinä mennyt suunnitelmien mukaan, tuntuu musta vaan tää kotimaan järjestelmällisyys ja säntillisyys jotenkin niin hirveen utopistiselta. Sellaselta, etten mä osaa enää olla täällä. Tai ehkä ongelma onkin siinä, etten mä halua osata, en tiedä. Mua väsyttää ihan hirveesti tää tehokkuus mikä mun ympärillä koko ajan vallitsee. Keniassa mua turhautti välillä se, ettei siellä saatu ikinä mitään aikaseksi ja kaikkien asioiden teko veny niin pitkäksi. Nyt musta kuitenkin tuntuu, että kaipaan sitä chilliä olotilaa, mitä Keniassa koin joka päivä. Jos et halunnut tehdä mitään sinä päivänä niin et yksinkertasesti tehnyt. (Okei, tää ei toimi paikallisilla samalla tavalla koska työ->raha->ruoka jne, mutta puhun nyt ainoastaan omasta kokemuksestani.) Suomessa jos haluat olla toimeettomana päivän, ei sitä katota kovin hyvällä. Asioita on pakko tehdä ja olla niin tuottava, tai muuten oot yhteiskunnalle hyödytön sosiaalipummi.
Mä voin myöntää, että mulla on välillä sellasia päiviä, jollon en ihan oikeesti halua nousta sängystä. En vaan halua, koska ei huvita enkä jaksa ja vähän saattaa masentaakin. Mutta jos haluun pitää sellasen täysin rokulipäivän, täytyy mun potea edes vähän huonoa omatuntoa asiasta ja selitellä, että masentaa nyt vähän kun eilen sain kuulla serkun mummon naapurin koiranhoitajan kaiman saaneen diagnoosin asiasta X. Vaikka oikeesti haluaisin sanoa vaan, että kun tänään ei vaan kiinnosta. Jostain pitää kuitenkin se hyväksyntä sen päivän tuottamattomuudelle saada. Musta sekin on ehkä jo vähän outoa, että meidän iltapäivälehtien viihdepalstoille kirjotetaan juttuja tyylillä ’’Älä rankaise itseäsi lepopäivästä – joskus olet sen ansainnut!’’ ja kaiken maailman hyvinvointiblogit tolkuttaa samaa asiaa. Eikös sen nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys muutenkin? Että et sä nyt oo se maailman surkein hylkiö ja yhteiskunnan pohjasakkaa, jos ei ihan aina huvita kasista neljään kaikkea tehdä ja muistaa vielä illalla lenkkeillessä pistää se puhelinsovellus päälle, mistä näet polttamasi kalorit. Miksi siitä pitää joutua koko ajan muistuttelemaan? Yhtä surullista kuin se, että taannoin jonkun uimarin kaapista tulosta tehtiin ihan oikea lööppiuutinen. Siis mitäh. Välillä mietin, että minkälaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa me oikein eletään, kun siitä oikeudesta hyvinvointiin pitää koko ajan muistutella niin paljon.
Tää nyt oli taas tällasta yöllistä ajatuksenvirtaa, joka on pyörinyt mun päässä jonkun aikaa löytämättä reittiä ulos. Oon sopeutunut Suomeen nyt siis jo paljon paremmin, mutta oon myös miettinyt tällasia asioita paljon koittaen ehkä löytää syitä omiin ahdistuksen tunteisiini. En tiedä, onko kukaan mun kanssa näissä asioissa samalla aaltopituudella, tai oonko enää parin kuukauden päästä itsekään samaa mieltä. Jotenkin tää kotiinpaluun jälkeinen elämä on tuntunut hirveän puuduttuvalta ja olo on kummallisella tavalla turta, vaikka asiat onkin ihan hyvin. Ehkä se onkin just se ongelma – asiat on niin hyvin kun perusjutut on kunnossa, ettei mikään tunnu oikeen enää kauheen erikoiselta. Noh, tää nyt oli vaan tällasta pohdintaa. Ei mitään kritiikkiä yhtään kenenkään elämäntapaa tai suomalaista yhteiskuntaa vastaan, vaan mun omia ajatuksia, joita on pakko silloin tällöin purkaa johonkin. Mutta näitä juttuja kelaillessa täytyy myöntää, että kyllä mulla on jollain oudolla ja kummaksuttavalla tavalla ikävä sinne Keniaan, ja ikävä nimenomaan niitä asioita, joista en siellä asuessani pitänyt. On tää ihmismieli vaan niin outo!
