Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kenya

Koti Keniassa – näin asuin Afrikassa

Palataan hetkeksi monen tuhannen kilometrin päähän lämpimään, eli viime kesän Afrikan kokemukseen. Oon halunnut näyttää teille mun Kenia-kodin jo pidemmän aikaa. Kerran jopa tein tän postauksen lähes valmiiksi, mutta Kenian sähkökatkosten takia mun koneesta pääsi akku loppumaan ja koko teksti hävisi kuin tuhka tuuleen. Nyt näin puolen vuoden jälkeen oon kuitenkin toipunut siitä kiukusta ja voin vihdoin tehdä tän hieman erilaisen kotipostauksen!

IMG_1494
IMG_1491

Aloitetaan loogisesti sisäänkäynnistä. Meidän talon ulko-ovi on tollanen iso, varmaan kaksi metriä korkea ja todella jykevä peltiovi. Se lukittiin aina sisäpuolella tolla isolla salvalla, joten sisälle halutessaan ovea ei saanut avaimella ulkoa auki vaan piti koputella, että joku tulisi avaamaan. Jos koko porukka lähti liikkeelle samaan aikaan, niin käytettiin tuota munalukkoa sulkemaan ovi ulkoapäin.

Ovesta sisään päästyä tultiin eräänlaiseen ulkoeteiseen, jossa säilytettiin vesikanistereita ja nopeasti jalkaan vedettäviä kenkiä. Tuossa eteisessä myös kuivatettiin pyykkejä ja leikittiin joskus lasten kanssa. Kattoa ei ulkoeteisen päällä ole, joten mitään vedenarkaa tai varastettavan arvoista ei siihen voinut jättää. Lapset muuten rakasti repiä noita vihreitä putkia irti seinästä, sekä kolautella oven peltisalpaa ovea vasten pitäen hirveetä meteliä!

IMG_1490

Sisällä talossa on käytävä, jonka toisessa päässä on olohuone ja toisessa päässä meidän makkari. Oikealla puolella käytävää (kuvan mukaisesti) on host-vanhempien makuuhuone sekä toinen makuuhuone. Vasemmalta puolelta löytyy pesuhuone, vessa, ovi ulkoeteiseen ja oviaukko keittiöön. Käytävän päässä on toimimaton lavuaari, sillä juoksevaa vettä ei talossa ole, sekä kodin ainoa peili. Kokovartalopeiliä ei siis ole missään, ja tostakin peilistä katsoessa piti mun vähän varvistella. Aika harvoin tosin tuli peiliin katsottua tuolla kun ei meikkiäkään käyttänyt, lähinnä kahville tai muuten enemmän ihmisten ilmoille mentäessä tuli kurkattua omaa ulkonäköään.

IMG_1481
IMG_1483

Hostien makkari on selkeästi isoin, ja leveässä parisängyssä nukkuu hostmaman ja hostdaddyn lisäksi heidän 7-vuotias tyttö Mery. Sängyn yläpuolella on iso moskiittoverkko, joka on riittävä ympäröimään koko sängyn. Hostien huoneessa on myös jotain vähän luksusta, eli vaatekaappi. Bongasin muuten vasta äskettäin kuvasta ton kaiuttimen, ja täytyy myöntää, etten kyllä kertaakaan kesän aikana huomannut sitä käytettävän.

IMG_1480

Toinen makuuhuone on suurimmaksi osaksi tässä. Vain sängyt nukkumista varten, ei mitään kaappitilaa tai muuta ylimääräistä. Paitsi tietenkin moskiittoverkot öitä varten, mutta ne eivät Keniassa malarian tartuttajien lennellessä vain yöaikaan ole millään tavalla ylimääräisiä, vaan jokaisen nukkujan vakiovaruste.

IMG_1479

Pesuhuone on todella yksinkertainen. Huoneessa on kaksi pesuvatia ja kuvasta pois jäänyt nurkan takana oleva isompi pyykkivati. Noita vateja käytetään siis niin pyykkäämiseen kuin peseytymiseenkin. Joskus hain vessan vesivadista pienemmän ämpärin avustamaan peseytymistä. Joskus sinisiä pesuvateja oli paikalla vain yksi. Silloin tällöin pesukaveriksi saattoi saada pari muurahaista tai torakan. Noi vadit eivät olleet ikinä täysin puhtaita vaan ennemminkin ikipinttyneitä, eikä pesuvesikään olisi läpäissyt suomalaisia hygieniamääritelmiä. Seinässä olevasta hanasta ei vettä tullut, vaan pesuvesi haetaan niistä isoista vesisäiliöistä, joita ulkoeteisessä säilytetään. Hampaat pestiin muuten tuossa samassa pesuhuoneessa – vesipullon avulla huuhdeltiin niin suu kuin harjakin ja ylimääräiset sylkemiset tähdättiin nurkassa näkyvään viemäriin. Pesuhuoneen ovi ei mene ihan täysin kiinni asti eli lukkoon sitä ei tosiaan saa.

IMG_1475

Vessa on pieni mutta ihan kompakti. Aluksi olin aika järkyttynyt tästä reikä lattiassa-systeemistä, mutta kaikkeen tottuu, varsinkin jos haluaa ja on pakko tottua. Lopulta toi kaakeloitu reikä tuntu ihan kätevältä, se kun ei voinut mennä tukkoon (paitsi kerran kun lapset oli heittänyt tyhjän paperihylsyn sinne…) kuten tavalliset vessanpytyt. Huuhtelusysteemi ei tosiaan toimi, joten vessa huuhdeltiin heittämällä pienellä keltaisella ämpärillä vettä kaakeloituun osuuteen. Seinässä näkyvä vessapaperiteline oli muuten kuvanottohetkellä ihan uusi ja selvästikin todella upea juttu. Hostmama oli todella ylpeä tuosta ’’uudesta, loistavasta keksinnöstä’’ minkä hostisä vessaan toi. Harmi vaan, ettei teline kovin hyvin seinässä pysynyt kiinni, vaan vessapaperi putoili tuon tuostakin lattialle ja oli sen jälkeen vähän käyttökelvoton. Vessan ovi meni onneksi kiinni, ja lukkona toimi ihan mukiinmenevä työnnettävä hakalukko.

Vaikka aiemmin sanoin reiän lattiassa olleen ihan toimiva systeemi, niin pakko myöntää, että suolistobakteerin aiheuttaman sairastelun aikana oisin maksanut tonnin siitä wc-pöntöstä. Nyt voi olla vähän tmi, mutta esim oksennellessa olisi ollut kiva pitää kiinni jostain reunasta tuen saamiseksi, kun pitkäaikainen laattailu vie voimat aika tehokkaasti. Nojailun sijaan piti vaan tasapainotella jalkojen päällä ja koittaa tähdätä kaakeliin. Lattiaan ei voinut myöskään koskea sen ollessa saastainen – vessassa ei voinut edes kävellä paljain jaloin, vaan aina sinne mentäessä piti laittaa flipflopit jalkaan. Yöllä vessaan mennessä sain parilla ekalla kerralla kunnon slaagin, sillä valot päälle laittaessa lattialla kävi ihan mieletön kuhina todella monien torakoiden juostessa valoa pakoon. Torakoita inhottavampia kavereita olivat jättimuurahaiset, jotka eivät juosseet suinkaan karkuun vaan poukkoilivat ihan minne sattuu, ja koitin aina parhaani mukaan väistellä niiden osumista mun jalkoihin siinä silmät ristissä keskellä yötä vessassa käydessä. 😀

IMG_1467
IMG_1468
IMG_1461
IMG_1469

Olohuone on luonnollisesti talon isoin huone, mutta tässä tapauksessa ei mikään tyylikäs valoisa. Olkkarista löytyy kaksi nojatuolia ja sohva, ruokapöytä tuoleineen, huonosti toimiva jääkaappi ja vesisäiliö, pieni putkitelevisio, tv-taso ja astiansäilytyshyllyjä, muutama kehystämätön uskonnollinen taulu ja taideteoksia sekä nurkkaan laitettu patja. Olohuoneessa vietettiin suurin osa lasten kanssa viettämästämme ajasta, eli leikittiin lattialla pienten kanssa ja pistettiin heitä päiväunille yhden patjan päälle. Yleensä lapsilla ei nukkuessa ollut mitään päiväpeittoa, kuvassa näkyvä lasten päälle levitetty kangas on ihan poikkeuksellinen. Olkkari on verhojen aina kiinni ollessa hyvin hämärä, ja tässä hämäryydessä syötiin aina aamupala, lounas ja päivällinen. Olohuoneen lattialla patjoilla myös nukkuivat talon 11 asukkaasta ne, keille ei makuusijaa riittänyt makkareissa. Olkkarin seinää pitkin ikkunan vieressä muuten liikuskeli usein sisilisko, jota isompaa sisiliskoa en oo ikinä eläissäni nähnyt!

IMG_1470
IMG_1473

Keittiöstä löytyy pari työtasoa ja kaappia ruoka-aineiden säilytystä varten, tiskiallas sekä kaasupönikkä. Kaasulla tehdään siis kaikki ruoat, sillä hellaa tai mitään muutakaan sähköllä toimivaa vempelettä ei luonnollisesti löydy. Keittiön toisessa päädyssä on jonkinlainen varasto, johon on työnnetty lasten ’’lelut’’ ja kaikki ylimääräinen krääsä, jota en koskaan tutkinut sen tarkemmin. Joitain ruokia säilöttiin pienissä mustissa pusseissa, jota kuvassakin pöydällä näkyy olevan. Keittiö ei ollut sen enempää vapaa torakoista ja ötököistä kuin muutkaan huoneet. Ruoanvalmistus ei voi olla riippuvainen sähköstä, sillä Keniassa sähkökatkoksia tulee jatkuvasti ja arvaamatta, eikä niiden kestoa voi etukäteen ennustaa. Siksi ruokakin kokattiin joko kaasulla tai ulkotulilla, eikä muutenkin lämpöseen jääkaappiin voinut säilöä mitään pidempään kylmässä oloa vaativaa ruokaa.

IMG_1485

Viimeisenä meidän oma rakas huone. Yhtään kaunistelematta totuutta se näytti suurimman osan ajasta juurikin tältä. 😀 Oikealla puolella on mun sänky moskiittoverkkoineen, ja vasemmalla puolella lattialla Annikan patja myös moskiittoverkon kanssa. Jalallinen tuuletin löytyy keskellä huonetta, mutta mitään muuta irtaimistoa ei huoneessa ollut. Säilytettiin tavaroita matkalaukuissa, rinkoissa sekä lattialla. Henkilökohtaisia päivittäisiä juttuja, kuten lääkkeitä ja rasvoja, säilytin usein ihan vaan sängyn jalkopäässä. Pesuaineet ja muovipusseissa säilytettävät tavarat saivat olla lattialla, ja pyyhkeitä kuivatettiin mun sängynpäädyssä. Ikkunan alla oli pieni ikkunalauta, mutta siinä ei saatu tavaroita säilyttää varkauden uhan vuoksi. Päivisin yleensä sidottiin verho ylös, jotta huoneeseen pääsisi valoa. Pimeän tullessa ja varsinkin öisin verho piti kuitenkin olla vedettynä tarkasti koko ikkunan mittaisesti, ettei kukaan potentiaalinen pahantekijä näkisi sisään huoneeseen. Tietokonetta pidin aina suljetussa matkalaukussa sängyn alla, ja rahavyön passeineen piilotin patjan väliin hostien kehotuksesta. Mitään arvokasta ei saanut olla ikinä näkyvillä, ja öisin nukuin puhelin tyynyn vieressä. Tyynynä mulla oli siis pieni kotoa tuotu matkatyyny, ei mitään kunnollista pehmustetta siis. Peittona käytin makuupussia. Myöskään meidän huone ei ollut ötökkävapaa, mutta sieltä kyllä liiskattiin kengillä ihan säälimättä kaikki öttiäiset pois. Järkyttävin ötökkälöytö oli kyllä ehdottomasti Annikan tyynyn vieressä yksi aamu lojunut päätön skorpioni. 😀

Tässä oli meidän koti siis kahden kuukauden ajan Keniassa Ukundan kaupungissa. Ensijärkytys talosta oli aika kova, mutta kyllä paikasta aika nopeaan koti muodostui. Ja ton asuinkokemuksen jälkeen ei oo paljoa tehny mieli valitella mistään likasuudesta tai Suomesta löytyvistä ’’läävistä’’, lähinnä vaan ärsyyntyneesti naurattaa ihmisten valitukset tyhjästä. Tuolla asuessa oppi myös hyvin nopeaa sen, ettei juokseva vesi tai päivittäinen sähkö ole oikeasti elinehto, vaikka ennen niin luulikin. Keittiössä pärjäsi hyvin ilman blenderiä, mikroa, uunia tai hellaa, ja puhelimen lataaminen silloin tällöin riitti aivan hyvin. Elinolosuhteet tuolla on aika kurjat, mutta kaikkeen tottuu. Monet sanoo, ettei olisi pystynyt elämään tollasissa olosuhteissa, mutta let’s face it: jos ei oo vaihtoehtoa, niin pystyy mihin vaan. Se on eri asia, oisko siitä elämisestä pystynyt nauttia yhtään – en epäile, etteikö monilla mun kavereilla olisi ollut ongelmia sen asian kanssa. Joka tapauksessa tää kulttuurishokkia aiheuttanut asuintalo oli mun koti kahden kuukauden ajan, ja tätä postausta kirjottaessa mulla tuli jopa vähän ikävä tonne omaan sänkyyn makoilemaan. <3

Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

IMG_1517

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3

Se asia, josta en voinut puhua ääneen

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ”turvallisessa” Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.

Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that’s it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi – ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut…) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

IMG_0423

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa… Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ”Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.” ”Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.” Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä – oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

IMG_2248

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

IMG_0622

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.

Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

”Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.” Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin – varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!

IMG_2589

Every night in my dreams I see you, I feel you

IMG_2539
IMG_1562
IMG_2195
IMG_1088
IMG_2396
IMG_2312
IMG_2524
mombasa
IMG_1100
IMG_2421
IMG_1319
laura ja manuel

Ensimmäinen postaus koko blogissa jonka kirjotan tänne suoraan ilman etukäteissuunnittelua, pelkästään tän fiiliksen pohjalta mikä mulla on just nyt. Ja just nyt mulla on itkunen, haikea ja kaipaava fiilis. Kenian hostmama laitto tänään aamulla viestiä ja lähetti kuvia Manuelin synttärijuhlista, ja arvatkaapa kahesti tuliko mulla itku niitä kattoessa. Keniassa mietin usein, että nyt ois ihana päästä halaamaan ystäviä tai saada mikä tahansa kosketus niiltä ihmisiltä, joita siellä kaipasin. Nyt kuuntelen tota otsikossa mainittua biisiä ja tässä vaiheessa tekstin kirjottamista alko just nyt valumaan kyyneleet poskille. Mulla on niin kauhea ikävä! Tekisin mitä vaan että pääsisin just tällä sekunnilla istumaan tonne likasille lattioille ja halaamaan noita lapsia vielä kerran. Pahinta on, etten tiedä yhtään koska näen mun rakkaat pienet seuraavaksi. En vieläkään käsitä, ettei tää oo mikään viikon loma jonka jälkeen palaan ja lapset juoksee mua vastaan kädet ojossa ja tappelee siitä, kuka pääsee syliin ekana. Fakta on se, etten tiedä näenkö noita lapsia enää ikinä. Lapsia, joista tuli mulle niin tärkeitä. Lapsia, joita ihan oikeesti opin rakastamaan kahdessa kuukaudessa. Eilen mä tunsin sopeutuneeni kotimaahan takasin paremmin kuin yhtenäkään aiempana päivänä, tänään mä kuolen ikävästä.

Tällanen täysin spontaani purkaus tähän väliin. Tiesin että mulla jää ikävä, mutten ikinä tienny että tää ikävä voi olla näin tuskasen kova. Mä vaan toivon niin paljon, että jokainen noista lapsista saa mahdollisimman hyvän elämän, koska en kestä ajatella yhtään sitä, miten paskoissa olosuhteissa ne joutuu tuolla olemaan. Miten niistä saattaa tulla syrjäytyneitä katulapsia, jotka kuolee 17-vuotiaana roviolla poltettuna huumevarkauden takia, koska yhteiskunta ei anna niille mitään tukea. Mä en halua ajatella tollasia ajatuksia loppuun, ton mahdollisuuden tiedostaminenkin on mulle jo liian kova pala. Joka yö oon unissani Keniassa, joka ilta lähetän ajatuksissani paljon rakkautta, suojelusenkeleitä, pusuja ja haleja lapsille Keniaan. Lapsille, joiden vanhemmatkin kutsu meitä niiden toisiksi vanhemmiksi ja siskoiksi. Mä en tykkää näyttää tunteitani ulospäin näin vahvasti, mä en tykkää lässyttää enkä mä tykkää jaella mitään hellyydenosotuksia edes sanallisesti. Mä haluan olla kylmä ja cool, jotta mikään ei koskaan satuttais mua. Mutta mä en voi itelleni mitään kun katon kuvia näistä lapsista. Ikävä on, ja niin kun minä ja mun rakas pieni Manuel toisillemme aina sanottiin, aloo and moimooooi <3

Every night in my dreams
I see you, I feel you
That is how I know you go on
Far across the distance
And spaces between us
You have come to show you go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
Love can touch us one time
And last for a lifetime
And never let go till we’re gone
Love was when I loved you
One true time I hold to
In my life we’ll always go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
You’re here, there’s nothing I fear
And I know that my heart will go on
We’ll stay, forever this way
You are safe in my heart and
My heart will go on and on
 

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

IMG_1240

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

IMG_1259

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

IMG_1260

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

hauska kuva kenia

Upea majoitus Kenian Ukundassa

1
2
4
5
7

’Cause this is Africa! Päästiin tossa yks päivä nauttimaan Kenian paremmasta puolesta, kun eräs tuttava pyysi meijät hänen loma-asunnolleen rentoutumaan. Tarina siitä, miten tää alue on päätynyt omistajan haltuun, on hyvinkin kenialainen juttu, mutta jätetään tällä kertaa kertomatta se näin julkisesti ettei tuu pilattua kenenkään mainetta.. 😀 Tää Spice Cottage on siis vuokrattavana lomailijoille, jotka haluaa hotelliasumisen sijaan kokeilla erilaista majotusta. Vieraskirjan mukaan tuolla on käynyt paljon ihmisiä häämatkalla – enkä yhtään ihmettele, toi paikkahan oli miltei täydellinen. Uima-allas, bamburiippumatto, useita isoja löhöalustoja auringonottoa varten, aurinkoista ja varjoisaa aluetta, kaksikerroksinen asuintalo ja useita pieniä mökkejä, pihalla oma baari… En vaan vois keksiä mitä vielä oisin voinu toivoa. Me kuitenkin asutaan täällä suht vaatimattomissa olosuhteissa, joten tonne cottagelle pääseminen oli meille todellakin luksusta. Mulla oli aiemmin viikonloppuna vähän koti-ikävän kanssa ongelmia, mutta tuolla aikaa viettäessäni ihan oikeesti unohdin sen kytevän harmistuksen ja otin vaan todella rennosti. Afrikka on niin kaksijakoinen paikka – köyhillä asiat on oikeesti tosi huonosti, mutta tässä maassa on myös paljon rikkaita ihmisiä ja turisteja, joiden on mahdollisuus päästä näkemään Keniastakin ne kauniit puolet.

9
10
11
12
14
15
17
18

Meidän mökki oli tosi idyllinen ulkoapäin, ja mun mielestä ihanasti ja sekä ehkä hieman pelottavasti sisustettu, kuten tää koko paikka noine isoine patsaineen ja muine Afrikka-härpäkkäineen. 😀 Mökissä oli kaksi muhkeeta sänkyä makkarissa, olohuoneessa lisää istuskelu- ja makoilupaikkoja, ja tietty ehkä ihan paras juttu eli oikea vessa ja suihku. Täällä kaikista suihkusta tulee vettä pienenä norona ja se on jääkylmää, mutta silti oli rentouttavaa kun ei ite tarvinnut tehdä juurikaan työtä peseytyessä, toisin kuin vatipesulla… Vessakin oli ihan oikea ja toimiva, joskin sieltä löyty tuttuja ystäviä eli torakka ja muutama jättihämähäkki, mutta niistä ei oikein jaksanut edes välittää ton paikan hurmatessa meidät muuten ihan täysin. Aamupalalla saatiin cappuccinoa ja lämpimiä sämpylöitä – edelleen luksusta. Oon juonu kahvia täällä yhden käden sormilla laskettavan määrän, joten nautin kyllä jokasesta siemauksesta. Baarin puolella käytiin tekemässä drinksuja, ja mulla kävi itseasiassa tässä aika nolo moka. Rakastan tehdä hyviä drinkkejä ja mielellään teen niitä kaikkien kaverienkin puolesta, joten taas iltaa istuessamme hääräilin baarimikon paikalla. Pieni kielimuuri aiheutti kuitenkin sen, että tein vahingossa myös eräälle absolutistille vodkaa sisältävän juoman… Sai kirkon mies sitte maistaa ekan alkoholiannoksensa ikinä. 😀 Onneksi tyyppi otti asian ihan huumorilla, mutta kyllä mua hävetti!

20
21
23
24
26

Näitä kuvia kattoessa mulle tulee väkisinkin hymy huulille. Toi paikka on vaan niin ihana, ja mulla oli rentoutunut ja huoleton olo siellä ollessa. Täällä aurinko paistaa oikeasti niin polttavasti, että oli parasta vaan siirtyä altaaseen vilvoittelemaan ilman käydessä liian kuumaksi. En jaksanut välittää ees mun typerän klooriallergian mukana tuomista oireista tai miljoonan moskiitonpiston aiheuttamasta kutinasta, enkä jaksanut heilua kameran kanssa hirveän paljon edes noissa maisemissa – halusin vaan rentoutua ja ottaa hetkestä kaiken irti. Toki ilmasta wifiä tuli käytettyä somespämmäämiseen, mutta suurimman osan ajasta makasin altaan reunalla kuulokkeet korvissa kärvistellen ihoani auringossa. Voiko yhdeltä maanantaipäivältä enempää vaatia?

PS. Omistajan pyynnöstä lupasin kertoa, että tää mökki on siis tosiaan vuokrattavana lomailijoille. Kyseessä on siis Spice of the Coast, ja lisätietoa paikasta löydät esimerkiksi täältä. Omistajatuttu on aivan ihana nainen ja paikka mitä mahtavin, eli pitäkää mielessä, jos Ukundaan mielitte lomalle. <3

Tavallinen päivä Keniassa

IMG_1891
IMG_2013

4.30 Herään jokaöiseen tapaan moskeijasta kaikuvaan rukouskutsuun. Uni tulee onneksi nopeesti uudestaan.
6.30 Ekat lapset on jo tullut päivähoitoon, ja herään niiden itkuun. Ei jaksa vielä nousta.
7.30 Herään siihen, että vatsa on to-del-la kipeä. Eli ei mitään uutta Afrikan auringon alla. Oon aivan
tokkurassa painajaisten takia yöllä otetusta unilääkkeestä, joten päätän jäädä vielä hetkeksi nukkumaan.
8.15 Aika nousta. Puhelimessa 3% akkua, joten se jää lataukseen.

Aamupalalla on yllättäen valkoisen leivän sijaan tarjolla linssitäytteisiä pasteijoita ja siitä samasta vanhasta pinkistä termarista kaadettua mustaa teetä. Manuel, Gloria ja Sami hääräävät mun jaloissa lokkeilemassa ruokaa. Annan lapsille vähän ja syön ite loput herkullisista pasteijoista, joista ei tosin nälkä lähtenyt. Syömisen jälkeen autan Annikaa tiskaamaan ja järjestelen olohuonetta. Lapset pistetään päiväunille ja mä teen loput aamutoimet valmistautuen samalla auringonottoon.

IMG_1975
IMG_1978
IMG_1980
IMG_1981
IMG_1994
IMG_1997
IMG_2010

10.30 Ulkona kivetyksellä rentoutumista.  Kattelen kun pihalla kävelee todella pieni ja laiha koira, joka yhtäkkiä lyyhistyy maahan. Sääliksi käy, mutta ei sitä oikein pysty auttamaankaan. Saati sitten että uskaltaisin edes mennä kosketusetäisyydelle yhenkään arvaamattoman kulkukoiran luo…
10.50 Laitan netin päälle ekaa kertaa tänään kattoakseni nopeaa uudet viestit. Suomalainen kaveri Nairobista 
kertoo, että hänen puhelin on varastettu matatussa. Ulkona kävellyt mies oli riuhtaissu matatun ikkunan auki, repiny puhelimen Aishan kädestä ja kadonnu sen kanssa pimeyteen. Paska tuuri.
11.00 Tulee kutsu mennä sisälle, koska joku tyttö, joka on meitä eilenkin kuulemma kaheksan tuntia 
talossa odottanut, haluaa puhua meidän kanssa. Vartinkaan jälkeen tyttö ei oo sanonut sanaakaan ja tilanne on kenialaiselle tavalle hyvin hidas… Jutellaan tilanteesta Annikan kanssa suomeksi mut joudutaan välttelemään tiettyjä sanoja, jotka on samoja englanniksi. Talossa on myös uusi päivähoitoon tuleva lapsi isänsä kanssa, kaikki puhuu swahilia (paitsi tyttö ei edelleenkään mitään) eikä meijän oo mitään järkeä olla tässä.
11.18 Tässä tilanteen kehittymistä odotellessa selaan nopeesti instan kymmenen viimesintä kuvaa, joista 80% 
koskee Pokemon GO:ta. Ärsyttää ku en tiiä kunnolla mikä se on, en halua käyttää kallista nettiä sen googlaamiseen eikä kukaan selitä kunnolla kun oon kavereilta yrittäny kysyä. Eläköön vapaus googlettaa mitä tahansa milloin tahansa Suomessa!
11.50 Keskustelu päättyy ja lapset heräs, eli meijän vapaa-aika loppu. Rusketukset jäi tältä päivää saamatta, 
ja just tän takia ei täältä Keniasta niin päivettyneinä takasin tulla mitä kaikki olettaa.
12.00 Lounas, joka on tällä kertaa paketillinen nuudeleita. Tyypillinen lounas täällä siis. Vähän saatiin lopulta 
kookosta kylkiäseksi. Manuel ja Gloria on  taas lokkeilemassa ruokaa. Jutellaan päivän agendasta ja saadaan  tietää, että lähetään tänään käymään sen hiljasen tytön vanhempien luona selvittämässä, mikä siellä on tilanne. Tyttö haluais muuttaa meidän luo koska haluaa käydä koulua, mutta kotona asuessa sen vanhemmat vaan pakottaa sen tekemään töitä eikä anna yhtään rahaa. Mietitään sitä, onko tytöllä oikeesti hätä vai onko se vaan rahan perässä kun tietää täällä asuvan valkosia.
12.30 Ruokalepo = omaan sänkyyn hetkeksi makoilemaan, vaatteet pois ja tuuletin päälle.

IMG_2016
IMG_2021
IMG_2031
IMG_2059

14.00 ’’We are leaving right now’’ tarkotti tällä kertaa 45 minuuttia. Viimeset kymmenen minaa ehittiin istua auringossa, joten ei tässä mitään.
14.45 Ollaan istuttu tuktukissa yli puoli tuntia ja sen jälkeen kävellään pitkä matka, koska tyttö ei muista 
tarkalleen kotinsa sijaintia. Pikkuhiljaa alkaa tulla pintaan taas ärsytys tätä kenialaisten ajantajua kohtaan.

Päästään lopulta perille tytön kotiin, ja jutellaan sen äidin kanssa tilanteesta. Järkytys on todella suuri eikä itkulta vältytä kun nähdään, millasissa olosuhteissa se viisihenkinen perhe asuu. Joudutaan kuitenkin tenttaamaan naista saadaksemme tietää, onko hän oikeesti tytön äiti vai onko kyseessä huijaus. Kun saadaan varmuus henkilöllisyyksistä, päästään vihdoin keskittymään itse asiaan. Tästä ja vastaavista jutuista täytyy kirjoittaa myöhemmin ihan oma postauksensa, sen verran rankkoja juttuja että ne ansaitsee oman tilansa ja aikansa blogista.

IMG_2064
IMG_2066
IMG_2067
IMG_2080
IMG_2086

16.15 Paluumatkalla jäädään Annikan kanssa aiemmin pois tuktukista ja haetaan supermarket Naivasista jätskit. Ootellaan yhtä tyyppiä, kenen kanssa mennään studiolle äänittämään biisiä. Mun rooli tässä on hengailla mukana ja hääriä valokuvissa taustarekvisiittana, ja lähen aikaisemmin pois, koska haluan keretä tekemään vielä muutakin ennen pimeää.
17.20 Hyppään tuktukin kyytiin tienposkesta ja maksan parin kilometrin matkasta 20 shillinkiä. Nautin taas 
tuktukilla matkustamisesta töyssyisestä kyydistä huolimatta.
17.30 Jään pois kyltin kohalla ja kävelen tuttua reittiä sisälle kylään. Jambo, jambo sweets. Mzungu gimme 
sweets. Gimme mani mzungu. Jambo jambo jambo. Pari kanaa kävelee mun eessä ja muutama nokkija tonkii isoa roskakasaa ettien syötävää. Raura hello how are you. Jambo habari. Hampaaton mummo istuu taas samassa paikassa missä joka päivä ja tervehtii. Yks minikokonen kissa juoksee mun ohi suoraan roskatunkioon. Vielä parit jambot ja yläfemmat lapsille ennen ku oon perillä.
17.40 Kotona. Osaa lapsista tullaan hakemaan, ja meen sanomaan heipat mun lempparilapselle Manuelille.
Juttelen Manun äitin kanssa ja sovitaan pitävämme yhteyttä kun oon takasin Suomessa, koska haluun tietää mitä Manuelille kuuluu. Kutsun äitin myös meidän sunnuntaina järjestettäviin läksiäisiin.
17.58 Lenkkikamat niskaan ja ulos juoksemaan. Kaapeissa ei ollut mitään syötävää, joten hörppään vaan 
vettä naamariin ja päätän juosta lyhyemmän lenkin tänään, koska energiaa ei tällä hetkellä oo niin paljon huonosti syömisen takia.
18.00 Okei söin vielä eiliset sipsinjämät ja mehua päälle. Hyvin terveelliset lenkkieväät.

Lenkillä saan ensin seuraa yhdeksästä pikkupojasta, jotka haluaa juosta mun kanssa. Heidän aiheuttama keskittymisen herpaantuminen johtaa eksymiseen, ja joudun kysymään neuvoa kylästä ulospääsyyn. Välillä huikkaan takasin jamboa ja hellouta, mutta suurimmaksi osaksi koitan olla ottamatta katsekontaktia ja keskittyä vaan juoksemiseen. Lenkit on mun omaa aikaa, jolloin nautin musiikin kuuntelusta ja annan aikaa omille ajatuksille. Samalla tyhjään päätä kaikesta ikävästä ja tunnen hyvää oloa liikunnasta. Yks mun lempijuoksubiiseistä on sama, mitä oon kuunnellu joskus 16-vuotiaana lenkkiä juostessani, mutta Stereo Love vaan toimii yhä askeleiden rytmittäjänä. En edellenkään pidä yhtään siitä, miten paljon mua osotellaan ja mulle huudellaan – täällä nainen urheilemassa on hyvin harvinainen näky. Oon myös ilonen, että pakkasin mukaan vaan pitkät juoksuhousut, vaikka yli kahenkymmenen asteen ilmassa ne aika lämpimiltä tuntuukin. Juokseminen tuntuu hyvältä, ja päätän heittää sittenkin pidemmän lenkin.  Noin seittemän kilometrin kohdalla mun on pakko luovuttaa ja hypätä tuktukin kyytiin viimeseksi pariksi kilsaksi, koska vanha riesa eli sydämen rytmihäiriöt tuli taas juostessa esiin. Lisäksi ulkona on jo ihan pilkkopimeetä, joten viimenen paikka missä mun pitäis olla on ulkona huomiota herättämässä.

IMG_2089

19.20 Takas kotona. Käyn nopeesti ostamassa kiskalta krediittejä puhelimeen, ja laitan netin päälle kolmannen kerran tänään. 22 WhatsApp-viestiä, neljä snäppiä, pari faceviestiä ja yks instatykkäys. Pidän mobiilidataa sen ajan päällä että kerkeen ladata viestit, ja laitan sen pois lukemisen ja vastauksen kirjoittamisen ajaksi. Ärsyttävää säätämistä.
20.10 Illallinen. Pottuja ja kaalia. Ei muuten lähteny nälkä.

Mulla on aivan väsyny ja flunssainen olo, joten päätän käyttää loppuillan sängyssä makoiluun, satunnaiseen netin selailuun niinä hetkinä kun se päättää toimia, ja muutaman uuden blogitekstin valmisteluun. Pesuvettä ei jostain syystä oo ollenkaan, joten joudun jättämään vatipesut aamulle. Kaikki lapset on jo haettu ja porukka alkaa nukkumaan viimeistään kymmenen aikaa. Mulla pyörii päivän tapahtumat mielessä, ja tekee mieli kertoa niistä jollekin. En kuitenkaan tiedä kelle alkaisin kirjottamalla juttua selittämään, joten laitan vaan pari kommenttia mystoryyn ja toivon, että voisin puhua ihan ääneen jonkun kanssa Annikan jo nukkuessa. Otan unilääkkeen parempien unien takaamiseksi ja meen itekin nukkumaan.

Joinain päivinä tulee vietettyä enemmän aikaa lasten kanssa, jotkut päivät taas menee muita hommia tekiessä ja välillä aika pitkälle lepäillessä. Täällä jokainen päivä on aika erilainen, eikä muutamaa tuntia pidemmälle voi ikinä suunnitella päivän menoja. Jos siellä puolella näyttöä on kiinnostusta, niin voin tehdä toisestakin päivästä tän tyylisen postauksen, sillä valitsen minkä päivän tahansa, on se varmasti taas aika pitkälle erilainen. Ja hei, nää postaukset tulee aina jonkun verran viiveellä tänne, eli jos haluutte reaaliaikasempaa seurantaa mun Kenian seikkailusta niin mut löytää tosiaan Instagramista nimellä laurahelini 🙂

Fiilikset vapaaehtoistyöstä ja Afrikasta viiden viikon jälkeen

IMG_0562

Tosiaan mun kahden kuukauden kehitysmaakokemus huitelee nyt jo yli puolessa välissä. Aivan uskomatonta, miten nopeesti aika on lopultakin mennyt. Muistan vieläkin turhan elävästi sen ensimmäisen viikon Keniassa, jolloin musta tuntu että kaksi kuukautta on niiiin pitkä aika ja reissun puoliväli on jossain todella kaukaisessa tulevaisuudessa. No, nyt se puoliväli on ohitettu ja yli kuukausi Keniassa asumista takana. Eka ajatus on, että enhän mä oo vielä ehtiny tehdä tai nähdä mitään täällä! Tarkemmin ajateltuna toi ei pidä paikkaansa ollenkaan, vaan oon saanut jo kuukaudessa kokea mielettömän määrän asioita.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ekat kolme viikkoa oli kaikkein raskainta aikaa ja sen jälkeen on tapahtunut iso käänne parempaan. Ensimmäistä yötä lukuunottamatta en oo kertaakaan katunut Keniaan lähtemistä, mutta oon monesti toivonut reissun olevan jo ohi ja tuntenut olevani aivan valmis palaamaan kotiin. Edessä olevat viikot on tuntuneet mahdottoman pitkiltä koti-ikävän ollessa kova ja kulttuurishokin vielä kovempi. Käännekohta tuntu olevan se sairaalasta pois pääsy, jonka jälkeen fiilis alko ensimmäistä kertaa olla oikeasti hyvä. Sansibarilla lomaillessa mustu tuntu, että jopa viihdyn täällä toisella puolella maapalloa. Kai se sairastelu vaan veti mielen niin matalaksi, kun mistään oli vaikea oikeesti nauttia elimistön ja kropan ollessa aivan tööt. Mulla on kuitenkin sellainen ajatus ollut, että noi ensimmäiset kolme viikkoa olivat paitsi raskampia, niin myös kaikkein opettavaisimpia ja voimaannuttavimpia. Kun niistä kurjista ja synkistä fiiliksistä on nyt pääasiassa päästy yli, on jäljellä mun logiikan mukaan enää se hauskanpito ja täällä olosta nauttiminen. Musta tuntuu, että haluan elää nyt tän loppuajan täällä aivan täysillä ja ottaa ihan kaiken irti mitä saan. Vaikken ekoina viikkoina paljon kerennyt tehdä, en ajattele sen ajan silti menneen missään nimessä hukkaan – päinvastoin, opin sinä aikana paljon asioita itsestäni ja omasta sietokyvystäni. Oon myös ollut nyt joka päivä ihan oikeesti kiitollinen siitä, että oon pysynyt terveenä.

IMG_0600
IMG_0578

Täällä saa lähes päivittäin kuulla ikäviä ja järkyttäviä uutisia siitä, mitä Ukundassa on tapahtunut. Ei oo yks eikä kaks yötä, kun täällä on ammuskeltu porukkaa ja pidätetty toista turhan takia. Välillä ihmisiä katoaa, välillä erityisesti nuoria tyttöjä raiskataan ihan jopa kotioloissa, välillä kuullaan, miten joku vahingossa raskaaksi tullut nainen päätyy päättämään vauvansa elämän ihan oikeesti tosi karmeilla tavoilla. Tuntuu raskaalta, kun koko ajan joka suunnasta tulee jotain järkyttävää uutista ja ne osuu tosi lähelle, osa jopa ihan tän meidän oman asuintalomme sisään. Aluksi otin noita juttuja aika raskaasti, mutta pikkuhiljaa oon oppinut sulkemaan pois liikoja tunteita ja ottamaan asiat vastaan kylmän neutraalisti. Usein näen öisin painajaisia kaikista näistä asioista, mutta päiväsaikaan kun ajattelun kulku on omissa käsissä, pyrin määrätietoisesti työntämään noi ikävät jutut taka-alalle ja tutustumaan muuten tähän kulttuuriin. En oo ikinä eläissäni ollu näin tunnekylmä mitä täällä, mutta täällä se on vaan must juttu, jos haluaa pysyä järjissään. Näin mä sen ainakin koen.

IMG_0602
IMG_0589

Kolme viimestä viikkoa tulee varmasti menemään kuin siivillä. Oon pystynyt vihdoin hyvin unohtamaan Suomessa olevat mukavuudet ja sopeutumaan näihin olosuhteisiin, sekä pitämään tätä normaalina ympäristönä. Kulttuurishokki on siis väistynyt, ja tilalle on tullut aito innostus ja viihtyneisyys tätä paikkaa kohtaan. Nautin todella paljon lämpimästä ilmasta, eikä alhanen hygieniatasokaan tunnu enää mitenkään kauhean vastenmieliseltä, tosin sitä ei vaan saa liikaa alkaa ajattelemaan. Oman moskiittoverkon alla nukkuessa on hyvä olla, ja oman mielensä mukaan toimivaan tuulettimeenkin on saatu tehoa antamalla sille vauhtia ihan manuaalisesti omilla käsillä. Toki mulla tuntuu olevan aina vähän hiekkaa suussa ja ötököitä iholla, mutta noi jutut ei enää kauhistuta mua. Kaikkeen tottuu, ja mä oon tottunut tähän. Toki Suomessa on paremmat olosuhteet, mutta täällä sitä oppii nauttimaan aivan muista jutuista kuin hyvinvointivaltion luomista yleellisyyksistä. Toivotaan, ettei nyt loppuaikana tuu enää mitään vastoinkäymisiä vaan saa näillä samoilla hyvillä fiiliksillä jatkaa Afrikan valloituksen loppuun asti!