Browsing Tag

arki ulkomailla

Neljä kuukautta Tukholmassa asumista takana

Aika on vierähtänyt ihan hullua vauhtia eteenpäin. Oon asunut Tukholmassa nyt neljä kuukautta ja yhden viikon, eli jo yllättävän pitkän ajan. Aika tuntuu pitkältä siihen nähden, miten vähän olen tehnyt mitään arjesta poikkeavia asioita. Viimeksi kun asuin Tukholmassa, olin toukokuun alusta syyskuun loppuun eli viisi kuukautta. Kohta mennään jo samoissa lukemissa, mutta tekemisen määrä on ihan murto-osa viime kertaiseen verrattuna. Sillon tein paljon päiväreissuja työn merkeissä ympäri Ruotsia – nyt saan juuri ja juuri matkustaa työpaikalleni vuoroon, ja osa päivistä on pakko pitää etänä. Pandemiahan on siis tietysti syy tälle tekemättömyydelle, sillä jos oltaisiin normaalitilanteessa, olisin ottanut kaupungista ja maasta jo paljon enemmän irti. Tämä taitaa olla jo mun jokakertaista voivottelua, että olisipa kiva tutustua Tukholmaan paremmin, joten jätetään asian puiminen tähän ja siirrytään seuraaviin asioihin.

Hallinnolliset asiat kunnossa

Viime päivitykseen verraten mulla on vihdoin asiat kunnossa. Sain nimittäin ID-kortin, jonka avulla avasin sen himskatin pankkitilin. Ja nyt mulla on ihan oikeasti ruotsalainen pankkitili, johon sain heti lunastettua kolmen kuukauden palkkashekit ja oon ehtinyt saada jopa yhden palkan suoraan tilille maksettuna. Sain pankkikortinkin jo! Voi tätä ilon ja onnen päivää. Vihdoin mun ei tarvitse elää säästöillä, vaan mulla on tuloja, ja pääsen niitä jopa käyttämään. Kyllä voi arjen onnellisuus olla pienestä kiinni.

Nyt mulla on pankkitili, ruotsalaisen viranomaisen myöntämä henkkari eli mun tapauksessa ID-kortti sekä BankID-tunnukset. Eli olen siis olemassa ja osa yhteiskuntaa myös itse saamieni hyötyjen kautta enkä vain kovaa veroprosenttia valtiolle maksavana. Hashtag ihmisarvo palautettu.

Suurin kultturishokki oli semla

Mun eka semla-tarina on monelle Ruotsiin muuttaneelle tuttu, eli tyypillinen sekoitus sämpylää tarkoittavista sanoista. Riikinruotsiksi fralla tarkoittaa sämpylää ja semla kermaista pullaa. Suomenruotsiksi taas semla on suolainen sämpylä, joten tottakai olen yrittänyt tilata ostsemlaa, mikä on saanut paikalliset hymähtämään. En sentään juustoa ja kermavaahtopullaa yritä tarkoituksella yhdistää.

Helmikuussa vastaan tuli kuitenkin tilanne, jota kutsuin vitsaillen suurimmaksi kulttuurishokikseni. Nimittäin näin työpaikallani ihan mahtavia laskiaispullia jääkaapin täydeltä, ja kaikki kehuivat, että nämä semlat ovat niin hyviä, kannattaa maistaa. Olin jo vesi kielellä suunnittelemassa nopeaa kahvi-pulla-hetkeä ja ihailin isoja, kermaa tursuavia pullia. Kunnes. Meidän suomalaisten laskiaspulla, fastlagsbulle, on perinteisesti hillotäytteinen, mutta kauhukseni sain kuulla ruotsalaisen semlan sisältävän aina mantelimassaa. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miksi pilata hyvä pulla mantelimassalla. Pettynein mielin päädyin lopulta kauhomaan kermavaahdon sisältä kaikki mantelimassat pois, ja palauttamaan sitten vaahdot erittäin runneltuun pullaani. Onni onnettomuudessa on se, etten mennyt haaveideni mukaisesti mihinkään kahvilaan tilaamaan isoa ja herkullista semlaa. Mikä pettymys se olisikaan ollut.

Kevät on saapunut kaupunkiin

Nämä ystävänpäivänä otetut lumimaisemista täyttyvät kuvat tuntuvat olevan jo toisesta maailmasta, sillä maisemat ovat muuttuneet radikaalisti muutaman päivän sisällä. Noin kolme viikkoa putkeen maassa olleista lumista sulivat viimeisetkin rippeet pois, ja parissa yössä Tukholmaan saapui kevät. Maa on täysin kuiva, lunta ei näy edes tienpenkoissa, aurinko paistaa ja taivas on kirkkaan sininen. Kävelyllä käydessämme kevättakki oli liikaa, ja lopulta ulkoilmakahvilan pöytään istahtaessamme oli takit riisuttava pois hien valuen norona pitkän niskaa. Asteita oli mittarin mukaan kaksitoista, mutta suoraan porottava aurinko ja tuuleton sää sai ilman tuntumaan uskomattoman lämpimältä päivän ollessa vielä helmikuun puolella. Ihanat kevätsäät ovat jatkuneet, ja sain kertarysäyksellä siirtää talvikengät -ja takin kaappiin takatalvea odottelemaan. Uskon sellaisen tulevan, mutta nyt aion nauttia näistä upeista kevätsäistä täysin siemauksin – tuntuu samalta, kuin Vaasassa toukokuussa.

Olo on outo mutta hyvä

Outo, siksi että ei saa tehdä mitään, tai siltä se edelleen tuntuu. Voisin vaihtaa tuohon oudon tilalle paljon negatiivisemman sanan, sillä kovaa koronaväsymystä on ollut ilmassa (ei sentään sen oikean viruksen aiheuttamia oireita, siltä olen toistaiseksi säästynyt). Rajoitukset kiristyy sekä Ruotsissa että ympärillä, ja toukokuun Oslo-visiitti tuntuu lipuvan yhä kauemmas ja olevan mahdoton toteuttaa. Olen käsi ojossa rokotusjonossa heti, kun vuoroni tulee, mutta se saattaa venähtää kesään asti. Enemmän silti ärsyttää somessa ja mediassa pyörivä jatkuva negatiivinen ja suorastaan raivoisa koronakeskustelu. Ah, ei mennä siihen. Onneksi keväiset ilmat antavat toivoa siitä, että pikkuhiljaa pystyy taas asioita alkaa tekemään, kun ulkona hengailu muuttuu mukavammaksi.

Yleisesti ottaen mulla menee ihan hyvin. Ja olen edelleen rakastunut Tukholmaan. Ja kävin yhtenä päivänä katsomassa lampaita ja uskalsin koskea varovaisesti vuohea. Kivaa pientä piristystä.

Kirjoita kommentti
2.3.2021 by lauralinnea

Radiotoimittajan aamu alkaa klo 3.45

Aloitin työt radiossa viime syksynä ja oon päässyt nyt toden teolla maistamaan niitä ihanan aikaisia aamuvuoroja, joita voisi melkein yövuoroksi kutsua. Virallisesti työaika taitaa olla 4.30-11.30, mutta koronarajoitusten takia tulee aamuvuorolaisen poistua viimeistään yhdeltätoista radiotalolta, jotta iltavuorolainen voi tulla töihin. Aamun aloitukseen se ei silti vaikuta.

Kello onkin aamuvuoroina soimassa 3.45, jotta olen kymmentä yli neljä valmis hyppäämään taksiin ja hurauttamaan työpaikalle. Edellinen ilta menee yleensä sen takia vähän pipariksi, kun sänkyyn pitäisi päästä jo kahdeksan maissa ja tunnit sitä ennen menee vain nukahtamista stressatessa.

Aikaisesta herätyksestä huolimatta tykkään tosi paljon aamuvuoroista. Vaikka herätys on täysin horror, on aamulla mukava saada tehdä töitä yksin ja rauhassa. Kuuntelen usein jotain musiikkia ja hörpin kahvia uutisten kirjoittamisen lomassa.

YouTube-aluevaltauksesta innostuneena kuvasin teille videolle mun normaalin aamuvuoron radiossa. Sieltä pääsette katsomaan, mitä se konkreettisesti sisältää ja millaisilla tunnelmilla oon aamuisin töissä. Eli katsokaa video ja kertokaa mitä tykkäsitte! Arvostan myös tykkäystä ja tilausta YouTuben puolella.

4 kommenttia
27.2.2021 by lauralinnea

Eläminen Ukundassa

Keniassa asuminen ja arkieläminen on hyvin erilaista mihin oon ikinä aiemmin tottunut. Asutaan täällä siis paikassa nimeltä Ukunda. Tää kylä tai kaupunki, en oo varma kumpi, kuuluu Kwale Countyn alueeseen ja on kai ainakin henkisesti myös osa Mombasaa. En tiiä Ukundan väkilukua, mutta Mombasan alueella ihmisiä asuu ilmeisesti yli kolme miljoonaa. Ukundassa on yksi iso autotie, jossa tän maan täysin kreisin liikenteen takia sattuu paljon vakaviakin onnettomuuksia. Täällä on myös ainakin yksi iso supermarket, ja monia kahviloita ja ruokapaikkoja. Suosituin julkinen kulkuväline on tuktuk, joka on vähän niin kuin moottorikäyttöinen kolmipyöräinen kärry. 😀 Tuktukeihin mahtuu 3-5 matkustajaa ja yhden matkan normaalihinta on 20 shillinkiä eli noin 0,17 euroa. Tuktukit kulkee maksimissaan viittäkymppiä, ja mun täytyy sanoa että pomppuisesta kyydistä huolimatta tykkään aika paljon matkustaa noilla pikkukärryillä. Lisäksi täällä julkisina kulkuvälineinä toimii moottoripyörät eli piki pikit, ja vähän pidemmillä matkoilla minibussit eli matatut.

Ukundassa on monta pientä kylää, joissa yhdessä mekin täällä asutaan. Nää kylät on ihan todella sokkeloisia, ja mulla meni ainakin kaks viikkoa oppia reitti isolta tieltä tänne kylän uumenissa olevaan taloon, sillä tuntuu että jokanen tiennäyttäjä vei aina eri reittiä pitkin kotiin. 😀 Täällä kylässä kaikki tietää meidät, koska kaks valkosta eli mzungua ei todellakaan jää täällä huomaamatta. Aina ulkona liikkuessa saa kuulla joka puolelta ilosia jambo-huutoja lapsilta, ja aikuisilta how are you –kysymyksiä. Lapset haluaa aina moikata meitä ja jostain syystä pyytää meiltä myös aina karkkia. 😀 Näissä kylissä on aina sellanen yhteisöllisyyden meininki, mutta ketään toisen kylän asukkaita täällä ei kuitenkaan tunneta. Huomasin sen eksyessäni vahingossa naapurikylään kotimatkalla, ja tuntu tosi oudolta kun kukaan ei tunnistanu mua tai osannu neuvoa oikeeseen suuntaan, vaan kaikki oli pelkästään ihmeissään nähdessään valkoisen tallustelevan heidän kylässään.

En tiedä mikä tilanne on kaikissa muissa meidän kylän taloissa, mutta täällä meidän omassa kotona ei oo ollenkaan juoksevaa vettä. Vesi haetaan kaivosta ja valtio lähettää tänne säännöllisesti juomavettä, koska paikalliset ei myöskään pysty juomaan ns. tavallista vettä sen suolaisuuden vuoksi. Mun ja Annikan täytyy tietenkin ostaa oma vetemme vielä erikseen, sillä se valtion tuoma vesi ei oo meille juomakelposta. Peseytyminen tapahtuu vatipesulla, ja vesi on totta kai kylmää – lämmintä vettä saa, jos jaksaa sitä käydä erikseen keittämässä. Pesuvesi on näiden tottumusten mukaan puhdasta, mutta suomalaiset nyrpistäis kyllä nenäänsä näiden määrittelemälle puhtaalle vedelle… Ruoka tehdään kaasulämmittimen avulla keittiön lattialla, ja kaasun ollessa loppu kokataan avotulella, sillä kaasupullot on aika hintavia eikä niitä oo aina varaa ostaa. Juoksevan veden puuttuessa kädet pestään niin, että toinen kaataa kupista vettä isompaan vatiin, ja toinen pesee kätensä siinä vesinorossa. Saippuaa ei käsienpesuun käytetä, ja kädet pestään vaan jos ne on oikeesti likaset ennen ruokailua tai jos ollaan aikeissa syödä sormin. Vessa on täällä reikä lattiassa, joka huuhdellaan kaatamalla siihen vettä sangosta. Koska vessassa käynnin jälkeen ei täällä käsiä voi pestä, huljutan ne itse puhtaaksi pesuvedellä. Käsiä ei myöskään ikinä kuivata mihinkään pesemisen jälkeen.

Pyykit pestään nyrkkipyykillä ja ne kuivuu yleensä useamman päivän, tosin ei ne kyllä ikinä tuu täysin kuivaksi tän kostean ilmaston takia. Meillä on täällä talossa palvelustyttöjä, jotka hoitaa mm. siivoamisen, pyykkäämisen ja kokkaamisen sekä auttaa lastenhoidossa. Palvelijat on nuoria tyttöjä ja naisia, jotka asuu ilmaseksi tässä talossa ja saa pientä palkkaa työstään. Meidän talo on kohtuu iso, sillä tässä on keittokomeron ja olohuoneen lisäksi kolme makuuhuonetta, vessa ja kylppäri, sekä pieni ulkoeteinen. Täällä talossa tosin asuu tällä hetkellä myös 11 ihmistä, eli siihen nähden talo ei oo mitenkään kovin iso. 😀 Mulla ja Annikalla on oma yhteinen huone, jossa on yksi sänky ja yksi patja meidän Buruburusta tuomilla moskiittoverkoilla, ikkunassa verhot ja lattialla jalallinen tuuletin. Mitään säilytystasoja yms hienouksia on turha odottaa, vaan pidetään tavarat matkalaukuissa ja rinkoissa ja jos halutaan syödä omassa huoneessa välipalaa, tehdään se sängyllä tai lattialla. Viikon välein kaikki makuuhuoneet myrkytetään, mutta silti silloin tällöin lattialta löytyy uusia ystäviä, kuten torakoita, jättimuurahaisia ja toukkia.

Läheisestä moskeijasta kantautuu muslimien rukouskutsu monta kertaa päivässä, ja oon herännyt lähes poikkeuksetta joka yö aamuviideltä pauhaavaan rukouskutsuun. Allahu akbar –kuulutusten jälkeen nukahdan yleensä tunniksi uudestaan, jonka jälkeen herään pyykkäämisen ääniin ja lasten metelöintiin. Yleensä sinnittelen kahdeksaan tai yhdeksään asti sängyssä, koska en yksinkertasesti halua nousta liian aikasin väsyneenä ylös. Nukkumaan mennään kymmenen-yhdentoista aikaan, sillä pimeä tulee täällä jo viimeistään seittemältä illalla. Pimeän jälkeen ei saada kulkea ulkona ollenkaan, sillä tää paikka ei oo lainkaan turvallinen, eikä kaikkien todeksi muuttuneiden kauhutarinoiden jälkeen ees tuonne pimeään kylään halua mennä vaeltamaan. Päivisin otetaan valoisasta ajasta ja paahtavasta auringosta sitte kaikki ilo irti.

Ruokaa täällä syödään kolmesti päivässä, aamupala, lounas ja illallinen. Annokset on jättisuuria ja välipaloja ei ruukata sen enempää syödä. Mä en yksinkertasesti saa ahdettua itteeni kerralla niin paljon ruokaa, joten joko oon nälissäni puolet päivästä tai sitten syön hedelmiä välipalaksi. Hedelmät on täällä todella, todella tuoreita, ja niitä tulee syötyä enemmän kuin mielellään. Yleensä hedelmistä on tarjolla mangoa, avokadoa, kookosta, banaania ja appelsiinia. Niitä ostetaan yleensä torilta aika halvalla, ja kuten arvata saattaa, on tuoreeltaan puista ja pensaista poimitut hedelmät täällä miljoona kertaa maukkaampia ja aidon makuisia. Jopa avokado maistuu täällä joltakin! 😀

Isommat ostokset haetaan supermarketista tai hedelmätorilta, mutta jos ollaan vailla jotain pienempää, kuten krediittejä puhelimeen, karkkia, nopeasti hedelmää tai vaikka uutta vesikanisteria, haetaan ne tämän kylän sisällä olevista pikkukojuista. Näitä kojuja on useita ja niissä myydään oikeasti kaikkea pientä käyttötavaraa maan ja taivaan väliltä, ihan niistä karkeista sinne muoviämpäreihin ja alusvaatteisiin asti. Rakennukset on melkein kaikki tehty kivestä, ja osa on bambukattosia, kun taas osa, kuten meidän kotimme, on peltikattoisia. Ulkona tallustelee usein kanoja ja tipuja, sekä todella riutuneen näkösiä lehmiä ja vuohia.

Elinolosuhteista Ukundassa on kyselty multa paljon, ja toivottavasti tästä postauksesta saitte nyt jotain vastauksia kysymyksiinne. Jos jotain jäi mietityttämään, niin kysykää! Elämä täällä on aika yksinkertaista ja kiireetöntä, mutta tuo myös koko ajan mukana yllätyksiä. Ikinä ei voi suunnitella seuraavaa päivää ja kaikki yksityiskohtaiset aikataulut on syytä unohtaa. Rennolla ja mukautuvalla asenteella pääsee aika pitkälle, sawa sawa ja niin edelleen.

Kirjoita kommentti
6.7.2016 by lauralinnea

Sairaalassa Keniassa – pelottavin kokemukseni

Mä oon ollut enemmän tai vähemmän kipeänä ensimmäiset kolme viikkoa Keniassa. Etukäteen yksi mun suurimmista peloista oli nimenomaan se, että sairastun täällä jotenkin tavallista turistipöpöä pahemmin. Mulla oli aika pitkään vatsa sekaisin ja aina välillä nousi kuume, joka veti aina pariksi päiväksi sängynpohjalle. Jossain vaiheessa tilanne kärjistyi sitten todella ikäväksi, ja mun kuume vaan kohosi korkeemmaksi eikä mikään ruoka tai neste pysynyt sisällä. Tää johti sitten tietenkin kehon totaalikuivumiseen, ja jouduin lähtemään yhtenä yönä sairaalaan, kun en meinannut pysyä enää tajuissani edes makuuasennossa.

Matka sairaalaan oli suoraan sanoen pelottava. Täällä kylässä ei pääse millään ambulanssilla liikkumaan, joten meidän piti kävellä läheiseen sairaalaan. Koska täällä ei todellakaan oo turvallista liikkua pimeellä, mut piti peittää kokonaan ison viltin alle, jotta kukaan ei näkisi mun olevan valkoihoinen. Käveltiin myös ihan törkeän nopeesti kylässä, ja mun keskittyminen meni pelkästään tajuissa pysymiseen. Lähisairaalassa ei kuitenkaan ollut tarvittavia välineitä, joten mut siirrettiin autolla Palm Beach Hospitaliin. Mulla oli koko ajan todella pelokas olo, sillä tunsin olevani niin voimaton eikä mun luottamus kenialaiseen sairaalahoitoon ollut mitenkään kauhean suuri. Verikokeiden aikana multa sitten viimein lähti taju, ja heräsin jonkun ajan päästä sairaalasängystä tippaletkuun sidottuna.

Eka yö menikin sitten aika tiedottomissa merkeissä. Aamulla herätessäni sain kuulla olleeni yöllä pelottavan kalpea ja voimaton, ja hostisä oli ihan tosissaan pelännyt mun kuolevan.. 😀 Ite en ehkä nähny tilannetta ihan noin pahana, mutta täällä nyt on tapana myös liiotella asioita. Olin kuitenkin tosi heikko, joten ekan vuorokauden sain lähes tauotta tipasta nestettä ja ravintoa. Antibiootteja saadessa alko taas tuttu oksentelu entistä rajumpana, ja lopulta olin sairaalassa kolme vuorokautta, joista suurimman osan ajasta letkun päässä ja unessa. Mulla ei missään vaiheessa ollut kauheen luottavainen olo olla sairaalassa, sillä mulle ei kerrottu mun tilanteesta juurikaan mitään, ja hoitajat ei aina olleet sieltä ystävällisimmästä päästä. Verikokeiden ja muiden testien tuloksia sai ensin pyytää, ja sitten käskeä ja tiukata useaan otteeseen, enkä aluksi ees tiennyt mitä lääkkeitä mulle annettiin ja miksi. Kotimaassa tilanne olis ollut varmaankin toinen, mutta täällä mua vaan pelotti jatkuvasti. Ei kai mikään ihme, kun oot huonossa kunnossa ja sulle vaan sysätään eri muodoissa lääkkeitä eikä kerrota mistään mitään. 😀

Yksi asia, mikä osaltaan vähensi sitä luotettavuuden tunnetta, on paikallisten suhtautuminen valkoihoisiin. Oon kyllä koko ajan tiedostanut sen, että meiltä koitetaan nyhtää ylihintaa kaikesta ja meidän ajatellaan olevan todella rikkaita. Mutta se, että sama meininki näky jopa sairaalassa, on jo aika kurjaa. Hostäiti oli koko ajan sitä mieltä, ettei mua mikään vaivaa vaan mua pidetään sairaalassa vaan rahan takia, vaikka oisin valmis lähtemään kotiin. En usko asian olleen ihan noin kärjistetty, mutta kieltämättä kaikesta siitä epämääräisestä toiminnasta jäi vähän kummallinen olo – miksen saanut nähdä tuloksiani, miksei kukaan suostunut kertomaan hoidossa oleskelun hintaa, miksi kukaan ei kertonut mulle mitään väli-infoja vaan lähetti vaan kokin kyselemään ruokatoiveitani. Inhottavaa, että jopa sairaalassa hinnoista pitää tingata etkä voi täysin olla varma, saatko asianmukaista hoitoa vai pitkitetäänkö sitä suurten rahasummien toivossa. Tästä syystä en suostunutkaan ottamaan viimeisiä antibiootteja vastaan, vaan ilmoitin lähteväni kotiin heti kun tunsin olevani kunnossa. Eikä muuten oo tullut mitään jälkioireita, eikä mulle suostuttu edes antamaan niitä mun kovasti tarvitsemia antibiootteja mukaan kotiin tablettimuodossa. Kummallista toimintaa kerrassaan. 😀

Sairaalassa koin myös yhden eri syistä pelottavan hetken, josta kerroinkin jo snäpissä jonkun verran. Yksi ilta olin hetken yksin huoneessa, sillä mun vierailijat oli lähteneet hakemaan mulle tarvittavia kamppeita yön yli oleskeluun. Noin kymmenen minuutin yksinoleskelun jälkeen istuin sängyssä syömässä illallista, kun ovelta kuulu koputus ja joku tuntematon mies astu sisään. Mies tarkisti ensin vessan varmistaakseen, että olin yksin, ja tuli sitten istumaan tuolille siihen mun sängyn viereen. Tässä vaiheessa olin jo aika varautunut, koska en yhtään tiennyt kuka se rähjäsissä vaatteissa kynnet sinisiksi maalattuina istuva ukko mun huoneessa oli. Mies kysy multa ensin puhunko saksaa, ja vastattuani kieltävästi se alko puhumaan hitaasti englantia ja kerto haluavansa varottaa mua. Mies selitti hitaasti huonolla englannilla olleensa sairaalassa kolme vuotta, ja miten sairaalan väki on myrkyttänyt sitä tippaletkujen ja vesipullojen kautta. Tilanne oli jotenkin tosi karmiva ja pyysin ukkoa monta kertaa poistumaan, ja yrittäessäni painaa hälytysnappia mies näytti mulle, etten saa koskea siihen nappiin. Ukko vaan selitti juttuaan siitä, miten sairaala yrittää tappaa kaikki ja miten en saa hälyttää apua ja näytti jotakin kurkunleikkauseleitä. Jälkikäteen aatellen ukko ei varmasti halunnut mitään pahaa, mutta säikähdin kyseisessä tilanteessa ihan mielettömän paljon. Lopulta mies suostu lähtemään huoneesta, mutta tuli toisesta ovesta takasin sinne. Siinä vaiheessa nappasin hälytysnapin mukaan ja juoksin käytävälle hakemaan apua. Olin pitkään ihan hysteerinen, koska tilanne oli erittäin ahdistava ja säikähdin vaan niin paljon. Saattaa kuulostaa koomiselta ja ehkä mäkin pystyn tälle vielä joskus nauramaan, mutta en vielä pitkään aikaan. 😀

Kaiken kaikkiaan sairaalassa olo oli kaikkea muuta kuin mukavaa, ja jouduin oikeesti elämään läpi sen yhden pahimmista peloistani. Tajutessani että oon selvinnyt siitä läpi ehjänä ja hengissä, tuli kyllä jonkinlainen voittajafiilis. Todella toivon, että pysyn nyt terveenä, mutta mua huojentaa ajatus siitä, että etukäteen heti rikosten jälkeen pahimmaksi peloksi joutunut asia on nyt koettu. Jos sairastun uudestaan, niin en ainakaan tuu pelkäämään sitä yhtä paljon, vaan tiiän selviäväni. Nyt tuntuu myös siltä, että ekaa kertaa ymmärrän kliseen se mikä ei tapa, vahvistaa. Koska just siltä musta tän koko sairaskoettelemuksen jälkeen tuntuu. Sain myös paljon tsemppiviestejä, ja niistä oli ihan uskomattoman suuri apu siinä vaiheessa, kun tunnet olevas yksin kaukana vieraassa maassa ja todella peloissaan ja huolissaan oman terveytesi puolesta. Mutta hei, taas tuli todettua se, että kaikesta todellakin selviää. Paremmilla fiiliksillä siis seuraavia viikkoja kohti! 🙂

PS. Tän biisin kuuleminen sai mut ja Annikan itkemään sairaalassa kunnolla. Jotenkin se tunteiden pinnassa olo vaan purkaantu meidän kuullessa tän vanhan mutta ihanan ikivihreän biisin. Mä kyllä tosin tunnun kyynelehtivän aina, kun kuulen suomalaista musiikkia täällä… 😀

Kirjoita kommentti
3.7.2016 by lauralinnea