Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Haasteet

Ongelmia ulkomailla asumisessa

Varoitan heti alkuun, että kuten otsikkokin vihjaa, aion tänään hieman nurista. Tai jos ajattelee toisin, niin otan pienen reality checkin ulkomaille muuttamiseen. Kaikki ei nimittäin ole aina niin helppoa kuin luulisi.

Pankkitilin avaaminen ja palkanmaksu

Suoraan itse pääpaholaisen kimppuun. Pankkitilin avaaminen on nimittäin prosessi, joka mulla on edelleen kesken näin kolmen kuukauden asumisen jälkeen.

Tilanne lyhyesti: Ruotsiin muuttaessa sinun tulee hakea henkilötunnusta eli personnummer. Ilman sitä et voi tehdä juurikaan mitään. Mä olen saanut oman personnummerini jo kesällä 2017 kun työskentelin Ruotsissa. Yritin avata täällä pankkitiliä personnummerin ja suomalaisen passin avulla. Kävi ilmi, että tämä yhdistelmä on aikalailla mahdoton. Jos sulla ei ole personnummeria, voit avata pankin oman maasi passilla. Jos olet jo ehtinyt tunnollisesti hankkia personnummerin, tarvitset ruotsalaisen henkilöllisyystodistuksen. Näin mulle ilmoitti muun muassa pankin työntekijä.

Well, if you have a Swedish personnummer you also need to have an ID that supports that personnummer. You can’t any longer use a Finnish passport to identify yourself, you need a Swedish ID.”

Eli toisin sanoen suomalainen passi on siinä vaiheessa arvottomampi kuin vessapaperi. Oli aikamoinen isku vasten kasvoja kuulla, että mulla ei ole mitään, millä todistaa henkilöllisyyttäni. Enpä olisi uskonut suomalaisen passin turvin toiseen Pohjoismaahan muuttaessani, että olo on kuin paperittomalla maahanmuuttajalla. Toki suomalainen passi käy niissä tilanteissa, kun pitää verrata vain nimeä ja naamaa, mutta muuhun se ei kelpaa. Itseasiassa en edes työpaikalla meinannut saada kulkukorttiani sen avulla haltuun, vaan tilanteeseen piti pomoni tulla tunnistamaan minut ensimmäisenä työpäivänä.

Mistä ruotsalaisen henkilöllisyystodistuksen sitten saa? Skatteverketistä tietenkin. Harmi vaan, että sinne pitää nyt koronatoimenpiteiden vuoksi varata aika. Aikoja on saatavilla arkisin 10-16 ja ne menevät samantien. Ajat tulevat näkyviin aina kuukaudeksi eteenpäin. Tämä yhdistelmä on työssäkäyvälle hieman hankala. Sain varattua ajan vasta tammikuun puoliväliin, ja pääsin vihdoin hakemaan ID-korttia.

Mun työnantaja ei voi maksaa palkkaa suomalaiselle tilille. Koska mulla ei ole vielä ruotsalaista tiliä, saan palkan shekkeinä. Ja nyt, hold your breath – shekit saa lunastettua vain ruotsalaisella henkilöllisyystodistuksella. Eli toisin sanoen en ole saanut vielä yhtään palkkaa, vaikka aloitin lokakuussa työt. Ensimmäinen palkkashekkini ehtii mennä vanhaksi ennen kuin saan ID-kortin. Onneksi shekki vaan uusitaan enkä menetä rahojani, vaan joudun odottelemaan niitä pari lisäkuukautta.

Lisäksi pankkien kanssa asiointi on ollut tuskaista. Yksi pankkivirkailija sanoo yhtä ja toinen kumoaa sen. Kolmas ei puoltaa ensimmäistä ja neljäs kertoo tylysti, että asiaa ei voi hoitaa näin. Käytännöt vaihtelevat jopa saman pankin sisällä konttorien välillä. Olen jonottanut puhelimitse kolmenumeroisen minuuttimäärän eri asiakaspalveluihin ja lähetellyt toistakymmentä sähköpostia. Pankeissa ei myöskään olla lainkaan palvelualttiita, vaan kommunikointi on hidasta ja töykeää, mikä näin suomalaiseen ”tee asiakkaan puolesta kaikki mahdollinen” asiakaspalvelutyyliin tottuneelle tuli yllätyksenä.

Tämä pistää muuten miettimään paljon myös sitä, että kuinka hankalaa on maahan tulleilla pakolaisilla. Haastavien prosessien lisäksi he saavat myös paljon kakkaa niskaan ihmisten puolesta vain pakolaisstatuksensa vuoksi. Kaikki sympatia heille.

Apteekissa asiointi

Toinen murhekryynini täällä on ollut apteekkiasiointi. Mulla on päivittäisessä käytössä kaksi lääkettä ja lisäksi satunnaisessa käytössä migreenin kohtauslääke. Kaikki nämä ovat reseptilääkkeitä, joten hankin jo Suomessa kolme kansainvälistä reseptiä, joilla lääkkeitä pitäisi saada Ruotsistakin.

No eihän tämä niin yksinkertaista ole, tietenkään. Ensimmäisessä apteekissa sanottiin, ettei paperiresepti käy, sillä siitä puuttuu QR-koodi. Toiseen apteekkiin resepti olisi käynyt, mutta siellä ei ollut tarvitsemaani lääkettä. Kolmannessa apteekissa resepti kävi ja lääkettä oli saatavilla. Apteekkari oli kuitenkin erittäin epäystävällinen. Hän muun muassa kertoi koko ajan, miten paljon aiheutan hänelle stressiä ja painetta erikoisella reseptilläni. Hän olisi halunnut mun palaavan myöhemmin takaisin, jotta hän voisi palvella muita asiakkaita. Tämä oli mun mielestä aika käsittämätöntä, sillä olinhan asiakas siinä missä muutkin. Lopulta monen ”don’t you understand how much pressure you put on me” kommentin jälkeen sain kuin sainkin asiani hoidettua.

Myöhemmin menin uudestaan (neljänteen) apteekkiin hakemaan lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Selvisi, että Ruotsissa ei myydä tyroksiinia tabletteina vaan injektiolääkkeenä, johon tarvitsee erillisen luvan. Mun pitää siis hankkia nyt resepti toiseen, korvaavaan lääkkeeseen. Ruotsissa se onnistuu käsittääkseni nopeiten varaamalla aika lääkäriltä, ja varaukseen tarvitset BankID:n, johon tarvitset pankkitilin, johon tarvitset henkilökortin…

Ja nyt loppuun painotus: viihdyn Ruotsissa hyvin enkä valita täällä asumisesta. Joskus yksinkertaisten asioiden monimutkaisuus vaan syö hermoja huomattavasti enemmän, mitä se tekisi kotimaassa, jossa asioiden kulku on helpompaa.

Vertaiskokemuksia hankalista byrokratian kiemuroista saa jakaa!

JOSKUS SAKSA VAAN OTTAA PÄÄHÄN

Mä oon koko ajan kaikille hokenut, että mulla menee täällä hyvin ja Saksa on ihana paikka asua. Ja niinhän mulla meneekin, ja niinhän se onkin. Mutta jossain vaiheessa alkaa vaan kerääntyä kaikenlaisia pikkuasioita niskaan painamaan, ja alkaa tää byrokratian luvattu taivas tuntumaan liian hankalalta handlata. Ennen vaihtoa aattelin, ettei mua sääntö-Suomen jälkeen hetkauta enää mikään, mutta nyt on alkanut pikkuhiljaa tietyt asiat kaihertaa ja hankaloittaa täällä elämistä.

IMG_2802

Mun opiskelijakortti ei vieläkään toimi, ja mä oon suoraan sanoen aika tietämätön mitä mun pitäis sen asian kanssa tehdä. Oon junissa kyllästymiseen asti selitellyt konnareille leiman puuttumista, eikä kukaan niistäkään tietenkään tiedä mitä asialle tulisi tehdä. Pitäis varmaan ite marssia international officeen selvittämään asia, mutta sekin toimisto on niin huonosti auki ja usein vielä luvattuina päivinä kiinni jostain mitä ihmeellisimmistä syistä. Jotkut puhuu jostain koneesta, missä kortti pitää aktivoida, mutta kukaan ei oikein osaa kertoa missä sellanen kone on – kaikilla muilla kun tuntuu ne leimat tosiaan olleen jo kortin saapumisesta asti. Musta tuntuu että mulla on mennyt jotain pahasti ohi kun tästä asiasta on infottu, ja tällasissa jutuissa toivoisin hirveesti että joku osais auttaa mua ihan suomen kielellä. (Hox siellä kommenttiboksin puolella, nyt ois avulle tarvetta jos joku tästä opiskelijakorttiasiasta jotain tietää!)

Hankin saksalaisen puhelinliittymän, johon pitää kuukauden välein ladata lisää puheaikaa. Mun liittymä on ollu lukossa nyt pari kolme viikkoa, koska en yksinkertasesti saa sitä enää auki. Ensin se herjasi todella pitkään väärästä salasanasta, ja kun yritin lähettää uutta, niin viesti ei koskaan saapunut mun puhelimeen. Kun vihdoin pääsin kirjautumaan sisään ja koitin ostaa lisää puheaikaa, niin eihän mun suomalainen pankkikortti käy siihen operaatioon. Sama homma paypalilla maksettaessa – osoite ja liittymä on eri maassa kuin pankki, joten eipä muuten onnistu. Ilmeisesti nyt sitten kipitän huomenna Aldiin ostamaan jotain latauskortteja, niin kuin mun saksan tulkkina toiminu kaverini neuvoi. Puhelinoperaattorin nettisivuthan on ihan pelkästään auf deutsch, natürlich. Eihän sitä nyt englanniksi ees uskaltanut toivoakaan.

IMG_2890

Saman korttiongelman takia en saa ladattua Spotifyn Premium-versiota. Okei, tää nyt on ongelmista pienin, mutta kun mulla ei tosiaan se liittymä pelitä eikä täältä maasta rajatonta nettiä puhelimeen saisikaan, niin se Premium ois niin kiva lisä iltalenkkeilyyn ja koulumatkoihin. Spotify-tilin rekisteröinti kun on siirtynyt jo Saksan lipun alle ja kortti on edelleen suomalainen, tulee tilaus aina bumerangina takaisin. Olin aatellu jättää saksalaisen pankkitilin avaamatta, mutta kohta alkaa se päätös kaduttaa. En tiedä oisko siinä enää mitään järkeä, kun vaihtoa on jäljellä enää kolme kuukautta… Hmph.

Täällä ei myös melkeen missään voi maksaa kortilla, saatika sitten sillä Electronilla. Mä oon superhuono kantamaan käteistä mukana, ja välillä alkaa oikeasti potuttaa, kun haluisit ostaa jonkun kahvin ja sämpylän tai muuta vastaavaa pientä, mutta et voi koska kortti ei käy. Ja jos koitat maksaa jollain viidenkympin setelillä niin aika kiristelevin naamoin se otetaan vastaan kassalla. Voi pyhä jysäys, rahaa se on virtuaalinenkin tai keltaselle setelille painettu raha.

IMG_2929

Eilen viimeksi myöhästyin bussista ärsyttävimmällä tavalla, millä se voi tapahtua. Olin jo bussin vieressä ja juuri painamassa sitä nappia, jolla saan keskiovet auki, kun bussi alkoi kaasuttelemaan tiehensä. Siihen sitten jäin suomalaisia kirosanoja jupisten odottelemaan seuraavaa, ja tietenkin myöhästyin luennolta. Ärsyttää hirveästi tollanen täydellinen sääntöjen noudattaminen ja totaalinen joustamattomuus. Tää ei ole ees eka kerta, kun mulle näin käy. Okei voisin olla myös itse paikalla minuuttia aikaisemmin, mutta silti ärsyttää, että sen bussin pitää lähteä juuri sillon liikkelle kun viisari siirtyy lähtöminuutin kohdalle eikä sekuntiakaan myöhemmin.

Ehkä kaikkein eniten hankaluuksia aiheuttava asia on se, ettei mun opiskelijatunnukset enää jostain syystä toimi. En pääse kirjautumaan enää LSF:ään eli paikkaan, jossa kurssien tiedot on näkyvissä ja hallittavissa, enkä yliopiston wifiin. Ilmeisesti sähköpostiin on tullut uudet tunnukset, joilla kyseiset jutut pitäisi toimia, mutta mä en oo tätäkään sähköpostia koskaan vastaanottanut. Tääkin asia pitäisi varmaan käydä international officella selvittämässä, ja oikeestaan tunnen oloni aika typeräksi tässä valittaessani asiasta, kun voisin yhtä hyvin vaatimattomien aukioloaikojen sisällä käydä kysäsemässä asiasta toimistolla. Suomessa oisin lähettänyt sähköpostia ja saanut vastauksen vuorokauden sisällä, mutta täällähän ei taas sellaista metodia tunneta, onhan sähköpostin lähettäminen toimistotyöntekijöille nyt aika absurdi ajatus sinänsä. Tai näin ainakin annettiin ymmärtää orientaatioviikoilla, eikä nettisivuiltakaan löydy kyseisiä yhteystietoja joten hankalaa on.

IMG_2847

Joskus Saksa siis vaan tosiaankin ottaa päähän. Okei, osa näistä asioista ei varmaankaan ole tän maan vika ja itekin voisin olla hieman aktiivisempi selvittämään ongelmiani, mutta silti. Kun näitä hommia kasaantuu ja kaikki tuntuu niin supervaikealta, tekisi vaan mieli hautautua peiton alle eikä lähteä sanakirja kädessä ulos selvittämään kuinka monen lappusen ja eri toimistossa juoksemisen jälkeen hommat saataisiin rullaamaan taas. Välillä oon ihan fine näitten hankaluuksien kanssa ja välillä taas hakkaan päätä seinään ja potkin pattereita. Mutta tällasta kai tää ulkomailla asuminen sitten on. Ei pelkkää halpaa viiniä ja nähtävyyksiä (okei en oo missään vaiheessa kuvitellutkaan että tollasta ois) vaan maan kaikki byrokratiakoukerot ja paperilappuleimaamiset tulee kaupan päälle muutossa. Joskus pitää vaan hengittää syvään, kirjoittaa tällanen avautuminen blogiin johon en yleensä negatiivisuuksia paljoa päästele, ja kirjoittaa kalenteriin jokaisen päivän kohdalle yksi hoidettava asia. Tai avata Netflix ja sipsipussi, sekin käy.

Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

IMG_1517

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3

Se asia, josta en voinut puhua ääneen

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ”turvallisessa” Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.

Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that’s it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi – ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut…) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

IMG_0423

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa… Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ”Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.” ”Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.” Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä – oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

IMG_2248

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

IMG_0622

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.

Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

”Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.” Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin – varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!

IMG_2589

Every night in my dreams I see you, I feel you

IMG_2539
IMG_1562
IMG_2195
IMG_1088
IMG_2396
IMG_2312
IMG_2524
mombasa
IMG_1100
IMG_2421
IMG_1319
laura ja manuel

Ensimmäinen postaus koko blogissa jonka kirjotan tänne suoraan ilman etukäteissuunnittelua, pelkästään tän fiiliksen pohjalta mikä mulla on just nyt. Ja just nyt mulla on itkunen, haikea ja kaipaava fiilis. Kenian hostmama laitto tänään aamulla viestiä ja lähetti kuvia Manuelin synttärijuhlista, ja arvatkaapa kahesti tuliko mulla itku niitä kattoessa. Keniassa mietin usein, että nyt ois ihana päästä halaamaan ystäviä tai saada mikä tahansa kosketus niiltä ihmisiltä, joita siellä kaipasin. Nyt kuuntelen tota otsikossa mainittua biisiä ja tässä vaiheessa tekstin kirjottamista alko just nyt valumaan kyyneleet poskille. Mulla on niin kauhea ikävä! Tekisin mitä vaan että pääsisin just tällä sekunnilla istumaan tonne likasille lattioille ja halaamaan noita lapsia vielä kerran. Pahinta on, etten tiedä yhtään koska näen mun rakkaat pienet seuraavaksi. En vieläkään käsitä, ettei tää oo mikään viikon loma jonka jälkeen palaan ja lapset juoksee mua vastaan kädet ojossa ja tappelee siitä, kuka pääsee syliin ekana. Fakta on se, etten tiedä näenkö noita lapsia enää ikinä. Lapsia, joista tuli mulle niin tärkeitä. Lapsia, joita ihan oikeesti opin rakastamaan kahdessa kuukaudessa. Eilen mä tunsin sopeutuneeni kotimaahan takasin paremmin kuin yhtenäkään aiempana päivänä, tänään mä kuolen ikävästä.

Tällanen täysin spontaani purkaus tähän väliin. Tiesin että mulla jää ikävä, mutten ikinä tienny että tää ikävä voi olla näin tuskasen kova. Mä vaan toivon niin paljon, että jokainen noista lapsista saa mahdollisimman hyvän elämän, koska en kestä ajatella yhtään sitä, miten paskoissa olosuhteissa ne joutuu tuolla olemaan. Miten niistä saattaa tulla syrjäytyneitä katulapsia, jotka kuolee 17-vuotiaana roviolla poltettuna huumevarkauden takia, koska yhteiskunta ei anna niille mitään tukea. Mä en halua ajatella tollasia ajatuksia loppuun, ton mahdollisuuden tiedostaminenkin on mulle jo liian kova pala. Joka yö oon unissani Keniassa, joka ilta lähetän ajatuksissani paljon rakkautta, suojelusenkeleitä, pusuja ja haleja lapsille Keniaan. Lapsille, joiden vanhemmatkin kutsu meitä niiden toisiksi vanhemmiksi ja siskoiksi. Mä en tykkää näyttää tunteitani ulospäin näin vahvasti, mä en tykkää lässyttää enkä mä tykkää jaella mitään hellyydenosotuksia edes sanallisesti. Mä haluan olla kylmä ja cool, jotta mikään ei koskaan satuttais mua. Mutta mä en voi itelleni mitään kun katon kuvia näistä lapsista. Ikävä on, ja niin kun minä ja mun rakas pieni Manuel toisillemme aina sanottiin, aloo and moimooooi <3

Every night in my dreams
I see you, I feel you
That is how I know you go on
Far across the distance
And spaces between us
You have come to show you go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
Love can touch us one time
And last for a lifetime
And never let go till we’re gone
Love was when I loved you
One true time I hold to
In my life we’ll always go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
You’re here, there’s nothing I fear
And I know that my heart will go on
We’ll stay, forever this way
You are safe in my heart and
My heart will go on and on
 

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

IMG_1240

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

IMG_1259

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

IMG_1260

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

hauska kuva kenia

Only need the light when it’s burning low

Well you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Juteltiin tässä yks päivä rahasta, ja mietittiin, että voi kunpa ois niin paljon rahaa käytettävissä kun ikinä haluais. Elämä ois paljon kivempaa ja helpompaa kun ei tarvis stressata rahasta ja sais matkustella ja ostella niin paljon kun ikinä vaan haluaa. Olisi helpompi olla onnellinen jos ois paljon rahaa.

Samassa tajuttiin, kuinka älytöntä tollanen ajattelu on. Oikeen länsimaisen ihmisen ongelmat taas – oispa rahaa, jotta voisin matkustella, ja voisin antaa osan rahoista tänne hyväntekeväisyyteen ja samalla ostella itelle vähän kivoja vaatteita. En ikinä kehtais sanoa täällä tällasia ajatuksia ääneen. Mulle varmaan joko suututtais tai sitten mulle naurettais päin naamaa. Täällä raha on oikeasti todella iso juttu, koska sitä ei vaan yksinkertasesti oo tarpeeksi. Aloin miettimään, että samalla tavalla kun mä toivon omistavani loputtoman määrän rahaa, vois nää paikalliset toivoa omistavansa loputtoman määrän vettä. Voi kun olis sellanen tilanne, että vesi ei ikinä loppuis kesken tai sitä ei tarvis säännöstellä. Kunpa hanasta tulisi ees pisara vettä. Vitsit ku ei tarvis miettiä, voiko tänään kaikki talon asukkaat käydä pesulla niin, että huomisellekin riittää vielä vettä ruoantekoon. Oispa kiva saada joka päivälle tarvittava määrä juomakelposta vettä, jota juodessa ei tarvi pelätä saavansa jonkun jopa tappavan bakteerin. Elämä olis niin paljon helpompaa kun ei tarvisi stressata yhdestä elämisen kannalta ihan välttämättömästä asiasta.

IMG_1273

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you’ll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you’ll understand why
Everything you touch surely dies

Ihminen jostain syystä haluaa aina sitä, mitä sillä ei vielä ole. Ahneus on koodattu jonnekin syvälle meijän geeneihin, ja jokanen ihminen syyllistyy siihen, halusi sitä itse tai ei. Miks ihmeessä sitä ei vois olla tyytyväinen siihen mitä itellä jo on? Mä oon käyny useasti ulkomailla, ja silti mietin usein surkeana, miksei mulla vois olla varaa matkustella enemmän kaikkiin kivoihin paikkoihin. Mulla on toimiva älypuhelin, mutta haluisin silti uuden puhelimen, jossa ois parempi kamera ja enemmän muistia. Mulla on viidentoista vuoden kilpaurheilun mukanaan tuoma hyvässä kunnossa oleva kroppa, mutta vähän turhan usein katon itteäni kriittisesti valokuvista ja peilistä toivoen omaavani lihaksikkaammat kädet ja enemmän massaa. Miks helvetissä en oikeesti voi vaan olla tyytyväinen siihen mitä mulla jo on? Mä oon täällä nähnyt ihmisiä, joilla ei oo varaa hankkia patjaa nukkuma-alustakseen, vaan ne nukkuu onnettomilla matonriekaleilla. Nähnyt vanhempia, joiden lapsi on kuollut ja lapsia, jotka on menettäneet sisaruksensa. Oon kätellyt naista, jolla on HIV ja jonka ainoa siihen saama hoitomuoto on rukoileminen. Asun saman katon alla lapsen kanssa, jolla ei ole isää ja joka tapaa äitiään muutaman vuoden välein, koska äiti lähti rahan perässä toiseen maahan töihin. Oon nähnyt nuoria tyttöjä, jotka on raiskattu kotona ja joutuu nyt asumaan toisten nurkissa töitä tehden, koska ei oo ketään joka heistä muuten huolehtisi. Oon tavannut naisen, joka ei voinut syödä kolmeen päivään lapsensa syntymisen jälkeen, koska ei voinut tuona aikana tehdä töitä ja saada rahaa ruokaan. Näitä tapauksia voisi luetella vielä mielettömän paljon enemmän. Vaikka mulla onkin vähän hassun mallinen nenä ja ei oo varaa käydä aina joka ikisissä bileissä, on mulla asiat oikeesti aika hyvin. Nyt ois varmaan aika alkaa olla jo tyytyväinen.

IMG_1189

But you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

Jostain syystä asioita oppii arvostamaan vasta sitten, kun ne kerran menettää. Mä osaan nyt arvostaa todella paljon enemmän sitä vapautta, mitä mulla on Suomessa asuessani. Saan kulkea yksin missä haluan ja koska haluan, saan valita oman asuinpaikkani ja saan päättää mitä opiskelen. Saan poistua maasta ja saan päättää omasta hiustyylistäni sekä pukeutumisestani. Voin ostaa kaupasta itselleni pidemmät hiukset tai tuuheammat ripset – mulla on siis vapaus muuttaa omaa ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Mulla on mun koko perhe hengissä, ja voin soittaa heille ihan koska haluan omalla puhelimellani. Joskus huomaan haluavani joitain asioita, kun näen kaverilla olevan niitä. En edes välttämättä ole itse ajatellut mitään sellaista kaipaavani, vaan ahneus iskee kun toisella on jotain mitä mulla ei. Aivan älytöntä touhua.

IMG_1183

Staring at the ceiling in the dark
Same old empty feeling in your heart
Cause love comes slow and it goes so fast
Well you see her when you fall asleep
But never to touch and never to keep
Cause you loved her too much and you dived too deep

Ihmisiä ärsyttää hirveesti, jos joku kieltää valittamasta ruoasta, koska Afrikan lapsilla ei oo rahaa ruokaan ollenkaan. No mä oon nyt nähnyt ne kuuluisat Afrikan lapset, eikä mun tee enää mieli valittaa turhasta. Ajatellaan, että aina vois olla asiat vähän paremmin tai itteään pitää vielä vähän enemmän potkia perseelle olemaan tehokkaampi ja tuottavampi. Miksi ihmeessä? Tarviiko oikeesti pyrkiä aina vähän parempaan suoritukseen, jotta vois olla tyytyväinen? Kaiken maailman fitness-motivaatiolauseetkin hokee aina, että kehitys loppuu siihen kun alat tuntea olosi mukavaksi. Siis miksei sais tuntea oloaan mukavaksi vaan pitää väkisin riuhtoa kohti jotain vielä suurempaa? Jos sulla on hyvä olla ittesi kanssa etkä loukkaa elämäntavallasi ketään muuta, ei sun tarvii koittaa puristaa itteäsi vielä tiukempaan muottiin ollaksesi täydellinen. Musta toi on jotenkin vähän käsittämätön ajattelutapa. Eihän sitä voi ikinä olla oikeesti tyytyväinen ja onnellinen, jos aina kuvittelee nurkan takana olevan jotain vielä vähän parempaa. Ja sitten siinä käy niin, että päätät hylätä sen mitä sulla on ja kurkata sinne nurkan taakse – ja sieltä löytyvät asiat ei tee sua yhtään onnellisemmaksi mitä oisit ollut, jos oisit päättänyt olla tyytyväinen nykytilanteeseen. Sillon ollaan siinä tilanteessa, mistä tässä biisissäkin lauletaan. Et pysty pitämään mistään kiinni ja olemaan tyytyväinen.

Mä en oo mikään neuvomaan muita, miten kenenkään tulisi elää. Voin vaan kertoa, mitä oon ite ymmärtänyt täällä ollessani. Tätä postausta kirjottaessani istun ulkona helteessä läppärin kanssa, ja mun jalat kutisee ihan törkeesti kaikkien ötököiden käydessä syömässä niitä. Voisin haaveilla Suomessa olevista hyttysmyrkyistä tai mukavasta ilmastoidusta sisätilasta. Sellasen kaipaaminen on kuitenkin niin turhaa, koska mulla ei juuri nyt oo mahdollisuutta noihin asioihin. Mielummin oon tyytyväinen siitä, että täällä aurinko paistaa ja näistä itikoiden pistoista ei tarvii pelätä tarttuvan sitä malariaa. Mulla on oikeesti ihan hyvä tässä näin.

img_1190

Cause you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

And you let her go

Greetings from Nairobi!

IMG_0528

Heissan! Tätä postausta kirjoitetaankin nyt sitten aika paljon etelämmästä kun viimesintä, nimittäin Nairobista asti. Saavuttiin tänne perjantai-iltana, ja tää lyhyt aika mitä ollaan täällä vietetty on kyllä ollu… no, aikamoista. Ei oikeen löydä sanoja kuvailemaan fiiliksiä, kun kaikki tuntemukset ja mielialat vaihtelee laidasta laitaan monta kertaa päivän aikana. Toisaalta on innostunu kaikesta tästä uudesta ja jännästä mitä on nyt jo tullu vastaan, toisaalta taas tulee haikeita ja itkuisia oloja kun mikään täällä ei toimi niin kuin on aikasemmin tottunut, ei niin yhtään mikään.

IMG_0532
IMG_0535

Ensimmäinen yö Nairobissa oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän hirveä. Oltiin syöty huonosti päivän aikana, koska oltiin käytännössä koko päivä hengattu lentokentällä tai lentokoneessa. Juomispuoli oli vielä heikompi, lyhyiden vaihtoaikojen takia kun ei keretty ostaa vettä kentältä. Tää kombo yhdistettynä matkarasitukseen eri aikavyöhykkeiden välillä seilatessa ja tietenkin ah niin ihanan malarianestolääkkeen sivuoireisiin aiheutti erittäin tuskaisen tervetuliaisyön Keniassa. Saapuminen maahan oli muutenkin tosi jännittävää, oltiin meinaan saatu aikasemmin tieto että majotuttaisiin hotellissa Nairobissa oleskelun ajan, mutta nyt meidät kuskattiinkin suoraan isäntäperheeseen ilman mitään ennakkovarotusta. Kaiken lisäksi matka isäntäperheeseen kävi yöllä pimeällä jonku slummialueen läpi, ja voin myöntää siinä vaiheessa oikeesti pelänneeni jonkun verran. 😀

Päästyämme hostperheeseen eka yö täyttykin siis aika lailla pahoinvointisuudesta, hirveestä kuumuudesta ja moskiittoverkon virittelystä – ei siis niinkään unesta eikä varsinkaan veden juomisesta kuten ehkä hieman toivottiin. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa iski kyllä ensimmäinen epätoivon hetki ja muutamaan kertaan piti itkun kanssa miettiä, että mihin ihmeeseen sitä on oikein ryhtymässä. Täällä on kuitenkin pakko pitää koko ajan mielessä se fakta, että illalla kaikki asiat tuntuu kymmenen kertaa kamalammilta ja aamulla olo on joka kerta niin paljon helpompi.

IMG_0521

Mulla ois kerrottavana vaikka ja mitä vielä, mutta koitan pitää nää postaukset luettavan pitusina enkä värkkäile kovin monen kilometrin edestä stooreja tänne. En edes tiiä vielä koska tän postauksen pääsen julkasemaan, eli toisin sanoen koska pääsen toimivan nettiyhteyden äärelle. Täytyy sanoa, että ilman nettiä olo on TODELLA kummallista ja tuo tosi orvon olon, mutta toisaalta jollain tavalla se on myös helpottavaa. Keskittyminen ympäristöön ja oikeasti niiden asioiden kokemiseen on tosi paljon vahvempaa ilman puhelinta. Mutta ei tällä kertaa enempiä jorinoita, palataan toivottavasti pian uusilla jutuilla!