Kohta vuosi takana Tukholmassa asumista. Tuntuu kertakaikkisen hullulta, että vuosi on jo mennyt! Olen asunut ulkomailla neljästi, mutta kaikki muut kerrat ovat olleet ennalta tiedossa olevan pituisia ja maksimissaan puoli vuotta kestäviä pätkiä. Nyt olen myös ulkomailla ensimmäistä kertaa ilman tietoa siitä, mitä teen. Työsopimukseni loppui, en opiskele aktiivisesti vaan kirjoitan gradua muun ohessa. Tällä hetkellä se muu koostuu blogin kirjoittamisesta, satunnaisista freelancer-töistä ja työnhausta. En silti ole oikein päätoiminen mikään, joten nyt eletään sillä lailla mielenkiintoisia aikoja. Saanko töitä vai en, jäänkö Ruotsiin vai en.
Olen rakastunut Tukholmaan, aivan kuten silloin neljä vuotta sitten täällä puoli vuotta asuessani. Sopeutuminen ei silti ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.
Aluksi olin onnesta soikeana päästessäni Tukholmaan. Ravasin jatkuvasti keskustassa ja nähtävyyksien perässä jalat kävelemisestä kipeänä. Olin niin innoissani päästessäni lempikaupunkiini, ja elin töiden jälkeen ja vapaapäivinä täyttä turistielämää. Kerroin kaikille, kuinka sopeuduin kaupunkiin – ja se oli ihan totta, viihdyin täällä hyvin alusta asti ja tuntui kuin olisin palannut kotiin.
Byrokratian kanssa oli ongelmia, jotka väsyttivät. Töissä oli kivaa, mutta haastavaa. Pandemian takia kaikki oli suljettu ja ystäviä ei ollut lupa nähdä, saatika yrittää solmia uusia ystävyyssuhteita. Puolen tunnin matka keskustaan ei motivoinut mukaansa viikonloppuisin. Pimeät illat ulkona eivät kihelmöineet taikaa.
Avasin pankin ja sain henkkarit. Pääsin entistä enemmän pois etätöistä takaisin toimitukseen. Loskaa ei ollut ja jouluaattona paistoi aurinko. Lähikaupasta löytyi ensimmäistä kertaa värillisiä turkinpippureita. Rajoituksia alettiin purkaa. Sain jatkosopimuksen työpaikalleni.
Huomaatteko kaavan? Pieniä asioita suuntaan ja toiseen. Olen koko ajan ajatellut sopeutuneeni erinomaisesti tai vähintäänkin hyvin. Yhtenä päivänä tajusin, ettei asia olekaan ihan niin. Ajatus putkahti päähäni kaupassa, kun puolisoni kysyi, mitä karkkia haluaisin. Katsahdin hyllyyn ja totesin, etten mitään, kun ne värilliset turkinpippurit eivät ole monen kuukauden jälkeenkään tulleet takaisin. Lopulta kuitenkin aloin valitsemana irtokarkkeja ja tajusin sen olevan ensimmäinen kertani. Löysin vaikka mitä kivaa, joita söin myöhemmin tyytyväisenä.
Tämä pieni karkkiepisodi sai mut tajuamaan jotain. Olen monesti miettinyt, että en halua täältä jotain, kun ei ole juuri sitä samaa, mihin olen Suomessa tottunut. Avain onkin juuri siinä, että löydän Ruotsista uudet suosikkini ja säästän vanhat niille suomilomille. Ettei tarvitse tehdä samanlaista elämää, kun voi luoda jotain uutta, parempaa ja tähän hetkeen sopivampaa. Olenhan mä tämän koko ajan tiennyt ja olen luullutkin sen ymmärtäneeni, mutta silti tajusin, etten ollut täysin siäsitänyt sitä. En ole täysin sopeutunut.
Toisina päivinä sopeudun paremmin, toisina vähän huonommin. Mutta arvatkaa mitä? Se on varmasti täysin normaalia. Enhän mä Suomessakaan aina sopeutunut omaan arkielämääni tylsien velvotteiden kanssa. Oma asenne ratkaisee todella paljon, ja vaikka mun asenne on ollutkin koko ajan hyvä, auttoi tuon kaiken tajuaminen ehkä vähän lisää. Sen tajuaminen, että on ihan ok, ettei vuodessa ole sataprosenttisen sopeutunut, kun on kuitenkin yhdeksänkymmentäviisi prosenttisen sopeutunut ja ihan vähän ehkä ruotsalaistunutkin. Ja Ruotsi tuntuu nykyään rakkaalta. Kannatan Ruotsia urheilussa (totta kai eniten Suomea) ja fiilaan muiden mukana ruotsalaista kulttuurimaailmaa hetkauttavia tapauksia. Nähtävyyksien luona juoksemisen sijaan tutustun yhä enemmän myös paikalliseen populäärikulttuuriin. Kuuntelen ruotsalaista musiikkia ja selailen ruotsalaisten somevaikuttajien profiileja.
Yhtenä iltana kävin lasillisella kavereideni kanssa pilvenpiirtäjän kattobaarissa. Sieltä kotiin päin mennessä katsoin metron ikkunasta upeaa meren ylle laskeutuvaa aurinkoa ja punaista taivasta. Tämä on mun Tukholmani, mietin, ja tunsin onnea.
Sopeudun helpommin, kun tiedän voivani pitää aina varpaat Suomessa, vaikka tukijalkani ja perusarkeni ovatkin Ruotsissa. Kaikki on hyvin ja tykkään elämästäni, ja haluan ehdottomasti asua täällä missä nyt asun. Se on olennaista. Kaikki tunteet kuuluvat elämään, kuten myös vaihtelevat tunteet sopeutumisen suhteen.
Kotona sitten sain tietää treffipaikan – kumppanini oli varannut meille hotellihuoneen läheisestä pilvenpiirtäjästä. Kävimme hakemassa ruokaa ja lähdimme nauttimaan kihlajaisviikonlopusta hotelliin. Paikan päällä mulle selvisi, että kyseessä oli kaiken lisäksi sviitti. Söimme noutoruokaa huoneessa, katsoimme leffaa ja nautiskelimme kylvyistä sekä illalla että aamulla. Oli todella ihanaa saada poistua kotoa ja keskittyä täysillä toisiimme. Tuntui, että hotelliyö auttoi pysymään siinä tietyssä onnellisuuskuplassa, jonka kihlaus sai aikaan. Vaikka kotonakin saamme olla kahden, on siellä aina kaikkia rentoutumisen häiriötekijöitä, kuten läppärit odottamassa aukaisua ja kotityöt takaraivossa pyörimässä. Irtiotto teki todella hyvää.
Suosittelen kyllä staycationeita ihan kaikille, joko juhlintaan tai ihan vaan arkea piristämään. Maisemanvaihdos ja arjesta hetkeksi irtautuminen tekee aina hyvää. Nyt pandemian aikana hotellien hinnat ovat usein myös reippaassa alennuksessa, joten suosittelen katselemaan sopivaa hotellia vaikka heti ensi viikonlopuksi. 🙂
Mielestäni ruotsalainen ja suomalainen juhannus eivät ihan hirveästi poikkea toisistaan. Juhannustaiat ovat samanlaisia kuin Suomessakin. Sauna ei kuulu juhannukseen Ruotsissa yhtä vahvasti kuin Suomessa, koska saunomiskulttuuri ylipäätään on erilainen. Ja tokihan kaikki eivät näitä juttuja tee tai voivat soveltaa perinteitä omien mieltymystensä mukaisesti, mutta idea olikin kirjoittaa niistä oikein perinteisistä asioista.
