Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Ukunda

Koti Keniassa – näin asuin Afrikassa

Palataan hetkeksi monen tuhannen kilometrin päähän lämpimään, eli viime kesän Afrikan kokemukseen. Oon halunnut näyttää teille mun Kenia-kodin jo pidemmän aikaa. Kerran jopa tein tän postauksen lähes valmiiksi, mutta Kenian sähkökatkosten takia mun koneesta pääsi akku loppumaan ja koko teksti hävisi kuin tuhka tuuleen. Nyt näin puolen vuoden jälkeen oon kuitenkin toipunut siitä kiukusta ja voin vihdoin tehdä tän hieman erilaisen kotipostauksen!

IMG_1494
IMG_1491

Aloitetaan loogisesti sisäänkäynnistä. Meidän talon ulko-ovi on tollanen iso, varmaan kaksi metriä korkea ja todella jykevä peltiovi. Se lukittiin aina sisäpuolella tolla isolla salvalla, joten sisälle halutessaan ovea ei saanut avaimella ulkoa auki vaan piti koputella, että joku tulisi avaamaan. Jos koko porukka lähti liikkeelle samaan aikaan, niin käytettiin tuota munalukkoa sulkemaan ovi ulkoapäin.

Ovesta sisään päästyä tultiin eräänlaiseen ulkoeteiseen, jossa säilytettiin vesikanistereita ja nopeasti jalkaan vedettäviä kenkiä. Tuossa eteisessä myös kuivatettiin pyykkejä ja leikittiin joskus lasten kanssa. Kattoa ei ulkoeteisen päällä ole, joten mitään vedenarkaa tai varastettavan arvoista ei siihen voinut jättää. Lapset muuten rakasti repiä noita vihreitä putkia irti seinästä, sekä kolautella oven peltisalpaa ovea vasten pitäen hirveetä meteliä!

IMG_1490

Sisällä talossa on käytävä, jonka toisessa päässä on olohuone ja toisessa päässä meidän makkari. Oikealla puolella käytävää (kuvan mukaisesti) on host-vanhempien makuuhuone sekä toinen makuuhuone. Vasemmalta puolelta löytyy pesuhuone, vessa, ovi ulkoeteiseen ja oviaukko keittiöön. Käytävän päässä on toimimaton lavuaari, sillä juoksevaa vettä ei talossa ole, sekä kodin ainoa peili. Kokovartalopeiliä ei siis ole missään, ja tostakin peilistä katsoessa piti mun vähän varvistella. Aika harvoin tosin tuli peiliin katsottua tuolla kun ei meikkiäkään käyttänyt, lähinnä kahville tai muuten enemmän ihmisten ilmoille mentäessä tuli kurkattua omaa ulkonäköään.

IMG_1481
IMG_1483

Hostien makkari on selkeästi isoin, ja leveässä parisängyssä nukkuu hostmaman ja hostdaddyn lisäksi heidän 7-vuotias tyttö Mery. Sängyn yläpuolella on iso moskiittoverkko, joka on riittävä ympäröimään koko sängyn. Hostien huoneessa on myös jotain vähän luksusta, eli vaatekaappi. Bongasin muuten vasta äskettäin kuvasta ton kaiuttimen, ja täytyy myöntää, etten kyllä kertaakaan kesän aikana huomannut sitä käytettävän.

IMG_1480

Toinen makuuhuone on suurimmaksi osaksi tässä. Vain sängyt nukkumista varten, ei mitään kaappitilaa tai muuta ylimääräistä. Paitsi tietenkin moskiittoverkot öitä varten, mutta ne eivät Keniassa malarian tartuttajien lennellessä vain yöaikaan ole millään tavalla ylimääräisiä, vaan jokaisen nukkujan vakiovaruste.

IMG_1479

Pesuhuone on todella yksinkertainen. Huoneessa on kaksi pesuvatia ja kuvasta pois jäänyt nurkan takana oleva isompi pyykkivati. Noita vateja käytetään siis niin pyykkäämiseen kuin peseytymiseenkin. Joskus hain vessan vesivadista pienemmän ämpärin avustamaan peseytymistä. Joskus sinisiä pesuvateja oli paikalla vain yksi. Silloin tällöin pesukaveriksi saattoi saada pari muurahaista tai torakan. Noi vadit eivät olleet ikinä täysin puhtaita vaan ennemminkin ikipinttyneitä, eikä pesuvesikään olisi läpäissyt suomalaisia hygieniamääritelmiä. Seinässä olevasta hanasta ei vettä tullut, vaan pesuvesi haetaan niistä isoista vesisäiliöistä, joita ulkoeteisessä säilytetään. Hampaat pestiin muuten tuossa samassa pesuhuoneessa – vesipullon avulla huuhdeltiin niin suu kuin harjakin ja ylimääräiset sylkemiset tähdättiin nurkassa näkyvään viemäriin. Pesuhuoneen ovi ei mene ihan täysin kiinni asti eli lukkoon sitä ei tosiaan saa.

IMG_1475

Vessa on pieni mutta ihan kompakti. Aluksi olin aika järkyttynyt tästä reikä lattiassa-systeemistä, mutta kaikkeen tottuu, varsinkin jos haluaa ja on pakko tottua. Lopulta toi kaakeloitu reikä tuntu ihan kätevältä, se kun ei voinut mennä tukkoon (paitsi kerran kun lapset oli heittänyt tyhjän paperihylsyn sinne…) kuten tavalliset vessanpytyt. Huuhtelusysteemi ei tosiaan toimi, joten vessa huuhdeltiin heittämällä pienellä keltaisella ämpärillä vettä kaakeloituun osuuteen. Seinässä näkyvä vessapaperiteline oli muuten kuvanottohetkellä ihan uusi ja selvästikin todella upea juttu. Hostmama oli todella ylpeä tuosta ’’uudesta, loistavasta keksinnöstä’’ minkä hostisä vessaan toi. Harmi vaan, ettei teline kovin hyvin seinässä pysynyt kiinni, vaan vessapaperi putoili tuon tuostakin lattialle ja oli sen jälkeen vähän käyttökelvoton. Vessan ovi meni onneksi kiinni, ja lukkona toimi ihan mukiinmenevä työnnettävä hakalukko.

Vaikka aiemmin sanoin reiän lattiassa olleen ihan toimiva systeemi, niin pakko myöntää, että suolistobakteerin aiheuttaman sairastelun aikana oisin maksanut tonnin siitä wc-pöntöstä. Nyt voi olla vähän tmi, mutta esim oksennellessa olisi ollut kiva pitää kiinni jostain reunasta tuen saamiseksi, kun pitkäaikainen laattailu vie voimat aika tehokkaasti. Nojailun sijaan piti vaan tasapainotella jalkojen päällä ja koittaa tähdätä kaakeliin. Lattiaan ei voinut myöskään koskea sen ollessa saastainen – vessassa ei voinut edes kävellä paljain jaloin, vaan aina sinne mentäessä piti laittaa flipflopit jalkaan. Yöllä vessaan mennessä sain parilla ekalla kerralla kunnon slaagin, sillä valot päälle laittaessa lattialla kävi ihan mieletön kuhina todella monien torakoiden juostessa valoa pakoon. Torakoita inhottavampia kavereita olivat jättimuurahaiset, jotka eivät juosseet suinkaan karkuun vaan poukkoilivat ihan minne sattuu, ja koitin aina parhaani mukaan väistellä niiden osumista mun jalkoihin siinä silmät ristissä keskellä yötä vessassa käydessä. 😀

IMG_1467
IMG_1468
IMG_1461
IMG_1469

Olohuone on luonnollisesti talon isoin huone, mutta tässä tapauksessa ei mikään tyylikäs valoisa. Olkkarista löytyy kaksi nojatuolia ja sohva, ruokapöytä tuoleineen, huonosti toimiva jääkaappi ja vesisäiliö, pieni putkitelevisio, tv-taso ja astiansäilytyshyllyjä, muutama kehystämätön uskonnollinen taulu ja taideteoksia sekä nurkkaan laitettu patja. Olohuoneessa vietettiin suurin osa lasten kanssa viettämästämme ajasta, eli leikittiin lattialla pienten kanssa ja pistettiin heitä päiväunille yhden patjan päälle. Yleensä lapsilla ei nukkuessa ollut mitään päiväpeittoa, kuvassa näkyvä lasten päälle levitetty kangas on ihan poikkeuksellinen. Olkkari on verhojen aina kiinni ollessa hyvin hämärä, ja tässä hämäryydessä syötiin aina aamupala, lounas ja päivällinen. Olohuoneen lattialla patjoilla myös nukkuivat talon 11 asukkaasta ne, keille ei makuusijaa riittänyt makkareissa. Olkkarin seinää pitkin ikkunan vieressä muuten liikuskeli usein sisilisko, jota isompaa sisiliskoa en oo ikinä eläissäni nähnyt!

IMG_1470
IMG_1473

Keittiöstä löytyy pari työtasoa ja kaappia ruoka-aineiden säilytystä varten, tiskiallas sekä kaasupönikkä. Kaasulla tehdään siis kaikki ruoat, sillä hellaa tai mitään muutakaan sähköllä toimivaa vempelettä ei luonnollisesti löydy. Keittiön toisessa päädyssä on jonkinlainen varasto, johon on työnnetty lasten ’’lelut’’ ja kaikki ylimääräinen krääsä, jota en koskaan tutkinut sen tarkemmin. Joitain ruokia säilöttiin pienissä mustissa pusseissa, jota kuvassakin pöydällä näkyy olevan. Keittiö ei ollut sen enempää vapaa torakoista ja ötököistä kuin muutkaan huoneet. Ruoanvalmistus ei voi olla riippuvainen sähköstä, sillä Keniassa sähkökatkoksia tulee jatkuvasti ja arvaamatta, eikä niiden kestoa voi etukäteen ennustaa. Siksi ruokakin kokattiin joko kaasulla tai ulkotulilla, eikä muutenkin lämpöseen jääkaappiin voinut säilöä mitään pidempään kylmässä oloa vaativaa ruokaa.

IMG_1485

Viimeisenä meidän oma rakas huone. Yhtään kaunistelematta totuutta se näytti suurimman osan ajasta juurikin tältä. 😀 Oikealla puolella on mun sänky moskiittoverkkoineen, ja vasemmalla puolella lattialla Annikan patja myös moskiittoverkon kanssa. Jalallinen tuuletin löytyy keskellä huonetta, mutta mitään muuta irtaimistoa ei huoneessa ollut. Säilytettiin tavaroita matkalaukuissa, rinkoissa sekä lattialla. Henkilökohtaisia päivittäisiä juttuja, kuten lääkkeitä ja rasvoja, säilytin usein ihan vaan sängyn jalkopäässä. Pesuaineet ja muovipusseissa säilytettävät tavarat saivat olla lattialla, ja pyyhkeitä kuivatettiin mun sängynpäädyssä. Ikkunan alla oli pieni ikkunalauta, mutta siinä ei saatu tavaroita säilyttää varkauden uhan vuoksi. Päivisin yleensä sidottiin verho ylös, jotta huoneeseen pääsisi valoa. Pimeän tullessa ja varsinkin öisin verho piti kuitenkin olla vedettynä tarkasti koko ikkunan mittaisesti, ettei kukaan potentiaalinen pahantekijä näkisi sisään huoneeseen. Tietokonetta pidin aina suljetussa matkalaukussa sängyn alla, ja rahavyön passeineen piilotin patjan väliin hostien kehotuksesta. Mitään arvokasta ei saanut olla ikinä näkyvillä, ja öisin nukuin puhelin tyynyn vieressä. Tyynynä mulla oli siis pieni kotoa tuotu matkatyyny, ei mitään kunnollista pehmustetta siis. Peittona käytin makuupussia. Myöskään meidän huone ei ollut ötökkävapaa, mutta sieltä kyllä liiskattiin kengillä ihan säälimättä kaikki öttiäiset pois. Järkyttävin ötökkälöytö oli kyllä ehdottomasti Annikan tyynyn vieressä yksi aamu lojunut päätön skorpioni. 😀

Tässä oli meidän koti siis kahden kuukauden ajan Keniassa Ukundan kaupungissa. Ensijärkytys talosta oli aika kova, mutta kyllä paikasta aika nopeaan koti muodostui. Ja ton asuinkokemuksen jälkeen ei oo paljoa tehny mieli valitella mistään likasuudesta tai Suomesta löytyvistä ’’läävistä’’, lähinnä vaan ärsyyntyneesti naurattaa ihmisten valitukset tyhjästä. Tuolla asuessa oppi myös hyvin nopeaa sen, ettei juokseva vesi tai päivittäinen sähkö ole oikeasti elinehto, vaikka ennen niin luulikin. Keittiössä pärjäsi hyvin ilman blenderiä, mikroa, uunia tai hellaa, ja puhelimen lataaminen silloin tällöin riitti aivan hyvin. Elinolosuhteet tuolla on aika kurjat, mutta kaikkeen tottuu. Monet sanoo, ettei olisi pystynyt elämään tollasissa olosuhteissa, mutta let’s face it: jos ei oo vaihtoehtoa, niin pystyy mihin vaan. Se on eri asia, oisko siitä elämisestä pystynyt nauttia yhtään – en epäile, etteikö monilla mun kavereilla olisi ollut ongelmia sen asian kanssa. Joka tapauksessa tää kulttuurishokkia aiheuttanut asuintalo oli mun koti kahden kuukauden ajan, ja tätä postausta kirjottaessa mulla tuli jopa vähän ikävä tonne omaan sänkyyn makoilemaan. <3

Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

IMG_1517

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3

Se asia, josta en voinut puhua ääneen

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ”turvallisessa” Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.

Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that’s it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi – ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut…) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

IMG_0423

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa… Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ”Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.” ”Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.” Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä – oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

IMG_2248

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

IMG_0622

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.

Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

”Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.” Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin – varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!

IMG_2589

On niin saatanan mukavaa kun saa kimaltaa

Kello on puoli kaksi yöllä enkä mä saa unta. Näin viime yönä kamalia painajaisia, joissa palasin hetkeksi taas Keniaan tuttuihin ympyröihin. Unessa kaikki se, mitä olin kaivannut, oli jotenkin tosi vääristynyttä – lapset ei muistanut mua enää ja tunnelma oli erilainen. Silti mulla oli sellanen olo, että oon kotona. Ja se Keniassa kotona oleminen oli siinä unessa niin kauheeta ja pelottavaa, että en uskalla nyt nukahtaa uudestaan, koska en halua tuntea sitä fiilistä uudestaan enää edes unessa. Siksi ehkä oonkin aatellut niin paljon sitä, miksi nää kaksi kulttuuria tuntuu musta niin erilaisilta keskenään.

Mulla on ollut viime päivinä aika kova ikävä Keniaan, kun oma elämä on tuntunut ahdistavalta. Puhuin muutama postaus takaperin siitä keniakuplasta, jossa oon elänyt koko kesän. No se kupla on nyt vihdoin poksahtanut, enkä ois ikinä voinut uskoa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan sinne sisälle. Vaikka koen edelleen joka päivä kiitollisuutta siitä, miten hyvässä yhteiskunnassa mun oma koti on, tuntuu tää elämä Suomessa nyt jotenkin hirveen tylsältä. Oon aina vähän salaa naureskellut niille, jotka palaa ulkomaanasumiselta takasin Suomeen ja on heti sitä mieltä, että Suomi on tylsin paikka ikinä ja niiin lame. Mutta mun on nyt pakko niellä ne naureskelut pois ja todeta, että tylsältähän tää nyt vähän niin kuin tuntuu. Kaikki sujuu niin rutiininomaisesti, päivästä toiseen samoja juttuja ja missään ei ikinä oikeastaan tapahdu mitään.

Viime keväänä rakastin mun arkea ja olin tosi tyytyväinen oman elämäni rullaavuuteen. Nyt tuntuu jotenkin oudolta, miten jokanen aamu pitäis alkaa sillä kahvikupposella ja hyvällä ja terveellisellä aamupalalla. Päivän mittaan tehdään vähän kouluhommia, käydään ehkä heittämässä yks työvuoro ja juostaan kymmenen kilsan lenkki, jonka jälkeen selaillaan vähän somea ja syödään jotain helvetin terveysrahkaa. Sitten nukkumaan, koska ihminen tarvitsee yhdeksän tuntia yössä unta. Kertaakaan ei yöllä herätä rukouskutsuun tai ulkoota kantautuviin tappeluiden ääniin – jos herätäänkin naapureiden känniölinöihin, niin valitusta vaan talonyhtiölle ja kohta saa naapurin ärsyttävä elämöitsijä kenkää niiden valkosiksi maalattujen seinien sisältä.

Myönnetään, että inhosin Keniassa sitä turvallisuutensa puolesta pelkäämistä, mutta samalla se toi myös isoja piikkejä molempiin suuntiin koko väestön elämässä. Täällä tuntuu siltä, että vaikka omassa elämässä olisi minkälainen vuoristorata käynnissä, niin mun ympäristön yleinen elämänlaatu on niin tasasen turvallisen tylsän tappavaa. Kaikki sujuu kuin rasvattu ja menee niin kuin Strömssössä, ja jos joku särö siihen puhtaaseen ja kauniiseen kimalluksentäyteiseen elämään tulee, niin se asiasta tehdään kauhea haloo ja todetaan koettelemusten kasvattavan ja ollaan vahvempia ihmisiä taas. Ja huh, hyvä kun en kerenny niitä masennuslääkkeitä reseptiltä hakea kun tää voimajooga ja puhdistava yrttitee sai mut taas uskomaan itteeni. Vaikka oikeesti tää esimerkiksi keksitty suuri vastoinkäyminen hetkautti mun elämänlinjaa yhden puolikkaan desimaalin verran, eikä vaikuttanut mihinkään kokonaisuuteen sitten tasan yhtään. Yhtä tasasesti sitä oikeesti körötellään elämässä eteenpäin.

IMG_1244

Jotenkin elämä Suomessa tuntuu rullaavan niin tasasesti ja ilman ihan oikeita ongelmia. Tuntuu, että tää koko maa on niin lamaantunut omaan hyvinvointiinsa. Tiedän, että tää ajatusmaailma ja varsinkin sen ääneen sanominen ärsyttää monia – muakin ärsytti aikasemmin. Mut elettyäni pari kuukautta tuolla sekasorron keskellä, jossa jokanen kuluva tunti saatto tuoda mukanaan ihan oikeasti elämää mullistavia yllätyksiä ja mikään ei ikinä mennyt suunnitelmien mukaan, tuntuu musta vaan tää kotimaan järjestelmällisyys ja säntillisyys jotenkin niin hirveen utopistiselta. Sellaselta, etten mä osaa enää olla täällä. Tai ehkä ongelma onkin siinä, etten mä halua osata, en tiedä. Mua väsyttää ihan hirveesti tää tehokkuus mikä mun ympärillä koko ajan vallitsee. Keniassa mua turhautti välillä se, ettei siellä saatu ikinä mitään aikaseksi ja kaikkien asioiden teko veny niin pitkäksi. Nyt musta kuitenkin tuntuu, että kaipaan sitä chilliä olotilaa, mitä Keniassa koin joka päivä. Jos et halunnut tehdä mitään sinä päivänä niin et yksinkertasesti tehnyt. (Okei, tää ei toimi paikallisilla samalla tavalla koska työ->raha->ruoka jne, mutta puhun nyt ainoastaan omasta kokemuksestani.) Suomessa jos haluat olla toimeettomana päivän, ei sitä katota kovin hyvällä. Asioita on pakko tehdä ja olla niin tuottava, tai muuten oot yhteiskunnalle hyödytön sosiaalipummi.

Mä voin myöntää, että mulla on välillä sellasia päiviä, jollon en ihan oikeesti halua nousta sängystä. En vaan halua, koska ei huvita enkä jaksa ja vähän saattaa masentaakin. Mutta jos haluun pitää sellasen täysin rokulipäivän, täytyy mun potea edes vähän huonoa omatuntoa asiasta ja selitellä, että masentaa nyt vähän kun eilen sain kuulla serkun mummon naapurin koiranhoitajan kaiman saaneen diagnoosin asiasta X. Vaikka oikeesti haluaisin sanoa vaan, että kun tänään ei vaan kiinnosta. Jostain pitää kuitenkin se hyväksyntä sen päivän tuottamattomuudelle saada. Musta sekin on ehkä jo vähän outoa, että meidän iltapäivälehtien viihdepalstoille kirjotetaan juttuja tyylillä ’’Älä rankaise itseäsi lepopäivästä – joskus olet sen ansainnut!’’ ja kaiken maailman hyvinvointiblogit tolkuttaa samaa asiaa. Eikös sen nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys muutenkin? Että et sä nyt oo se maailman surkein hylkiö ja yhteiskunnan pohjasakkaa, jos ei ihan aina huvita kasista neljään kaikkea tehdä ja muistaa vielä illalla lenkkeillessä pistää se puhelinsovellus päälle, mistä näet polttamasi kalorit. Miksi siitä pitää joutua koko ajan muistuttelemaan? Yhtä surullista kuin se, että taannoin jonkun uimarin kaapista tulosta tehtiin ihan oikea lööppiuutinen. Siis mitäh. Välillä mietin, että minkälaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa me oikein eletään, kun siitä oikeudesta hyvinvointiin pitää koko ajan muistutella niin paljon.

IMG_1255

Tää nyt oli taas tällasta yöllistä ajatuksenvirtaa, joka on pyörinyt mun päässä jonkun aikaa löytämättä reittiä ulos. Oon sopeutunut Suomeen nyt siis jo paljon paremmin, mutta oon myös miettinyt tällasia asioita paljon koittaen ehkä löytää syitä omiin ahdistuksen tunteisiini. En tiedä, onko kukaan mun kanssa näissä asioissa samalla aaltopituudella, tai oonko enää parin kuukauden päästä itsekään samaa mieltä. Jotenkin tää kotiinpaluun jälkeinen elämä on tuntunut hirveän puuduttuvalta ja olo on kummallisella tavalla turta, vaikka asiat onkin ihan hyvin. Ehkä se onkin just se ongelma – asiat on niin hyvin kun perusjutut on kunnossa, ettei mikään tunnu oikeen enää kauheen erikoiselta. Noh, tää nyt oli vaan tällasta pohdintaa. Ei mitään kritiikkiä yhtään kenenkään elämäntapaa tai suomalaista yhteiskuntaa vastaan, vaan mun omia ajatuksia, joita on pakko silloin tällöin purkaa johonkin. Mutta näitä juttuja kelaillessa täytyy myöntää, että kyllä mulla on jollain oudolla ja kummaksuttavalla tavalla ikävä sinne Keniaan, ja ikävä nimenomaan niitä asioita, joista en siellä asuessani pitänyt. On tää ihmismieli vaan niin outo!

Every night in my dreams I see you, I feel you

IMG_2539
IMG_1562
IMG_2195
IMG_1088
IMG_2396
IMG_2312
IMG_2524
mombasa
IMG_1100
IMG_2421
IMG_1319
laura ja manuel

Ensimmäinen postaus koko blogissa jonka kirjotan tänne suoraan ilman etukäteissuunnittelua, pelkästään tän fiiliksen pohjalta mikä mulla on just nyt. Ja just nyt mulla on itkunen, haikea ja kaipaava fiilis. Kenian hostmama laitto tänään aamulla viestiä ja lähetti kuvia Manuelin synttärijuhlista, ja arvatkaapa kahesti tuliko mulla itku niitä kattoessa. Keniassa mietin usein, että nyt ois ihana päästä halaamaan ystäviä tai saada mikä tahansa kosketus niiltä ihmisiltä, joita siellä kaipasin. Nyt kuuntelen tota otsikossa mainittua biisiä ja tässä vaiheessa tekstin kirjottamista alko just nyt valumaan kyyneleet poskille. Mulla on niin kauhea ikävä! Tekisin mitä vaan että pääsisin just tällä sekunnilla istumaan tonne likasille lattioille ja halaamaan noita lapsia vielä kerran. Pahinta on, etten tiedä yhtään koska näen mun rakkaat pienet seuraavaksi. En vieläkään käsitä, ettei tää oo mikään viikon loma jonka jälkeen palaan ja lapset juoksee mua vastaan kädet ojossa ja tappelee siitä, kuka pääsee syliin ekana. Fakta on se, etten tiedä näenkö noita lapsia enää ikinä. Lapsia, joista tuli mulle niin tärkeitä. Lapsia, joita ihan oikeesti opin rakastamaan kahdessa kuukaudessa. Eilen mä tunsin sopeutuneeni kotimaahan takasin paremmin kuin yhtenäkään aiempana päivänä, tänään mä kuolen ikävästä.

Tällanen täysin spontaani purkaus tähän väliin. Tiesin että mulla jää ikävä, mutten ikinä tienny että tää ikävä voi olla näin tuskasen kova. Mä vaan toivon niin paljon, että jokainen noista lapsista saa mahdollisimman hyvän elämän, koska en kestä ajatella yhtään sitä, miten paskoissa olosuhteissa ne joutuu tuolla olemaan. Miten niistä saattaa tulla syrjäytyneitä katulapsia, jotka kuolee 17-vuotiaana roviolla poltettuna huumevarkauden takia, koska yhteiskunta ei anna niille mitään tukea. Mä en halua ajatella tollasia ajatuksia loppuun, ton mahdollisuuden tiedostaminenkin on mulle jo liian kova pala. Joka yö oon unissani Keniassa, joka ilta lähetän ajatuksissani paljon rakkautta, suojelusenkeleitä, pusuja ja haleja lapsille Keniaan. Lapsille, joiden vanhemmatkin kutsu meitä niiden toisiksi vanhemmiksi ja siskoiksi. Mä en tykkää näyttää tunteitani ulospäin näin vahvasti, mä en tykkää lässyttää enkä mä tykkää jaella mitään hellyydenosotuksia edes sanallisesti. Mä haluan olla kylmä ja cool, jotta mikään ei koskaan satuttais mua. Mutta mä en voi itelleni mitään kun katon kuvia näistä lapsista. Ikävä on, ja niin kun minä ja mun rakas pieni Manuel toisillemme aina sanottiin, aloo and moimooooi <3

Every night in my dreams
I see you, I feel you
That is how I know you go on
Far across the distance
And spaces between us
You have come to show you go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
Love can touch us one time
And last for a lifetime
And never let go till we’re gone
Love was when I loved you
One true time I hold to
In my life we’ll always go on
 
Near, far
Wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more, you open the door
And you’re here in my heart and
My heart will go on and on
 
You’re here, there’s nothing I fear
And I know that my heart will go on
We’ll stay, forever this way
You are safe in my heart and
My heart will go on and on
 

Elän kuplassa, josta en pääse ulos

Elämä on yhtä hubba bubbaa alusta loppuun. Kaikki elämän osa-alueet toistaa aina samaa kaavaa. Opiskelu, ihmissuhteet, työpaikka, hyvinvointi, omassa päässä liikkuvat ajatukset… Aina jauhat yhtä asiaa kerrallaan, teet siitä niin suurta ja täydellistä kuin osaat, jauhat ja jauhat kunnes lopulta purkkapallo poksahtaa. Sillon keräät ne märät ja limaset rippeet naamaltasi, pistät uuden purkan suuhun ja alotat koko kuvion taas alusta. Se sun kuvitteellinen hubba bubba voi olla mikä tahansa ihmissuhde, joka aikansa jauhamisen jälkeen räjähtää käsiin ja alkaa alusta, saman tai eri ihmisen kanssa, tai vaikka se opiskelu, jota koitat tahkoa läpi hirveällä voimalla ja lopulta valmistuttuasi alotat taas alusta. Se kupla poksahtaa joka kerta, halusit sitä tai et.

IMG_1240

Mä oon elänyt yhdenlaisessa keniakuplassa viimeset kaksi kuukautta. Kenian arjessa eläminen poikkeaa kaikesta totutusta niin paljon, että ei oo yhtään liioteltua sanoa sen olevan aivan oma maailmansa. Oma kuplansa, jonka seinämiä ei läpäise Suomesta tulevat viestit, eikä sen kuplan sisältä myöskään lähde mitään kovin suurta tai aitoa sanaa kotiinpäin. Tuntu todella vaikeelta ajatella mitään Suomessa tapahtuvia normaaleja, arkipäiväsiä asioita kun ite elää täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja jokainen päivä on eräänlaista selviytymistä. Pakko oli kuitenkin hoitaa pakollisia kämppäkuvioita ja sopia työvuoroja, niin kaukaisilta kun ne siinä vaiheessa tuntuikin. Kivoimmalta tuntu kuulla, että Suomessa sataa vettä ja arki on samanlaista tylsää kun aina ennenkin. Kivuliaimmat pistokset aiheutti kaikki ne ilmaisut, josta huomasi muiden viettävän upeeta aikaa ja elämänsä kesää kotimaan valoisissa öissä. Jos ite satuit sillä hetkellä olemaan vaikkapa kuumeessa tai muuten vaan lukittuna sisätiloihin turvallisuussyistä, oli fiilis ihan hirveä koti-ikävän kasvaessa kovaksi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voinut lähettää keniakuplan läpi kotiin. Samaan aikaan halusit ihmisten tietävän kuinka kamalaa sulla oli, mutta samaan aikaan myös tiesit ettei kukaan ymmärtäisi täydellisesti kuitenkaan, joten päätit pitää asian omana tietonasi ja kärvistellä yksin. Ja kysehän oli usein aivan pikkujutuista, jotka paremmalle hetkelle osuessaan ei ois mieltä kolmea sekuntia kauempaa hetkauttanut

IMG_1259

Suomeen paluu on ollut vaikeeta. Kaikki tää teknologia, järjestelmällisyys, vaadittu tehokkuus, infomaatiotulva… Kaikki se, mitä mun elämästä puuttu Afrikassa, ois nyt tässä käsillä. En vaan osaa hyödyntää yhtään mitään, koska tunnen edelleen olevani jollain tasolla siellä keniakuplassa. Ja koska täällä nyt ympäristö ja olosuhteet on täysin erilaiset mihin kerkesin jo tottua, oon toteuttanut kuplassa oloa pysyttelemällä vanhempien talon pihapiirissä ja poistumalla täältä lähinnä vaan lääkäriin ja kauppaan. Oon myös nukkunut, syönyt ja saunonut. Varsinkin syönyt – haluun saada ne Keniaan jääneet kuusi kiloa mahdollisimman pian takasin. En oo vieläkään vaihtanut puhelinliittymää takasin netilliseen, vaan hyödynnän ainoastaan kotona olevaa wifiä ja kodin ulkopuolelle poistuessani jätän yleensä puhelimen kokonaan kotiin. Tietokoneen avasin ekaa kertaa kuuden päivän kotonaolon jälkeen, kirjotin tätä postausta puoleenväliin ja pistin ahdistuneena koneen takaisin kiinni. Suomielämään totuttelu on siis käynnistynyt aika hitaasti, ja tiedän olevani ite pitkälti syyllinen siihen vetäytymällä tänne neljän seinän sisälle. Oon kuitenkin päättänyt, että kaiken sen jälkeen mitä oon kokenut ja nähnyt kesän aikana, on mulla lupa olla itelleni armollinen ja antaa aikaa sopeutua ihan rauhassa takasin tähän hyvinvointia pursuavaan elämäntyyliin.

IMG_1260

Tää postaus on erittäin sekava ja täysin vailla punasta lankaa, mutta se kuvastaa oikeastaan kaikkein parhaiten sitä, mitä mun pääkopassa tällä hetkellä tapahtuu. Mulla on suoraan sanottuna pää vieläkin ihan sekasin. Suuri määrä ajatuksia ja tunteita, joita en saa järjestykseen enkä pysty käsittelemään niitä sen takia kunnolla. Haluisin ihan hirveesti avata Skypen ja soittaa joillekin tyypeille, ja vuodattaa tän kaiken mitä mun sisältä just nyt löytyy. Mutta en tee sitä, koska oikeesti en tiedä yhtään mitä sanoisin. Oon laiminlyöny täysin tän yhteydenpidon kavereihin Suomeen paluun jälkeen, mutta kynnys tuntuu nyt vaan liian korkeelta. Odotan mielummin, että muut kysyy multa miten menee, ja vastaan ilosena siitä, että muilla kiinnostaa. Ehkä vähän typerää, mutta en vaan osaa vielä ite ottaa sitä puhelinta käteen ja alkaa soitella ihmisille. Ehkä viikon päästä, ehkä huomenna, ehkä sitten kun saan tän postauksen julkastua ja samalla ensimmäisen kerran sanottua ääneen näitä asioita. Tiedättekö sen tunteen, kun oot nähnyt jotain unta ja herätessäsi yrität kaikin voimin pitää unesta kiinni ja muistaa mitä siinä tapahtu? Mulla on vähän samanlainen tunne nyt koko ajan. Mun pään sisällä on iso pallo, ja se kieppuu niin kovaa etten saa yhdestäkään yksittäisestä ajatuksesta kiinni, vaan kaikki myrskyää vaan ympäriinsä. Se kupla, missä elin kaksi kuukautta, on nyt olemassa enää vaan mun pään sisällä. Ja sieltä kestää aikaa päästä pois. En jaksa edes pahotella enää tän tekstin sekavuutta, koska for real tää postaus on varmaan selkein asia mun elämässä just nyt. Siitä voitte päätellä, millasta ajatus- ja tunnemyrskyä käyn läpi tällä hetkellä. Nyt ei auta kun olla kärsivällinen ja antaa itellensä aikaa levätä ja ottaa selvää omista ajatuksistaan. Antaa sen keniakuplan poksahtaa kun sen aika on, ja palata sitten siihen ennen niin helpolta ja tutulta tuntuneeseen arkeen. Nyt taidan kuitenkin vähän syödä ja nukkua – palataan myöhemmin vielä kaikkien niitten keniajuttujen parissa, joita en ehtinyt aiemmin vielä kertomaan!

hauska kuva kenia

Only need the light when it’s burning low

Well you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Juteltiin tässä yks päivä rahasta, ja mietittiin, että voi kunpa ois niin paljon rahaa käytettävissä kun ikinä haluais. Elämä ois paljon kivempaa ja helpompaa kun ei tarvis stressata rahasta ja sais matkustella ja ostella niin paljon kun ikinä vaan haluaa. Olisi helpompi olla onnellinen jos ois paljon rahaa.

Samassa tajuttiin, kuinka älytöntä tollanen ajattelu on. Oikeen länsimaisen ihmisen ongelmat taas – oispa rahaa, jotta voisin matkustella, ja voisin antaa osan rahoista tänne hyväntekeväisyyteen ja samalla ostella itelle vähän kivoja vaatteita. En ikinä kehtais sanoa täällä tällasia ajatuksia ääneen. Mulle varmaan joko suututtais tai sitten mulle naurettais päin naamaa. Täällä raha on oikeasti todella iso juttu, koska sitä ei vaan yksinkertasesti oo tarpeeksi. Aloin miettimään, että samalla tavalla kun mä toivon omistavani loputtoman määrän rahaa, vois nää paikalliset toivoa omistavansa loputtoman määrän vettä. Voi kun olis sellanen tilanne, että vesi ei ikinä loppuis kesken tai sitä ei tarvis säännöstellä. Kunpa hanasta tulisi ees pisara vettä. Vitsit ku ei tarvis miettiä, voiko tänään kaikki talon asukkaat käydä pesulla niin, että huomisellekin riittää vielä vettä ruoantekoon. Oispa kiva saada joka päivälle tarvittava määrä juomakelposta vettä, jota juodessa ei tarvi pelätä saavansa jonkun jopa tappavan bakteerin. Elämä olis niin paljon helpompaa kun ei tarvisi stressata yhdestä elämisen kannalta ihan välttämättömästä asiasta.

IMG_1273

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you’ll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you’ll understand why
Everything you touch surely dies

Ihminen jostain syystä haluaa aina sitä, mitä sillä ei vielä ole. Ahneus on koodattu jonnekin syvälle meijän geeneihin, ja jokanen ihminen syyllistyy siihen, halusi sitä itse tai ei. Miks ihmeessä sitä ei vois olla tyytyväinen siihen mitä itellä jo on? Mä oon käyny useasti ulkomailla, ja silti mietin usein surkeana, miksei mulla vois olla varaa matkustella enemmän kaikkiin kivoihin paikkoihin. Mulla on toimiva älypuhelin, mutta haluisin silti uuden puhelimen, jossa ois parempi kamera ja enemmän muistia. Mulla on viidentoista vuoden kilpaurheilun mukanaan tuoma hyvässä kunnossa oleva kroppa, mutta vähän turhan usein katon itteäni kriittisesti valokuvista ja peilistä toivoen omaavani lihaksikkaammat kädet ja enemmän massaa. Miks helvetissä en oikeesti voi vaan olla tyytyväinen siihen mitä mulla jo on? Mä oon täällä nähnyt ihmisiä, joilla ei oo varaa hankkia patjaa nukkuma-alustakseen, vaan ne nukkuu onnettomilla matonriekaleilla. Nähnyt vanhempia, joiden lapsi on kuollut ja lapsia, jotka on menettäneet sisaruksensa. Oon kätellyt naista, jolla on HIV ja jonka ainoa siihen saama hoitomuoto on rukoileminen. Asun saman katon alla lapsen kanssa, jolla ei ole isää ja joka tapaa äitiään muutaman vuoden välein, koska äiti lähti rahan perässä toiseen maahan töihin. Oon nähnyt nuoria tyttöjä, jotka on raiskattu kotona ja joutuu nyt asumaan toisten nurkissa töitä tehden, koska ei oo ketään joka heistä muuten huolehtisi. Oon tavannut naisen, joka ei voinut syödä kolmeen päivään lapsensa syntymisen jälkeen, koska ei voinut tuona aikana tehdä töitä ja saada rahaa ruokaan. Näitä tapauksia voisi luetella vielä mielettömän paljon enemmän. Vaikka mulla onkin vähän hassun mallinen nenä ja ei oo varaa käydä aina joka ikisissä bileissä, on mulla asiat oikeesti aika hyvin. Nyt ois varmaan aika alkaa olla jo tyytyväinen.

IMG_1189

But you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

Jostain syystä asioita oppii arvostamaan vasta sitten, kun ne kerran menettää. Mä osaan nyt arvostaa todella paljon enemmän sitä vapautta, mitä mulla on Suomessa asuessani. Saan kulkea yksin missä haluan ja koska haluan, saan valita oman asuinpaikkani ja saan päättää mitä opiskelen. Saan poistua maasta ja saan päättää omasta hiustyylistäni sekä pukeutumisestani. Voin ostaa kaupasta itselleni pidemmät hiukset tai tuuheammat ripset – mulla on siis vapaus muuttaa omaa ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Mulla on mun koko perhe hengissä, ja voin soittaa heille ihan koska haluan omalla puhelimellani. Joskus huomaan haluavani joitain asioita, kun näen kaverilla olevan niitä. En edes välttämättä ole itse ajatellut mitään sellaista kaipaavani, vaan ahneus iskee kun toisella on jotain mitä mulla ei. Aivan älytöntä touhua.

IMG_1183

Staring at the ceiling in the dark
Same old empty feeling in your heart
Cause love comes slow and it goes so fast
Well you see her when you fall asleep
But never to touch and never to keep
Cause you loved her too much and you dived too deep

Ihmisiä ärsyttää hirveesti, jos joku kieltää valittamasta ruoasta, koska Afrikan lapsilla ei oo rahaa ruokaan ollenkaan. No mä oon nyt nähnyt ne kuuluisat Afrikan lapset, eikä mun tee enää mieli valittaa turhasta. Ajatellaan, että aina vois olla asiat vähän paremmin tai itteään pitää vielä vähän enemmän potkia perseelle olemaan tehokkaampi ja tuottavampi. Miksi ihmeessä? Tarviiko oikeesti pyrkiä aina vähän parempaan suoritukseen, jotta vois olla tyytyväinen? Kaiken maailman fitness-motivaatiolauseetkin hokee aina, että kehitys loppuu siihen kun alat tuntea olosi mukavaksi. Siis miksei sais tuntea oloaan mukavaksi vaan pitää väkisin riuhtoa kohti jotain vielä suurempaa? Jos sulla on hyvä olla ittesi kanssa etkä loukkaa elämäntavallasi ketään muuta, ei sun tarvii koittaa puristaa itteäsi vielä tiukempaan muottiin ollaksesi täydellinen. Musta toi on jotenkin vähän käsittämätön ajattelutapa. Eihän sitä voi ikinä olla oikeesti tyytyväinen ja onnellinen, jos aina kuvittelee nurkan takana olevan jotain vielä vähän parempaa. Ja sitten siinä käy niin, että päätät hylätä sen mitä sulla on ja kurkata sinne nurkan taakse – ja sieltä löytyvät asiat ei tee sua yhtään onnellisemmaksi mitä oisit ollut, jos oisit päättänyt olla tyytyväinen nykytilanteeseen. Sillon ollaan siinä tilanteessa, mistä tässä biisissäkin lauletaan. Et pysty pitämään mistään kiinni ja olemaan tyytyväinen.

Mä en oo mikään neuvomaan muita, miten kenenkään tulisi elää. Voin vaan kertoa, mitä oon ite ymmärtänyt täällä ollessani. Tätä postausta kirjottaessani istun ulkona helteessä läppärin kanssa, ja mun jalat kutisee ihan törkeesti kaikkien ötököiden käydessä syömässä niitä. Voisin haaveilla Suomessa olevista hyttysmyrkyistä tai mukavasta ilmastoidusta sisätilasta. Sellasen kaipaaminen on kuitenkin niin turhaa, koska mulla ei juuri nyt oo mahdollisuutta noihin asioihin. Mielummin oon tyytyväinen siitä, että täällä aurinko paistaa ja näistä itikoiden pistoista ei tarvii pelätä tarttuvan sitä malariaa. Mulla on oikeesti ihan hyvä tässä näin.

img_1190

Cause you only need the light when it’s burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missing home
Only know you love her when you let her go

And you let her go

Upea majoitus Kenian Ukundassa

1
2
4
5
7

’Cause this is Africa! Päästiin tossa yks päivä nauttimaan Kenian paremmasta puolesta, kun eräs tuttava pyysi meijät hänen loma-asunnolleen rentoutumaan. Tarina siitä, miten tää alue on päätynyt omistajan haltuun, on hyvinkin kenialainen juttu, mutta jätetään tällä kertaa kertomatta se näin julkisesti ettei tuu pilattua kenenkään mainetta.. 😀 Tää Spice Cottage on siis vuokrattavana lomailijoille, jotka haluaa hotelliasumisen sijaan kokeilla erilaista majotusta. Vieraskirjan mukaan tuolla on käynyt paljon ihmisiä häämatkalla – enkä yhtään ihmettele, toi paikkahan oli miltei täydellinen. Uima-allas, bamburiippumatto, useita isoja löhöalustoja auringonottoa varten, aurinkoista ja varjoisaa aluetta, kaksikerroksinen asuintalo ja useita pieniä mökkejä, pihalla oma baari… En vaan vois keksiä mitä vielä oisin voinu toivoa. Me kuitenkin asutaan täällä suht vaatimattomissa olosuhteissa, joten tonne cottagelle pääseminen oli meille todellakin luksusta. Mulla oli aiemmin viikonloppuna vähän koti-ikävän kanssa ongelmia, mutta tuolla aikaa viettäessäni ihan oikeesti unohdin sen kytevän harmistuksen ja otin vaan todella rennosti. Afrikka on niin kaksijakoinen paikka – köyhillä asiat on oikeesti tosi huonosti, mutta tässä maassa on myös paljon rikkaita ihmisiä ja turisteja, joiden on mahdollisuus päästä näkemään Keniastakin ne kauniit puolet.

9
10
11
12
14
15
17
18

Meidän mökki oli tosi idyllinen ulkoapäin, ja mun mielestä ihanasti ja sekä ehkä hieman pelottavasti sisustettu, kuten tää koko paikka noine isoine patsaineen ja muine Afrikka-härpäkkäineen. 😀 Mökissä oli kaksi muhkeeta sänkyä makkarissa, olohuoneessa lisää istuskelu- ja makoilupaikkoja, ja tietty ehkä ihan paras juttu eli oikea vessa ja suihku. Täällä kaikista suihkusta tulee vettä pienenä norona ja se on jääkylmää, mutta silti oli rentouttavaa kun ei ite tarvinnut tehdä juurikaan työtä peseytyessä, toisin kuin vatipesulla… Vessakin oli ihan oikea ja toimiva, joskin sieltä löyty tuttuja ystäviä eli torakka ja muutama jättihämähäkki, mutta niistä ei oikein jaksanut edes välittää ton paikan hurmatessa meidät muuten ihan täysin. Aamupalalla saatiin cappuccinoa ja lämpimiä sämpylöitä – edelleen luksusta. Oon juonu kahvia täällä yhden käden sormilla laskettavan määrän, joten nautin kyllä jokasesta siemauksesta. Baarin puolella käytiin tekemässä drinksuja, ja mulla kävi itseasiassa tässä aika nolo moka. Rakastan tehdä hyviä drinkkejä ja mielellään teen niitä kaikkien kaverienkin puolesta, joten taas iltaa istuessamme hääräilin baarimikon paikalla. Pieni kielimuuri aiheutti kuitenkin sen, että tein vahingossa myös eräälle absolutistille vodkaa sisältävän juoman… Sai kirkon mies sitte maistaa ekan alkoholiannoksensa ikinä. 😀 Onneksi tyyppi otti asian ihan huumorilla, mutta kyllä mua hävetti!

20
21
23
24
26

Näitä kuvia kattoessa mulle tulee väkisinkin hymy huulille. Toi paikka on vaan niin ihana, ja mulla oli rentoutunut ja huoleton olo siellä ollessa. Täällä aurinko paistaa oikeasti niin polttavasti, että oli parasta vaan siirtyä altaaseen vilvoittelemaan ilman käydessä liian kuumaksi. En jaksanut välittää ees mun typerän klooriallergian mukana tuomista oireista tai miljoonan moskiitonpiston aiheuttamasta kutinasta, enkä jaksanut heilua kameran kanssa hirveän paljon edes noissa maisemissa – halusin vaan rentoutua ja ottaa hetkestä kaiken irti. Toki ilmasta wifiä tuli käytettyä somespämmäämiseen, mutta suurimman osan ajasta makasin altaan reunalla kuulokkeet korvissa kärvistellen ihoani auringossa. Voiko yhdeltä maanantaipäivältä enempää vaatia?

PS. Omistajan pyynnöstä lupasin kertoa, että tää mökki on siis tosiaan vuokrattavana lomailijoille. Kyseessä on siis Spice of the Coast, ja lisätietoa paikasta löydät esimerkiksi täältä. Omistajatuttu on aivan ihana nainen ja paikka mitä mahtavin, eli pitäkää mielessä, jos Ukundaan mielitte lomalle. <3