Suomen suurin matkablogiyhteisö

Sopeudun ja en sopeudu – ensimmäinen vuosi ulkomailla

Kohta vuosi takana Tukholmassa asumista. Tuntuu kertakaikkisen hullulta, että vuosi on jo mennyt! Olen asunut ulkomailla neljästi, mutta kaikki muut kerrat ovat olleet ennalta tiedossa olevan pituisia ja maksimissaan puoli vuotta kestäviä pätkiä. Nyt olen myös ulkomailla ensimmäistä kertaa ilman tietoa siitä, mitä teen. Työsopimukseni loppui, en opiskele aktiivisesti vaan kirjoitan gradua muun ohessa. Tällä hetkellä se muu koostuu blogin kirjoittamisesta, satunnaisista freelancer-töistä ja työnhausta. En silti ole oikein päätoiminen mikään, joten nyt eletään sillä lailla mielenkiintoisia aikoja. Saanko töitä vai en, jäänkö Ruotsiin vai en.

Olen rakastunut Tukholmaan, aivan kuten silloin neljä vuotta sitten täällä puoli vuotta asuessani. Sopeutuminen ei silti ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.

Aluksi olin onnesta soikeana päästessäni Tukholmaan. Ravasin jatkuvasti keskustassa ja nähtävyyksien perässä jalat kävelemisestä kipeänä. Olin niin innoissani päästessäni lempikaupunkiini, ja elin töiden jälkeen ja vapaapäivinä täyttä turistielämää. Kerroin kaikille, kuinka sopeuduin kaupunkiin – ja se oli ihan totta, viihdyin täällä hyvin alusta asti ja tuntui kuin olisin palannut kotiin.

Byrokratian kanssa oli ongelmia, jotka väsyttivät. Töissä oli kivaa, mutta haastavaa. Pandemian takia kaikki oli suljettu ja ystäviä ei ollut lupa nähdä, saatika yrittää solmia uusia ystävyyssuhteita. Puolen tunnin matka keskustaan ei motivoinut mukaansa viikonloppuisin. Pimeät illat ulkona eivät kihelmöineet taikaa.

Avasin pankin ja sain henkkarit. Pääsin entistä enemmän pois etätöistä takaisin toimitukseen. Loskaa ei ollut ja jouluaattona paistoi aurinko. Lähikaupasta löytyi ensimmäistä kertaa värillisiä turkinpippureita. Rajoituksia alettiin purkaa. Sain jatkosopimuksen työpaikalleni.

Huomaatteko kaavan? Pieniä asioita suuntaan ja toiseen. Olen koko ajan ajatellut sopeutuneeni erinomaisesti tai vähintäänkin hyvin. Yhtenä päivänä tajusin, ettei asia olekaan ihan niin. Ajatus putkahti päähäni kaupassa, kun puolisoni kysyi, mitä karkkia haluaisin. Katsahdin hyllyyn ja totesin, etten mitään, kun ne värilliset turkinpippurit eivät ole monen kuukauden jälkeenkään tulleet takaisin. Lopulta kuitenkin aloin valitsemana irtokarkkeja ja tajusin sen olevan ensimmäinen kertani. Löysin vaikka mitä kivaa, joita söin myöhemmin tyytyväisenä.

Tämä pieni karkkiepisodi sai mut tajuamaan jotain. Olen monesti miettinyt, että en halua täältä jotain, kun ei ole juuri sitä samaa, mihin olen Suomessa tottunut. Avain onkin juuri siinä, että löydän Ruotsista uudet suosikkini ja säästän vanhat niille suomilomille. Ettei tarvitse tehdä samanlaista elämää, kun voi luoda jotain uutta, parempaa ja tähän hetkeen sopivampaa. Olenhan mä tämän koko ajan tiennyt ja olen luullutkin sen ymmärtäneeni, mutta silti tajusin, etten ollut täysin siäsitänyt sitä. En ole täysin sopeutunut.

Toisina päivinä sopeudun paremmin, toisina vähän huonommin. Mutta arvatkaa mitä? Se on varmasti täysin normaalia. Enhän mä Suomessakaan aina sopeutunut omaan arkielämääni tylsien velvotteiden kanssa. Oma asenne ratkaisee todella paljon, ja vaikka mun asenne on ollutkin koko ajan hyvä, auttoi tuon kaiken tajuaminen ehkä vähän lisää. Sen tajuaminen, että on ihan ok, ettei vuodessa ole sataprosenttisen sopeutunut, kun on kuitenkin yhdeksänkymmentäviisi prosenttisen sopeutunut ja ihan vähän ehkä ruotsalaistunutkin. Ja Ruotsi tuntuu nykyään rakkaalta. Kannatan Ruotsia urheilussa (totta kai eniten Suomea) ja fiilaan muiden mukana ruotsalaista kulttuurimaailmaa hetkauttavia tapauksia. Nähtävyyksien luona juoksemisen sijaan tutustun yhä enemmän myös paikalliseen populäärikulttuuriin. Kuuntelen ruotsalaista musiikkia ja selailen ruotsalaisten somevaikuttajien profiileja.

Yhtenä iltana kävin lasillisella kavereideni kanssa pilvenpiirtäjän kattobaarissa. Sieltä kotiin päin mennessä katsoin metron ikkunasta upeaa meren ylle laskeutuvaa aurinkoa ja punaista taivasta. Tämä on mun Tukholmani, mietin, ja tunsin onnea.

Sopeudun helpommin, kun tiedän voivani pitää aina varpaat Suomessa, vaikka tukijalkani ja perusarkeni ovatkin Ruotsissa. Kaikki on hyvin ja tykkään elämästäni, ja haluan ehdottomasti asua täällä missä nyt asun. Se on olennaista. Kaikki tunteet kuuluvat elämään, kuten myös vaihtelevat tunteet sopeutumisen suhteen.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

5 Comments

  • Reply Marjo 7.9.2021 at 19:58

    Hyvin samanlaisia ajatuksia itselläni ollut täällä Ranskassa, sopeudun ja en. Ja takana kohta 3 vuotta. 🙂

    • Reply Laura Linnea 9.9.2021 at 10:51

      Ehkä se onkin sitten pidempi prosessi. Sinänsä hyvä, koska sillon tietää antaa aikaa itselleen ja saa rauhassa tuntea kaikki tunteet. 🙂

  • Reply Tanja for Takeoff 9.9.2021 at 00:23

    Sopeutuminen on usein juuri noita pieniä juttuja, että löytää ne lempikarkkinsa, vanhat tai uudet. Ihmiset ovat myös erilaisia, ite kuulun siihen sarjaan, joka kotiutuu siitä hetkestä kun laskee reppunsa uuden kämpän eteiseen. Mutta kyllähän sitä melkein kaikkialla tulee jossakin vaiheessa niitä hetkiä, jolloin asiat alkavat ärsyttää. Me mietitään just pidetäänkö vapaus vaihtaa maata vaikka heti huomenna vai ostettaisko oma asunto.
    Suomessa käytiin viime viikolla eka kertaa kahteen vuoteen ja se vain vahvisti ajatusta siitä, ettei koti oo enää siellä.
    Tärkeintä onkin oivaltaa, että arki on arkea kaikkialla.

    • Reply Laura Linnea 9.9.2021 at 10:56

      Mäkin oon vahvasti kuvitellut kuuluvani juuri tuohon pikasopeutujien joukkoon. Aina on tuntunut kodilta ja oon ollut innoissani uudesta ympäristöstä. Mutta uskon, että sillä on tekemistä sen kanssa, että oon tiennyt aina oleskelun loppuvan pian, joten sopeutumisen ja elämyksien hankkimisten pitää alkaa heti. Nyt kun oon pidempään ja rauhassa, huomaan sen oman sopeutumisen olleen sittenkin aika pintapuolista ja syvenevän pikkuhiljaa. Mun koti saattaa olla tulevaisuudessa Suomessa, mutta tällä hetkellä en kyllä kaipaa sinne asumista yhtään. Ehkä enemmän kaipaan niitä pieniä juttuja, kuten karkkeja, mutta ne korjaantuu taas kun pääsee ensimmäiselle suomilomalle. 🙂

      Tuo oivallus on kyllä tärkeä! Ikuinen loma olisi mahtavaa, mutta silloin siitäkin tulisi arkea.

      Kiitos Tanja kommentista!

      • Reply Tanja for Takeoff 9.9.2021 at 16:16

        Aivan varmasti se tilapäisyys vaikuttaa. Oonkin ite sanonut aina, että melkein missä tahansa voisi asua vuoden. Ehkä tuota voisi hyödyntää myös silloin kun tarkoitus on jäädä ja tulee hetkiä jolloin epäilyttää. Että ajattelee, että ainahan täältä pois pääsee. Sitten vain keskittyy nauttimaan siitä arjesta.
        Mä taas oon niin laiska niiden elämysten kanssa, etten saa aikaiseksi käydä kaikissa kiinnostavissa paikoissa, jotka on ihan naapurissa. Ehkä just siksi kun niihin olisi niin helppo mennä kun tuossa ne ovat vieressä, että sitä aina lykkää menoa. Että ei voi oikein muuttaakaan pois ennen kuin on saanut kaiken tehtyä. 😂

    Leave a Reply