Maailma on muuttunut ihan silmänräpäyksessä. Vielä hetki sitten iloittiin pimeän talven loppumisesta ja haaveiltiin kesän matkoista. Odotettiin innolla kevättä, jolloin pääsisi retkeilemään ja tekemään lyhyitä pyrähdyksiä kotimaan kohteisiin. Pääsisi ulos luontoon ja ihmisten ilmoille. Ja pääsisi mökkeilemään.
Nyt olemme kolmatta viikkoa neljän seinän sisällä. Matkat, retket ja tapaamiset on kaikki peruttu, ja ulkoilu tapahtuu joko takapihalla vankien tapaan, tai läheisessä leikkipuistossa silloin, kun siellä ei vahingossakaan ole muita tuttuja.
Työpäivät toimistolla ovat muuttuneet etäpäiviksi oman ruokapöydän ääressä. Lapset eivät lähde aamuisin kouluun, vaan aamusekoilun jälkeen ryhtyvät kouluhommiin omissa huoneissaan. Päiväkotilainen leikkii pyörremyrskyä ja sotkee koko asunnon sata kertaa päivässä.
Kaikki normaalit arjen rakenteet on hajotettu: aamulla ei lähdetä mihinkään, iltapäivällä ei saavuta kotiin, eikä kukaan lähde harrastuksiin. Lapset tapaavat kavereitaan vain virtuaalisesti, eikä viikonloppuisin lähdetä mökille tai mummolaan. Me vain olemme täällä.
Ja ennen kaikkea suunnitelmat on laitettu jäihin. Tälle vuodelle ei uskalla suunnitella mitään matkoja, kun jo pelkkä kesäloma omalla mökillä on vaarassa. Nyt kun hallitus päätti eristää Uudenmaan muusta Suomesta, me emme pääse edes sinne.
Eristyksissä oleminen on kuitenkin nostanut esiin pari huomiota, jotka liittyvät vahvasti matkustamiseen. Mehän olemme tehneet lähes vuosittain jonkun pidemmän matkan, jolla olemme eristäytyneet normaalista sosiaalisesta elämästämme muutamaksi viikoksi.
Me olemme ensinnäkin tottuneita kotikoulun pitäjiä. Tästä piti itse asiassa tulla ensimmäinen talvi, kun menemme kiltisti suomalaisen koulujärjestelmän mukana, eikä kotikoulua järjestetä. Toisin kävi. Nyt on kuitenkin vähän ikävä niitä kotikouluhetkiä palmujen alla ja uima-altaiden reunoilla. Oma olohuone ei tunnu ollenkaan niin kivalta paikalta.
Me olemme myös tottuneet olemaan vain toistemme seurassa. Matkatessamme maailmalla toki tapaamme muitakin ihmisiä, mutta kohtaamiset jäävät aina väistämättä pintapuolisiksi. Harvoin olemme yhdessä paikassa niin pitkää aikaa, että ehtisimme oikeasti luoda sinne rutiineja. Sen sijaan jutustelemme mukavia niiden ihmisten kanssa, jotka juuri siinä paikassa sattuvat olemaan. Sen jälkeen jatkamme matkaa ja sanomme heipat uusille tuttavuuksille.
Olemme siis matkoilla lähinnä oman perheen kesken. Olemme tottuneet siihen, että tällä mennään. Lapset leikkivät keskenään, ja aikuiset puhuvat maailman menosta toistensa kanssa. Muiden ihmisten kanssa jutellaan lähinnä säästä ja nähdyistä paikoista.
Liikkuville ihmisille tämä eristyksissä oleminen on rankkaa. Meidän kalliolainen kolmiomme ei ole mikään huvila, missä voi aina valita oman siipensä. Me olemme tottuneet olemaan pois kotoa: ulkona, harrastuksissa, tapaamassa ihmisiä. Nyt olemme täällä keskenämme.
Aina välillä tulee mieleen vietnamilainen yöjuna vuoden takaa. Kuinka viisi henkeä asettelee itseään ja tavaroitaan niin, ettei koko ajan törmäillä tai kompastella. Kuinka pieni hetki hytin ulkopuolella matkalla vessaan tai hakemassa kuumaa vettä nuudeleille on merkki vapaudesta.
Päivä päivältä kulkureitit kaventuvat ja tavarat leviävät ympäri asuntoa. Tiskikone täytyy tyhjentää kahdesti päivässä ja lattia lakaista vähintään kerran päivässä. Sentään pyykkiä tulee paljon vähemmän, kun kaikki kulkevat samoissa vaatteissa päivästä toiseen.
Onneksi sentään elämme tätä päivää. Työt voi tehdä etänä, koululaiset pääsevät ihan oikeille tunneille laitteiden kautta. Ystäville voi lähettää viestejä vaikka miten myöhään illalla, ja yhteisillä virtuaalikahveilla voi itkeä porukalla peruuntuneita matkoja ja muuttuneita suunnitelmia.
Minun kuplassani niitä on nimittäin paljon. Ihmiset ovat lentäneet yksi toisensa jälkeen maailmalta kesken unelmiensa matkojen. Monet ovat peruneet hartaasti suunniteltuja reissuja, eikä rahojen takaisin saamisesta ole mitään takeita.
Mutta nyt on vain maltettava rauhoittua tähän. Pysyttävä kotona ja tehtävä matkoja vain oman pään sisään. Onneksi sentään vielä riittää paljon kotitöitä tehtäväksi ja matkatarinoita kirjoitettavaksi.
Koska silloin, kun liikkeelle taas päästään, meitä ei paljon kotona näy.
No Comments