Parasta seuraa matkailevalle naiselle

Vuosi 2019 loppui rennoissa merkeissä. Takana on jo lähes pari viikkoa vapaita päiviä: ruokaa, televisio-ohjelmia ja loputtomasti lepoa. Jossain kohdassa huomasin, että olen nukkunut enemmän kuin ehkä koko syksynä yhteensä. Iltaisin jaksoin valvoa kirjan ääressä pidempään, ja aamulla ehdin herätä jo ennen valoa. Nautin kuitenkin noista hetkistä, sillä kerrankin oli mahdollisuus maata sängyssä ilman kiirettä mihinkään.

Mia Kankimäen toinen romaani Naiset, joita ajattelen öisin on myös syntynyt noina hetkinä. Enemmän kuin nautinnosta, se on kuitenkin noussut unettomuudesta, tyhjyydestä ja halusta löytää oma polku maailmassa. Hän valvoo öisin ja miettii naisia, jotka ovat tehneet elämässään rohkeita ratkaisuja ja lähteneet. Samalla hän toivoo itsekin olevansa tarpeeksi rohkea.

Kankimäen esikoisromaani Asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kaunis ja viipyilevä kertomus Kankimäen ajasta Japanissa. Hän sukelsi syvälle noin tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen kirjailijan Sei Shonagonin maailmaan ja matkusti tämän jalanjäljissä Japaniin. Kirjassa japanilainen kulttuuri yhdistyy havaintoihin maailmasta ja myös ikävästä takaisin kotiin.

Tämä toinen romaani taas tarkastelee sitä, miten itseään voi lähteä rakentamaan suuren kokemuksen jälkeen. Kankimäelle tuo kokemus on paitsi aika Japanissa, myös esikoiskirja, joka oli suuri menestys. Kun yksi ajanjakso elämässä on saatu päätökseen, on vaikea tarttua mihinkään, mikä tuntuisi sillä hetkellä yhtä merkitykselliseltä.

Avuksi Kankimäki ottaa naiset, joita hän ajattelee unettomina öinä. Maatessaan sängyssä odottamassa unen tuloa hän miettii naisia, jotka ovat tehneet elämässään rohkeita asioita. Tällainen on esimerkiksi Nellie Bly, joka matkusti maailman ympäri pelkän käsilaukun kanssa. Kankimäki haluaisi olla yhtä rohkea ja tehdä omat valintansa – ja ennen kaikkea kirjoittaa siitä seuraava romaani.

Fyysinen kirja oli mahtava matkakumppani

Minä luin kirjaa meidän kolmiviikkoisella matkallamme Vietnamissa viime talvena. Kirja oli järjetön matkatavara, sillä kovakantisena se on painettu paksulle paperille, ja sen myötä suuri ja painava opus. Järkevämpää olisi ollut ladata e-kirja tabletille ja lukea siitä, mutta minä varasin nyt rinkastani tilan tälle järkäleelle. Tämä oli minun matkaseurani koko kolmen viikon ajan, enkä katunut hetkeäkään sen mukaan ottamista.

Naiset, joita ajattelen öisin on nimittäin valehtelematta ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan saanut luettua kokonaan matkan aikana. Minä olen aina ollut huono lukemaan matkoilla: uudet paikat ja jännittävät kokemukset ovat saaneet unen tulemaan iltaisin niin vauhdilla, etteivät silmät ole pysyneet auki kirjan ääressä. En myöskään ole koskaan ollut rantalomilla, missä maattaisiin kirjan kanssa aurinkotuolilla – minun rantalomillani ollaan koko ajan vedessä lasten kanssa.

Tällä matkalla pelastukseksi kuitenkin tulivat pitkät siirtymät. Ensimmäistä kertaa vuosiin kaikki lapset viihtyivät lennoilla omien laitteidensa kanssa, minkä vuoksi minä pystyin kaivamaan esiin kirjan. Teimme myös useamman pitkän junamatkan, joiden aikana pystyin lukemaan lähes tauotta. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni ja sukelsin kirjan pariin aina kun mahdollista.

Tarinat kuljettivat mukanaan ympäri maailmaa

Kankimäen kirja nimittäin koukutti minut täysin: jo ensimmäinen tarina syfilistä sairastavasta Karen Blixenista, joka luuli saavuttavansa onnen keskellä Afrikkaa uuden rakastajan myötä, ja Kankimäen oma matka Afrikkaan Blixenin jalanjäljissä toivat pintaan tunteita. Itse en ole käynyt Afrikassa Egyptiä pidemmällä, mutta tapa, jolla Kankimäki kuvaa kuumaa ja syliinsä sulkevaa Afrikkaa sai matkakuumeen kohoamaan korkealle.

Myös Isabella Birdin seikkailut etenkin Yhdysvaltain Kalliovuorilla kiehtoivat: hän joutui pukeutumaan salaa housuihin voidakseen ratsastaa erämaassa miesten tyyliin. Bird myös rakastui matkallaan villiin paikalliseen, mutta palasi lopulta kuitenkin Britanniaan, missä meni naimisiin.

Kankimäki matkustaa maailmalle naistensa perässä: hän lähtee epämääräisen tarjouksen houkuttelemana Karen Blixenin perässä Afrikkaan; hän matkustaa Italiaan etsimään renessanssiajan naistaiteilijoita; ja hän lentää taas kerran Sei Shonagunin perässä Japaniin. Hän yrittää ottaa mallia Nellie Blysta ja pakata kevyemmin, mutta jo pelkästään hänen mukana kulkeva teekokoelmansa vie pohjan yritykseltä. Viimein hän päätyy Saksaan, missä residenssissä vietetty aika muistuttaa Taikavuoren parantolaa.

Sankareita matkailun ja kirjallisuuden piireistä

Koko lukemisen ajan minä mietin, ketä ovat ne naiset, joita minä ajattelen öisin – ketkä ovat minun suuria sankareitani. Täytyy tosin tunnustaa, että minä en yleensä ajattele öisin ketään, sillä olen harvinaisen sikeä nukkuja. Päivisin kyllä mietin paljonkin naisia, jotka ovat tehneet rohkeita ja itsensä näköisiä ratkaisuja, ja eläneet elämänsä omalla tavallaan.

Matkailun saralla tällainen henkilö on ehdottomasti Kyllikki Villa, joka matkusti tyttärensä kanssa rahtilaivoilla ympäri maailmaa. Villa rakensi työelämänsä sellaiseksi, että hän pystyi pitkien matkojen aikana tekemään käännöstyötä. Matkustava elämäntapa tietysti kävi hetkellisesti hankalammaksi, kun tytär tuli kouluikään, eikä voinut enää lähteä samalla tavalla liikkeelle. Villa kuitenkin palasi elämäntyylin pariin myöhemmin, mikä antaa toivoa meille kaikille ruuhkavuosien keskellä painiville.

Kirjallisuuden puolelta taas ajatuksissani on ollut Jean Rhys. Hän oli brittiläis-dominicalainen kirjailija, joka etenkin teoksessaan Siintää Sargassomeri kuvaa kreolinaisen elämää Karibialla. Vaikka alue ja aika ovat minulle vieraita, tulee Rhysin teoksesta vahvasti kuva siitä, millaista on taistella omasta olemassaolostaan vahvempien keskellä. Kreolinainen on ollut aina lähes arvoton, mutta Rhysin teosten avulla hekin saavat äänensä ja arvonsa.

Rhysin kanssa samoista asioista on kirjoittanut Toni Morrison, jonka pariin myös palaan tasaisin väliajoin. Morrisonin kuvaukset orjuuden ajan Yhdysvalloista, ja amerikkalaisesta yhteiskunnasta vielä kauan sen jälkeenkin, ovat hyytävä muistutus siitä, kuinka ihmiset eivät aina näe toisia ihmisiä. Jostain ihmeestä syntyy illuusio siitä, että jotkut ovat toisia arvokkaampia, ja tämä illuusio jatkaa olemassaoloaan vielä tänäkin päivänä.

Rhys ja Morrison ovat teoksissaan kiteyttäneet sen syyn, miksi minä matkustan: ihmiset ympäri maailman pääsevät muodostamaan omia poteroitaan, joihin he linnoittautuvat puolustamaan jotain näkymätöntä linnaketta. Tuolta poterosta on vaikea nähdä muualle, minkä vuoksi poterossa vallitseva tila muodostuu siksi ainoaksi oikeaksi. Minä haluan kaivautua ulos sieltä poterosta ja nähdä myös ulkopuolista maailmaa, jossa eivät päde samat totuudet kuin siellä minun poterossani.

Suomalaisista kirjailijoista taas olen vuosien varrella miettinyt paljon Eeva Kilpeä. Hänen tuotannossaan kiteytyvät minun sukuni kipukohdat evakkoelämästä aina uuteen sopeutumiseen. Kilpi on muutenkin kirjoittanut paljon naisena olemisesta, mutta hänen nuoruutensa vuosiin minulla on vahvin henkinen kiinnekohta.

Kankimäki antaa synninpäästön meille levottomille

Tuntuu kuitenkin, että nainen, jota minä olen viime aikoina eniten ajatellut, on Mia Kankimäki. Hänen kirjansa, joka yhden matkan aikana tuotti minulle niin paljon elämyksiä, sai minut myös ajattelemaan kaikkia niitä omia naisiani, jotka ovat vaikuttaneet tapaani ajatella ja elää. Hän myös kokosi yhteen niin monta kullanarvoista vinkkiä meille kaikille siitä, miten oma elämä on mahdollista rakentaa juuri sellaiseksi kuin sen haluaa.

Kankimäki myös antaa synninpäästön kaikille meille, jotka podemme loputonta matkakuumetta ja halua lähteä maailmalle: emme me ole ensimmäisiä, jotka olemme siitä kärsineet, vaan sitä on ollut aina – jopa naisten keskuudessa. Aina on ollut halu lähteä, ja aina on ollut mahdollisuus siihen. Nämä mahdollisuudet vain ovat muuttuneet aikojen saatossa. Tänä päivänä matkustava nainen ei enää tarvitse matkustuslupaa, kuten Sei Shonagon teki. Tämän päivän esteet ovat enemmänkin meidän omissa päissämme ja ajatuksissamme siitä, miten kuuluu tehdä.

Usein myös matkustava nainen nähdään yksinäisenä hahmona, jonka täytyy jättää taakseen kaikki hänelle rakas ja lähteä yksin kohti tuntematonta. Minä kuitenkin kuljetan mukana uskollisesti omaa laumaani, josta toivottavasti tulevaisuudessa kasvaa rohkeita omien päätösten tekijöitä, jotka kulkevat omia polkujaan. He ovat niitä tulevaisuuden matkustavia naisia, joilla taas on valittavanaan aivan erilaisia vaihtoehtoja kuin minulla tänä päivänä.

Naiset, joita tapasin matkoillani

Vuonna 2019 ajattelin kuitenkin kaikista eniten niitä naisia, joita matkoillani tapasin. Erityisesti mieleeni jäivät Vietnamin vanhat naiset, jotka halusivat seurustella länsimaisen perheenäidin kanssa, vaikkei meillä ollut ollenkaan yhteistä kieltä.

Samoin muistelen erityisellä lämmöllä kambodzalaisia äitejä, jotka avasivat kotinsa ja perheensä meille vierailijoille. He kertoivat lapsistaan, vaikeuksistaan ja unelmistaan, ja antoivat meidän auttaa heitä. Heidän elämänsä on täysin erilaista kuin meidän, mutta silti he jaksavat vielä uskoa tulevaisuuteen. Vaikkei heillä itsellään olisi mitään, he ovat valmiita kouluttamaan lapsensa niin, että näiden tulevaisuus näyttäisi erilaiselta.

Nainen, jota en unohda koskaan

Jos minun nyt pitäisi kirjoittaa kappale Mia Kankimäen romaaniin, kirjoittaisin naisesta, jonka katseen ja kosketuksen muistan edelleen. Hän on nainen, joka lähtee joka päivä miehensä kanssa töihin riisipellolle. Hänen kasvonsa ovat nelikymppisenä uurteiset kuin meillä päin eläkeikäisellä. Hänestä näkee, että elämä on teettänyt töitä alusta lähtien. Maassa, jossa vasta hiljalleen toivutaan 30 vuoden takaisesta hirmuhallinnosta, ja yritetään edelleen selvitä sulkeutuvassa yhteiskunnassa, ei ole helppoa tulla toimeen.

Silti hänen silmänsä loistavat, kun hän kertoo tyttärensä lempiaineen koulussa olevan kambodzalainen kirjallisuus. Hän on tehnyt paljon uhrauksia saadakseen kaikki neljä lastaan koulutettua, ja nyt jopa nuorimmainen osaa lukea – toisin kuin vanhempansa.

Hänen kaltaisensa naisen tapaaminen saa myös ymmärtämään Kankimäen romaania paremmin: lopulta kyse ei ole siitä, uskaltaako lähteä, vaan siitä, mitä matkoilla uskaltaa kohdata. Välillä matkustavan naisen täytyy kohdata itsensä ja omat rajansa, mutta hyvin usein tärkeintä on kohdata toinen ihminen. Ihminen, joka elää täysin erilaista elämää kuin itse, mutta joka lopulta on aivan kuin minä.

Nainen, joka unelmoi.