Saigon oli kaupunkina paljon enemmän kuin olin etukäteen ajatellut: vauhdikas, värikäs ja elävä; mutta samalla myös kotoisa, kohtuullinen ja hallittavissa oleva. Olin varautunut täydelliseen kaaokseen ja loputtomaan meteliin, mutta sen sijaan kaupungista löytyi paljon rauhallisia kulmia ja katuja, joilla oli mukava kävellä paikasta toiseen.
Saigonin suurinta antia olivat meidän kotikulmamme Saigon-joen toisella puolella: asuinkorttelisto, jonka kaduilla ihmiset istuivat matalilla muovituoleilla ja kukot kiekuivat häkeissään. Ravintoloiden ruokalistat olivat vain vietnamin kielellä, mutta ihmiset olivat valmiita ratkomaan kieliongelmia vaikka millä keinoin, ja kaikkia kiinnosti, mistä tällainen vaalea joukko oli kaupunkiin saapunut.
Vaikka parasta tekemistä Saigonissa olikin kaduilla vaeltelu ja leikkipuistojen metsästäminen, otimme ohjelmaan kaksi perinteistä turistinähtävyyttä, jotka molemmat liittyivät vahvasti Vietnamin sotaan ja Saigonin asemaan Etelä-Vietnamin pääkaupunkina.
Independence Palace vie vanhan hallinnon aikaan
Jo ensimmäisenä kokonaisena päivänä kaupungissa harhailimme kohti kartalla näkyvää vihreää länttiä, jonka epäilimme olevan puisto. Karttaan merkitty leikkipaikka houkutteli tutkimaan Saigonin mahdollisuuksia lapsille. Päädyimmekin portille, jolla myytiin lippuja aitojen sisällä olevalle puistoalueelle. Lippujen ostaminen ei kuitenkaan sujunut, sillä myyjä selitti paikan olevan kiinni. Meidän ei auttanut kuin lähteä kiertämään aidan ulkoreunaa ja etsimään muuta mahdollisuutta päästä leikkimään.
Kiertäessämme puistoaluetta löysimme yleisen uimalan ja urheiluareenan, mutta myös niiden takana olevan leikkipuiston. Leikkipaikka oli pieni, mutta ajoi asiansa, vaikka rotat vilistivätkin leikkialuetta reunustavissa pensaissa. Pienin myös pääsi innokkaiden paikallisten hoitajien leikitettäväksi, eikä leikitys loppunut ennen kuin lapsi mätkähti alas keinusta turhan kovien vauhtien päätteeksi.
Siinä leikkipaikan reunalla istuessamme ehdimme kuitenkin katsoa vähän tarkemmin karttaa ja todeta, että portti, josta alun perin yritimme päästä sisään puistoalueelle, olikin itse asiassa sisäänkäynti koko Saigonin kuuluisimpaan nähtävyyteen eli Independence Palaceen. Meille ei haluttu myydä lippuja, koska palatsi oli juuri sillä hetkellä kiinni, kuten monet nähtävyydet ovat lounasaikaan.
Koska päivää oli kulunut jo niin paljon, emme jääneet enää puistovierailun jälkeen tutustumaan palatsiin, vaan päätimme palata sinne seuraavana päivänä. Päätöstä edesauttoi myös se, että löysimme jo tämän tiedusteluretken aikana palatsin vierestä pienemmän leikkipaikan, jonka vieressä oli vieläpä ravintola. Se olisi meille täydellinen pysähdyspaikka palatsivierailun jälkeen.
Saigonin Independence Palace eli itsenäisyyden palatsi rakennettiin alun perin vuonna 1873 Vietnamin siirtomaaisännän Ranskan kuvernöörin palatsiksi. Rakennuksen julkisivu oli 80 metriä pitkä, ja sen sisäpuolelta löytyi majoitustilaa jopa 800 vieraalle. Palatsia ympäröivä puisto oli 12 hehtaarin laajuinen viheralue. Se nimettiin alun perin Norodomin palatsiksi senaikaisen Kambodzan kuninkaan Norodomin mukaan.
Ranskalaiset joutuivat jättämään palatsin hetkeksi jo vuonna 1945, kun Japani valloitti koko Vietnamin. Valloitus kuitenkin kesti vain puolisen vuotta ennen kuin Japani antautui Liittoutuneille joukoille. Ranskalaiset palasivat takaisin, mutta joutuivat lähtemään taas vuonna 1954 hävittyään legendaarisen Dien Bien Phun taistelun. Ranska vetäytyi koko Vietnamista, joka jaettiin kahtia odottamaan demokraattisia vaaleja. Vaaleja ei kuitenkaan koskaan järjestetty, sillä Viet Minhin kommunistisen hallinnon hallitsema Pohjois-Vietnam ja keisari Bao Dailta vallan kansanäänestyksellä saanut etelän hallinto ajautuivat sotaan, joka kesti lähes 30 vuotta. Etelän presidentiksi julistautunut Ngo Dinh Diem muutti palatsiin ja nimesi sen uudelleen Itsenäisyyden palatsiksi.
Palatsi koki kovia vuonna 1962, kun kaksi etelän ilmavoimien pilottia nousi kapinaan ja lensi koneensa suoraan päin sitä. Koko vasen siipi tuhoutui, minkä vuoksi Ngo Dinh Diem päätti rakennuttaa kaiken uudelleen. Vanha Ranskan ajalta periytyvä rakennus purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi palatsi, joka vihittiin käyttöön vuonna 1966. Ngo Dinh Diem ei tätä kuitenkaan enää nähnyt, sillä hänet ja hänen veljensä salamurhattiin vuonna 1963.
Palatsi henkii vahvasti 1960-lukulaista henkeä: suuret lasi-ikkunat avautuvat kohti keskustaa ja matalat nojatuolit on aseteltu kehäksi neuvotteluja varten. Keskellä rakennusta sijaitsevat suuret salit, joiden vierestä avautuvat pienemmät neuvotteluhuoneet, naisten vastaanottotilat sekä vapaa-ajan huoneet biljardipöytineen ja salonkeineen. Palatsissa on jopa oma elokuvateatteri, jonka punaisille tuoleille voisi istahtaa edelleen. Rakennuksen parvekkeelta avautuvat näkymät tarkasti muotoillulle pihalle, jonka toiseen laitaan on sijoitettu sodanaikaisia lentokoneita ja tankki. Katolle rakennettu helikopterikenttä muistuttaa sodasta ja siitä, millainen asema palatsilla oli Etelä-Vietnamin hallinnolle.
Palatsiin astutaan sisään pääsisäänkäynnin suurista ovista korkeiden portaiden yläpäästä, mutta sieltä poistutaan pitkin kellarin käytäviä. Kierros vie syvälle maan alle, mistä löytyvät luonnollisesti pommisuojat, vankilat ja tiedusteluhuoneet. Kapeista ja pimeistä käytävistä kiivetään takaisin maan päälle, ja sen käytäviä pitkin suoraan pihalle.
Monien muistiin palatsi on jäänyt valokuvasta, jossa Pohjois-Vietnamin tankki vyöryy etuporttien läpi palatsin pihalle. Tähän hetkeen 30.4.1975 loppui Vietnamin sota, ja Pohjois-Vietnam otti haltuunsa myös eteläisen osan maata. Uusi hallinto sijoitti palatsiin aluehallinnon ja nimesi sen uudelleen Reunification Palaceksi eli yhdistymisen palatsiksi.
War Remnants Museum esittelee sodan Vietnamin näkökulmasta
Vain parin korttelin päässä Independence Palacesta sijaitsee Saigonin toinen sotahistoriallinen nähtävyys War Remnants Museum. Tämän museon alkuperäinen nimi oli Amerikkalaisten sotarikosten museo, mutta Vietnamin ja Yhdysvaltojen solmittua sopimuksen vuonna 1995 museon nimi muutettiin hieman neutraalimmaksi War Remnants Museumiksi eli sotajäännösten museoksi.
Vietnamin ja Yhdysvaltojen tällä hetkellä hyvistä suhteista huolimatta museo esittelee Vietnamin sotaa puhtaasti vietnamilaisten näkökulmasta: sen julistaman sanoman mukaan Yhdysvallat olivat sotarikollisia, jotka tekivät maassa paljon pahaa. Museosta on siis turha löytää materiaalia siitä, kuinka amerikkalaisia sotavankeja kohdeltiin sodan aikana, tai millaista sodankäyntiä Vietkong harjoitti. Tässä museossa keskitytään vain amerikkalaisten saavutuksiin. Yksi poikkeama tästä ovat sodassa kuolleiden amerikkalaisten valokuvaajien ottamat valokuvat, joissa näkyy paitsi sotaa myös sodanaikaista Vietnamia erittäin kauniina.
Museo koostuu huoneista, jotka on koostettu eri aihealueiden ympärille: on esimerkiksi vietnamilaista sotavälineistöä esittelevä huone sekä siviiliuhreille omistettu huone. Lasivitriineistä löytyy aseita, pommien riekaleita ja vaatteita, kun taas ihmisiä esitellään valokuvin.
Ehkä pysäyttävin huone on kuitenkin Agentti Oranssista eli Yhdysvaltojen käyttämästä hyönteismyrkystä kertova huone. Yhdysvaltain lentokoneet levittivät myrkkyä laajoille alueille tuhotakseen viidakkoa, johon Vietkongin sotilaat pääsivät piiloutumaan. Menetelmä oli tehokas, sillä viidakot paloivat maan tasalle, mutta se oli myös äärimmäisen julma keino vietnamilaisia ihmisiä kohtaan. Myrkky aiheutti paitsi sairauksia myös epämuodostumia vielä syntymättömille lapsille pitkäksi ajaksi sodan jälkeenkin.
Tässä museon huoneessa on paitsi valokuvia erilaisista epämuodostumista, myös oikeita sikiöitä lasisäiliöön säilöttynä. Tiesin näistä sikiöistä etukäteen ja hieman kauhistellen menin huoneeseen. Todellisuudessa ne on laitettu esille matalaan altaaseen, josta hädin tuskin näkee, mitä sisällä on. Vaikutelma ei siis ollut ollenkaan niin kauhistuttava kuin olin etukäteen ajatellut.
Agentti Oranssi oli Vietnamin sodan aikana ehkä eniten vahinkoa aiheuttanut yksittäinen tekijä: sen jäljistä vietnamilaiset ovat joutuneet kärsimään vielä kauan sodan jälkeenkin. Yhdysvallat lopetti myrkyn käytön vuonna 1970, mutta se ehti tehdä niin paljon tuhoa, että vietnamilaisten on sitä vaikea unohtaa. Museossa on myös huone, joka esittelee näiden sodan jäljistä kärsivien lasten piirroksia. Vaikka sodan loppumisesta on kulunut jo 40 vuotta, Vietnamissa se on ajankohtainen edelleen.
Museon piha on omistettu suurille sotavälineille: lentokoneille ja panssarivaunuille. Itselleni mielenkiintoisin niistä oli amerikkalaisten kuljetuslentokone, jollaisia olen nähnyt elokuvissa lapsesta asti.
Lisäksi pihalle on tuotu pieni pala Con Daon vankilasaarta. Vietnamin eteläpuolella sijaitseva Con Dao on tänä päivänä kasvava lomasaari, mutta vielä Vietnamin sodan aikana se toimi pahamaineisena vankilana, mihin toimitettiin vaarallisimmat vangit. War Remnants Museumin pihalta löytyy pieni pätkä muuria ja muutama vankilaselli, joka osoittaa sen, millaisissa oloissa vangit Con Daolla elivät. Pienet ja pimeät kopit näyttävät jo kirkkaassa auringonpaisteessa kauhistuttavilta – saati sitten pitkinä riveinä keskellä Kiinan merta.
Koska museo sijaitsi niin kätevästi Independence Palacen – ja etenkin sen pihalla sijaitsevan leikkipaikan – lähellä, osa perheestä jäi odottelemaan leikkipaikalle ja sen viereiseen ravintolaan. Vanhemmat lapset kuitenkin halusivat lähteä minun mukaani, mikä oli ihan hyvä idea siksi, että samalla sain käytyä heidän kanssaan läpi Vietnamin sodan ja sen jäljet maassa. Museo itsessään ei kyllä sopinut lapsille, koska valokuvat sinällään olivat aika karua katseltavaa. Toki mukana oli niitäkin huoneita, joissa esiteltiin lähinnä vietnamilaisten elämää sodan aikana, mutta lapset jäivät aika usein suosiolla keskiaulaan odottelemaan.
Otin heidät kuitenkin mukaani huoneeseen, jossa oli näytillä lasten piirroksia. Suomalaislapsille, joille sota on jotain, mistä itsenäisyyspäivänä horistaan, piirrokset näyttivät sitä, millainen vaikutus sodalla on lapsiin vielä pitkän ajan jälkeenkin. Kuinka sodan jäljet eivät katoa edes muutamassa kymmenessä vuodessa – Suomessakin meidän lapsemme alkavat olla ensimmäinen sukupolvi, jolle sota ei ole koko ajan tarinoina läsnä.
Vietnamissa on vaikea matkustaa tiedostamatta sodan jälkiä. Niitä näkyy kaikkialla, ja erityisesti vanhempia ihmisiä kohdatessaan on vaikea olla ajattelematta sitä, millainen rooli juuri tällä vanhuksella on sodan aikana ollut. Onko hän ollut sotimassa vai onko hän ollut yksi niistä siviileistä, joka on pelännyt henkensä puolesta omassa kodissaan?
Erityisesti Saigonissa yhdysvaltalaiset turistit muodostavat suuren joukon. On hieman hankalaa ajatella heidän motiivejaan matkustaa maahan: tulevatko he katsomaan vanhoja taistelukenttiä vai tulevatko he jo populaarikulttuurin ja elokuvien innoittamina? Vietnamin sota on edelleen kipupiste myös yhdysvaltalaisille, sillä sodan täydellinen epäonnistuminen on myönnetty tosissaan vasta viime vuosina. Yhdysvalloista löytyy edelleen lukemattomia perheitä, jotka menettivät nuoria miehiään kaukana Kaakkois-Aasiassa, ja myös vanhoja miehiä, jotka eivät vieläkään pysty puhumaan kokemastaan edes omille perheenjäsenilleen.
War Remnants Museumissa osuin yhteen huoneeseen amerikkalaisen seurueen kanssa. Hei eivät selvästi olleet samaa mieltä museon aineiston kanssa, vaan totesivat vain kaiken olevan propagandaa. On väistämättä niin, että sodasta on edelleen olemassa kaksi eri versiota: on se yhdysvaltalaisten versio, ja sitten taas se erityisesti pohjoisvietnamilaisten versio, jotka molemmat korostavat omaa rooliaan Etelä-Vietnamin pelastajina.
Totuus löytyy ehkä siitä jostain välistä, vaikkei totuudella enää olekaan mitään väliä. Sota on mennyt, eikä sodassa oikeasti ole voittajia. Siinä on vain häviäjiä.
6 Comments
Vietnamin sotaa on jotenkin vaikea ymmärtää. Ainakin kun ottaa huimioon siinä käytetyt keinot ja Jenkkien osallistumisen karkeloihin. Nämä molemmat museot vaikuttivat todella mielenkiintoisilta.
Muuten hauska lukea kerrankin jonkun löytäneen Saigonistakin joitain rauhallisiakin paikkoja.
Me katsottiin matkan aikana todella hyvää dokumenttisarjaa Vietnamin sodasta, ja sen ansiosta nämäkin paikat aukenivat ihan eri tavalla. Sota on ollut aivan uskomaton kokoelma väärinkäsityksiä ja peiteltyjä valheitakin. Lopulta kaikki vain halusivat lopettaa sodan, mutta kukaan ei ollut valmis myöntämään häviötä. Minusta sodan jäljet näkyvät edelleen vahvana Vietnamissa, ja näkyvät varmasti vielä pitkään.
Minulle Saigon näyttäytyi paljon odottamaani rauhallisempana. Ehkä johtuu siitä, että olin varautunut todella hektiseen suurkaupunkiin, ja toisaalta taisimme onnistua löytämään rauhallisia kulmia. Turistien suosimat ravintola- ja hotellikadut ovat epäilemättä aikamoista kaaosta, mutta emme juuri niillä liikkuneet, niin saimme mennä ihan rauhassa. Se on siis mahdollista Saigonissakin 🙂
Tuo War Remnants museo on varmasti aika vaikuttava ja pysäyttäväkin vierailukohde. Varmaan samantapaisia ajatuksia tulee mieleen kuin monesse muussakin vastaavassa paikassa, kuten esimerkiksi Hiroshimassa, jossa kävimme taannoin. Kun me matkustamme Vietnamiin, kuuluu tuo ehdottomasti kohteisiin, jossa on aivan pakko vierailla.
War Remnants Museum on pysäyttävä kohde, mutta samalla myös erittäin hämmentävä: siellä kun sodan tapahtumat on kerrottu niin yksipuolisesti Vietnamin näkökulmasta. Se on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, mutta ennen sinne menemistä kannattaa kuitenkin tutustua sodan historiaan hyvin. Mikään sota kun ei ole niin mustavalkoinen kuin kyseinen museo – tai toisaalta siellä vierailleet amerikkalaiset – antavat ymmärtää.
Tuo palatsi olisi mielenkiintoinen vierailukohde. Siellä ei tullut käytyä Saigonissa. War Remnants Museumissa olen käynyt ja se on kyllä vaikuttava ja monin paikoin pysäyttävä paikka, vaikka näkökulma tosiaan on varsin yksipuolinen.
Palatsi oli yllättävän mielenkiintoinen. Meillä ei ollut mitään tarkoitusta vierailla siellä, mutta pyörittyämme aikamme sen pihalla totesimme, että mennään nyt käymään myös sisällä. Ja onneksi menimme, koska sisätilat tekivät suuren vaikutuksen. War Remnants Museum oli yksipuolisuudessaan tavallaan myös virkistävä, koska tähän asti on tottunut vain amerikkalaisten elokuvien versioon Vietnamin sodasta. Nyt tuli sitten koettua se toinen puoli propagandasta.