Vietnam avasi aisteja uudella tavalla

Kotimatka. Vaikken lentokoneessa kököttämisestä yhtään pidäkään, jotenkin sitä paluumatkalla toivoisi, ettei kone laskeutuisi koskaan. Vaikka kotiin on aina kivaa palata, tarkoittaa laskeutuminen myös paluuta todellisuuteen.

Kolmen viikon kupla on puhkeamassa: lämpö, kiireettömyys ja loputon yhdessäolo on jätettävä taakse, ja niiden tilalle astuvat arkiset rutiinit, työt ja ennen kaikkea maan peittävä lumi. Kolmen viikon mekkokauden jälkeen on jälleen astuttava talvivaatteisiin ja aamubussiin, missä on toppatakissa aina liian kuuma.

Mui Ne

Vietnam oli meille hyvä. Ihmisten kanssa kohtaamisten määrässä se hävisi viime vuoden matkalle Sri Lankaan, mutta mahdollisuudessa sukeltaa uuteen ja ihmeelliseen kulttuuriin se päihitti jopa sen.

Vietnam oli alusta lähtien yhtä aistien ilotulitusta: maisemia, ääniä, makuja ja tuoksuja oli moninkertaisesti enemmän kuin mihin olen aiemmin törmännyt. Myös tuntoaisti valpastui Vietnamissa, sillä ohi suhahtavien mopojen aiheuttama ilmavirta ja todella kuuman päivän jälkeen nautittu pulahdus mereen tai uima-altaaseen saivat tuntoaistinkin hereille.

Saigon

Saigon

Saigon laittoi heti aistit koetukselle

Ensimmäinen ja viimeinen kohteemme Saigon oli kaikkea potenssiin kymmenen. Korvat tukkeutuivat loputtomista torven tööttäyksistä ja kovaäänisistä huudoista, tiellä käveltiin joko suoraan mopojen keskellä tai kapeilla kujilla väistellen rottia, ja koko ajan jostain kantautui kojussa paistuvan ruoan tuoksu. Ravintoloissa nautitut ateriat vaihtelivat hyvästä käsittämättömän erinomaisiin. Parhaat ateriamme nautimme ihan naapurissa matalilla muovituoleilla istuen, mutta huonoa ruokaa emme saaneet missään.

Saigon

Saigon

Yöjunassa oli tunnelmaa

Yöjunassa Da Nangiin aistit olivat jopa vähän koetuksella. Lähtömusiikki junan startatessa Saigonin asemalta soi niin kovaa, että mietimme jo hetken, mitä matkasta mahtaisi tulla. Onneksi musiikki kesti vain lyhyen mahtipohtisen hetken, jonka jälkeen tärykalvot saivat rauhoittua junan tasaisen kolinan tahdissa.

Lämpötila makuuhytissä oli vielä lähtiessä ihan hyvä, mutta illalla ilmastointi laitettiin jostain syystä täysille. Tästä syystä jouduimme ottamaan käyttöön hienosti solmitun pyykkinarun, jonka varaan viritimme kankaan hieman estämään tuulen puhaltamista. Silti minä kaivoin ainoan kerran koko matkalla urheilutrikoot rinkasta, ja yläsängyssä nukkuvat vetivät kevyet toppatakit päälleen. Aamulla hyttien ovet avautuivat samoihin aikoihin, kun muutkin makuuhyttiläiset kömpivät käytävän puolelle lämmittelemään edes vähän.

Vietnam Railways

Vietnam Railways

Koiranpennut tekevät paikasta kuin paikasta täydellisen

Da Nangissa pääsivät käyttöön erityisesti tunteet empatiasta puhtaaseen onneen. Kotimajoituksemme nuori isäntäpari oli juuri hankkinut koiranpennun, jota oli mahdoton päästää silmistään. Pari päivää myöhemmin taloon ilmestyi myös toinen koiranpentu, mutta samaan aikaan ensimmäinen pentu piti viedä eläinsairaalaan. Lääkärin mukaan hänellä oli virus, joka jokaisella koiranpennulla on, ja josta noin puolet selviää hengissä. Minä en ymmärrä niin paljon koiranpennuista, että tietäisin, mikä tällainen virus on, mutta tilanne kuulosti minusta vähän samalta kuin vielä 1900-luvun alun Suomessa, missä vain osa lapsista selvisi hengissä ensimmäisistä elinvuosistaan.

Me jouduimme poistumaan Da Nangista tietämättä, mitä pienelle Brunolle tapahtui, mutta sitä ennen kuitenkin näimme, kuinka Bella kehittyi nukkuvasta vastasyntyneestä pieneksi leikkijäksi, joka otti jalat ja kädet mielellään purulelukseen.

Da Nang

Da Nang

Minä koin ihmeellistä onnentunnetta myös Da Nangin rannalla rantaravintolassa, mihin surffaajat astelivat suoraan aalloista hiukset hulmuten, ja meidän kaltaisemme länsimaiset turistit  päät märkinä söivät hampurilaisia ja joivat kaljaa. Yhden pöydän olivat aina kansoittaneet hieman vanhemmat hahmot, jotka selvästi olivat joskus tulleet Da Nangiin, eivätkä olleet enää lähteneet pois. Niin mukavaa kuin matkoilla onkin asua ja elää paikallisten seassa, on kuitenkin aina välillä ihanaa olla muiden matkailijoiden ympäröimänä. Erityisesti sellaisten, jotka ovat tehneet matkaa pitkään, ja näyttävät esimerkillään, että se on ihan ok.

Da Nang

Da Nang

Huessa oli vastoin ennakko-odotuksia hiki

Da Nangin jälkeen matkasimme huikean upeiden maisemien halki entiseen pääkaupunkiin Hueen, missä pääosaan pääsi tuntoaisti. Olin koko ajan kuvitellut maan keskiosissa olevan edes vähän etelää viileämpää, mutta suureksi yllätykseksi lämpötila pysytteli sielläkin 30 asteen hikisemmällä puolella. Kun vielä ohjelmassa oli pelkkää käyskentelyä kaupungilla ja tutustumista vanhaan linnoitukseen, kuumuus puski päälle hyökyaallon tavoin.

Hue

Hue

Huessa myös ensimmäisen kerran olimme keskellä turismin todellisuutta: etenkin linnoituksen lähellä oli vaikea kävellä ilman, että kylkeen liimautui polkupyörätaksikuski, joka olisi välttämättä vienyt ajelulle, tai hedelmien myyjä, joka olisi myynyt myös mahdollisuutta poseerata myyntivälineensä kanssa. Tällaiseen emme olleet törmänneet Saigonissa tai Da Nangissa, missä päinvastoin palvelu oli hyvin hillittyä. Huessa olimme majoittuneet aivan keskelle keskustaa, ja teimme samoja asioita kuin muutkin turistit, minkä vuoksi myös markkina-arvomme oli ihan erilainen kuin aiemmissa paikoissa.

Hue

Yöjunassa voi olla myös turhan lämmin

Jos yöjunamatkamme ylös Da Nangiin oli ollut viileä, ehdimme etelään päin tullessa jo hieman huolestua kuumuuden takia. Siinä missä lämpötila edellistä junaa vanhemmassa hytissä oli taas alkumatkasta ihan hyvä, lopetti ilmastointi täysin toimimasta suurin piirtein samoihin aikoihin kuin edellisellä matkalla se meni täysille. Ehdimme jo huolestua, että tässä junamallissa ei ilmeisesti ilmastointia pidetä sitten päällä ollenkaan. Lämpötila hytissä alkoi nousta ja kaivoimme jo Huesta ostetun halvan viuhkan esiin. Hyttikäytävä oli täynnä kanssamatkustajia ilman paitoja, mistä tulkitsin, että muilla oli yhtä kuuma. Lapsista pari ehti nukahtaa ennen kuin yhtäkkiä ilmastointi ruksahti päälle. Tällä kertaa se ei kuitenkaan mennyt täysille, vaan lopulta saimme viettää yön oikein mukavassa lämpötilassa.

Vietnam Railways

Vietnam Railways

Vietnam Railways

Mui Né’ssä sai pukeutua rennosti

Matkamme viimeinen varsinainen kohde oli Mui Né’n rantakohde, jossa aistit olivat ihan uuden kokemuksen edessä. Olimme nimittäin yhtäkkiä saapuneet paikkaan, missä tekstit oli kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla, ja me englantia henkilökunnalle puhuvat olimme selkeä vähemmistö. Tiesimme tämän onneksi etukäteen, joten yllätyksenä se ei tullut. Silti tuntui aina hassulta pyytää ravintolassa englannin – tai edes vietnamin – kielistä ruokalistaa, kun ei vaihtoehdoista ymmärtänyt edes kirjaimia.

Mui Ne

Venäläiset kanssalomailijat eivät kuitenkaan häirinneet meidän aikaamme Bao Quynh Bungalowissa: me tallustimme hiekkarannan ja uima-altaan väliä, ja poistuimme alueelta lähinnä käymään kaupassa tai kerran päivässä syömään jossain rantakadun ravintolassa. Toisen aterian söimme kiltisti resortin omassa ravintolassa, johon ei tarvinnut laittaa edes kenkiä jalkaan. Olimme itse asiassa aika tyytyväisiä kanssalomailijoista, jotka kävelivät pienissä uimahousuissa ja valkoisissa hupullisissa rantatakeissa (siittiötakeiksi yksi perheemme jäsen ne nimesi) joka paikkaan – kerrankin meillä ei voinut olla alipukeutunut olo, kun siihen asti olimme törmänneet lähinnä korealaisiin turisteihin, jotka ovat aina tyylikkäitä ja uivatkin ne ykköset päällä. Puhumattakaan paikallisista, jotka liikkuivat farkuissa ja huppareissa.

Mui Ne

Mui Ne

Mui Né’ssä vietetyn viikon kohokohdaksi kuitenkin nousi yllättäen viimeinen ilta ja sen ravintolaruokailu. Sinänsä ravintolassa ei ollut mitään ihmeellistä: se oli perheen pyörittämä ravintola, jossa pienessä keittiössä hyöri kymmenkunta perheenjäsentä, mutta jossa muovituolien sijaan oli vähän paremmat puutuolit. Ravintola oli täynnä kaltaisiamme länsimaalaisia, jotka olivat tulleet aitojen ruokakokemusten perässä.

Erityiseksi ruokailun teki kuitenkin se, että tietenkin pienimmän piti päästä vessaan kesken syömisen. Kun kysyin vessaa, lähti yksi pojista saattamaan meidät sinne. Kävelimme valehtelematta kokonaisen asuinkorttelin läpi: turistien täyttämän rantakadun ja itse uimarannan välissä on pitkä rivi asuinkorttelia, joka ei näy meille turisteille millään tavalla. Siellä perheet söivät omia aterioitaan ja isät pelasivat palloa poikiensa kanssa. Pienet vauvat keikkuivat syöttötuoleissaan ja koirat livahtivat kujan läpi.

Minun onneni tietysti oli se, että mukana oli vaalea kolmivuotias, jonka kanssa kaikki paikalliset haluavat seurustella. Minä sain siis ihan luvan kanssa pysähtyä hymyilemään ihmisille ja katsomaan suoraan heidän elämäänsä. Ja siellä se vessa oli aivan kujan päässä: täysin toimiva länsimainen vessa, jossa oli jopa paperia. Paluumatka ilman saattajaa olikin hieman jännittävämpi, sillä olin varma rottien juoksevan kujaa pitkin koko ajan, mutta vastoin kaikkia odotuksia näin ei kuitenkaan ollut. Päädyimme ilman ihmeellisempiä eläinhavaintoja takaisin ravintolan keittiöön, missä perhe liekitti kovalla vauhdilla ruokaa meille vierailijoille.

Mui Ne

Paluumatka Saigoniin oli täynnä ääntä ja elämää

Jos viimeinen ilta Mui Né’ssä palautti meidät tavallisten vietnamilaisten pariin, jatkoi paluumatka Saigoniin samalla linjalla. Olimme taas varanneet ykkösluokan istumapaikat, mutta toisin kuin edellisellä matkalla, tällä kertaa osastolla ei ollut ketään muuta länsimaalaista meidän lisäksemme. Sen sijaan osasto oli täynnä vietnamilaisia vauvasta vaariin, ja pääsimmekin seuraamaan heidän tapojaan junassa. Osa heistä oli varmasti viettänyt yön tai jopa kaksi noilla istumapaikoilla, sillä juna oli lähtenyt Hanoista jo kahta päivää aiemmin. Perheet olivat levittäytyneet tehokkaasti ja monilla oli mukana tuttuun tapaan säkkejä ja laatikollisia tavaraa – olisi kiva tietää, mitä niissä kaikissa oikein oli.

Tuolla junamatkalla eniten ärsykkeitä sai ehdottomasti kuuloaisti: vietnamilaisten tapa puhua toisilleen kun on hyvin kovaääninen. Se on hämmentävää, sillä esimerkiksi hotellien ja ravintoloiden henkilökunnat puhuivat meille asiakkaille aina niin hiljaa, että hyvä, kun kuuli, mitä he sanoivat. Toisilleen he kuitenkin huutavat korkealta ja kovaa: esimerkiksi nuori äiti komensi vauva sylissä isompaa lasta junavaunun toisesta päästä asti.

Vietnam Railways

Jossain vaiheessa työntekijä kävi vielä laittamassa televisiot päälle, eikä niidenkään äänenvoimakkuudessa oltu turhaan säästelty. Paikallinen saippuaooppera tuli niin lujaa, että varmasti kaikki huonokuuloisemmatkin kuulivat. Onneksi ohjelma sentään vaihtui propaganda-videoon, jonka laulu ei ollut ihan niin selkärankaan tunkeutuvaa.

Ja tietysti Saigonin lähestyttyä ilmoille kajahti tuttu saapumislaulu, joka kaiuttimet säristen soi vieläpä television äänen päälle. Onneksi sentään juna kulki talojen välissä jo vähän hitaampaa vauhtia, jolloin avonaisesta ikkunasta kantautuva pauhe ja kolina eivät kuuluneet niin kovaa.

Vietnam Railways

Saigoniin olisin jäänyt pidemmäksikin aikaa

Viimeisen illan vietimme Saigonissa. Ajatuksenamme oli, että olemme rannalla niin pitkään kuin mahdollista ja vietämme vain pikaisesti viimeisen yön lähellä lentokenttää. Kävi kuitenkin niin, että Saigonissa lentokenttä ei ole missään teollisuusalueella vaan keskellä elävää kaupunginosaa. Kun lähdimme hotellilta pitkän junamatkan jälkeen etsimään ruokaa, päädyimme taas samanlaiseen muovituolipaikkaan, josta olimme matkan aloittaneetkin. Iso perhe pyöritti ravintolaa, jossa tarjolla oli vain murto-osa ruokalistan vaihtoehdoista, mutta kaikki pöytään tuotu oli erinomaista. Todella tuoreet katkaravut, hyvin maustettu mustekala ja hyvään liemeen keitetty keitto hävisivät vauhdilla. Oli ihanaa laittaa vanhasta tottumuksesta tyhjät olutpullot pöydän alle, jolloin henkilökunta osasi tuoda lisää.

Saigon

Saigon

Sen sijaan, että olisimme viettäneet Saigonissa vain tylsän viimeisen illan, minulle jäi heti olo, että emmekö voisi jäädä vielä pidemmäksi aikaa. Jopa lentokentän vieressä oleva kaupunginosa oli niin täynnä elämää, jota ei voinut olla seuraamatta. Minun suosikkejani kaikista olivat vanhemmat miehet, jotka olivat istuneet porukalla jo jonkin aikaa, ja pöydän aluksesta päätellen kiskoneet korin verran kaljaa ja syöneet ravintolan merenelävätarjonnan läpi. Tuossa vaiheessa he rohkaistuvat käyttämään vähäistä englanninkielen taitoaan, jolla ihastelivat lapsia tai tarjoilijoiden avustuksella halusivat kysyä, mistä kaukaa olemme. Heihin tällainen suomalainen jurottajakin voi samaistua: suu uskalletaan avata siinä vaiheessa, kun kaljakorin pohja alkaa jo häämöttää.

Saigon

Saigon

Vietnam siis antoi aistiärsykkeitä isolla kädellä. Vaikka kovat äänet ja hälinä tuntuivat välillä liian paljolta, oli niissä myös jotain hyvin koukuttavaa: miten paljon elämää voi olla ympärillä, kun takana on talvi Suomessa, missä kukaan ei liiku mihinkään.

Mutta onko vitutus aistiärsyke vai onko se vain tunnetila? Ainakin se tuntuu ihan fyysisestikin. Mahtavan kolmiviikkoisen aikana nimittäin myös otti päähän pari kertaa, ja nämä molemmat kerrat liittyivät taksikyyteihin, joissa tulimme kaikesta kokemuksesta huolimatta vedätetyiksi. Kun Da Nangin rautatieasemalla oli heti ovella vastassa mittaritaksien sisäänheittäjät, jotka ohjasivat asiakkaat oikeisiin takaseihin, en Huen asemalla osannut sanoa tarjoajalle ei. Vasta autossa selvisi, että kyseessä onkin yksityinen yrittäjä, jonka kyyti tuli maksamaan nelinkertaisesti sen verran, mitä paluu paria päivää myöhemmin mittaritaksilla takaisin asemalle. Tästä kokemuksesta viisastuneena osasin Saigonin rautatieasemalla sanoa kaikille t-paitoihin pukeutuneille tarjoajille ei, ja suunnata päättäväisesti kohti mittaritaksien sisäänheittäjää.

Hue

Vielä enemmän kirveli toinen kerta, joka olikin sopivasti lähtöaamuna. Heräsimme aikaisin, että ehdimme 6.30 alkavalle aamiaselle, ja pikaisen aamiaisen jälkeen seitsemäksi lentokentälle. Hotellin respan mukaan matkaan menisi vain viisi minuuttia, ja hän soitti meille taksin. Kun astuimme hotellin ovesta ulos, oli taksi odottamassa meitä. Kysyimme vielä ovia aukoneelta pojalta, oliko tämä meidän taksimme. Hänen nyökättyään menimme taksiin ja ajoimme valehtelematta kolme minuuttia lentokentälle. Mittari näytti 15 000 dongia eli reilusti alle euroa. Ehdimme jo naureskella, että taitaa olla historian halvin taksikyyti. Kuitenkin päästyämme perille kuski ilmoitti hinnaksi 10 dollaria. Koska meillä ei ollut dollareita, hän alkoi toistaa hintaa. Minun korvaani se oli 16 000, mutta hänen mukaansa 60 000.

Se ei kuitenkaan kelvannut, vaan lopulta hän halusi 400 000 dongia eli noin kymmenen euroa. Jos siinä vaiheessa olisi ollut enemmän taistelutahtoa, olisi pitänyt lähteä etsimään joku toinen kuljettaja kertomaan, onko hinta ihan oikea, mutta jotenkin sitä vain halusi päästä seisoskelemaan jonoihin, ja sitä kautta lentokoneeseen. Tarkistin vielä myöhemmin hotellilta taksin oikeaksi hinnaksi sen 60 000 dongia, joten tulimme ihan puhtaasti ryöstetyiksi. Onneksi sentään lapsilla oli vielä dongeja, koska me olimme niitä jättäneet taskuun vain vähän. Rahat oli tarkoitus käyttää viimeisiin tuliaisiin, mutta pitkän passijonon ja vielä pidemmän turvatarkastusjonon jälkeen meille ei jäänytkään yhtään aikaa kaupoissa notkumiseen, joten tulimmehan nyt tukeneeksi yhden saigonilaisen taksikuskin toimeentuloa. Silti nuo ärsyttävät aina suunnattomasti.

Mui Ne

Näistä kuljetuksiin liittyvistä ärsyyntymisistä huolimatta kohtaamisemme vietnamilaisten ihmisten kanssa olivat lämpimiä. Erityisesti vanhemmat naiset lähestyivät ennakkoluulottomasti ja täysin kielimuurista välittämättä. He selittivät pitkiäkin tarinoita, ja vaikka varmasti minun kasvoiltani hymystä huolimatta näkyi täydellinen ymmärtämättömyys, se ei heitä haitannut. Pienin alkoi toki taas kyllästyä alituiseen huomioon ja paikallisten vähän tuskalliseenkin tapaan nipistellä poskia, mutta loppujen lopuksi kaikki tarkoittivat hyvää. Lasten kanssa monet ovet aukeavat, ja ihmiset heittäytyvät tuttavalliseksi jopa ilman syytä.

Mui Ne

Vaikka Vietnam tarjoilikin meille ärsykkeitä kaikille aisteille, yksi ärsyke jäi matkaohjelmastamme puttumaan. Olisimme nimittäin mielellämme käyneet maistelemassa Dalatin viiniä (jota muuten kyllä maistelimme useaan otteeseen) ihan siellä alkuperäisellä alueella Dalatissa. Hieman ylempänä sijaitseva Dalat nimittäin osoittautui olevan niin pitkän ja mutkaisen bussimatkan päässä, että jätimme sen suosiolla väliin. Ajatuskin seitsemästä tunnista kiemurtelevilla teillä pahoinvoivien lasten kanssa sai luopumaan hyvästä ideasta. Onneksi Dalatin viini maistui ihan hyvältä muissakin kohteissa – ja näin jäi kohteita tuleviakin Vietnamin matkoja varten.

Jos haluat päästä mukaan Vietnamin tunnelmaan, kannattaa käydä katsomassa video täältä:

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Emma 25.3.2019 at 12:48

    Tätä teidän matkaa oli kyllä hauska seura Instagramissa! Kirjoitathan vielä lisää erityisesti tällaisia tunnelmakuvauksia blogiinkin? Mä kävin itse ensimmäistä kertaa Vietnamissa (Hanoi + Halong Bay) pari vuotta sitten ja tunnistin tästä tekstistä kyllä ihan joka kohdan 😀 Taksikusetukset oli yksi ärsyttävin osa koko matkaa. Ja sitten toisaalta ihmetytti se, että vaikka olen matkustanut muualla Aasiassa vaikka kuinka paljon, niin Vietnam oli silti jotain erilaista ja jotain mihin ei pystynyt varautumaan etukäteen. Ihan ruuasta lähtien oli yllättävän paljon erilaisia elementtejä muuhun Kaakkois-Aasiaan verrattuna (mutta siis nam!).

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 28.3.2019 at 21:39

      Vietnamiin oli ihana mennä, koska se oli taas jotain ihan uutta, mistä ei tiennyt mitään. Mistään kokemuksista Thaimaassa ei ollut hyötyä, vaan kaikki piti opetella alusta – ihan siitä ruoasta lähtien. Oli myös mahtavaa, miten kauas meille länsimaisille rakennetusta turistiparatiisista Vietnamissa pääsikään, vaikka samalla pääsi sinne paratiisiin.

      Ja yritän ehdottomasti kirjoittaa tunnelmia myöhemminkin – aina kun sopiva tunnelma osuu kohdalle 🙂

  • Reply Martta / Martan matkassa 27.3.2019 at 08:19

    Olipa kiva lukea teidän reissusta nostan hattua tuolle junailulle! Vietman on ollut aikamoisessa nosteessa viime aikoina, joten oli hauska päästä matkalle mukaan. Kateellisena tässä mietin kumpa pääsisikin nyt kolmen viikon lomalle ja aurinkoon. Minua tuo väen paljous hieman ahdistaa, mutta China Beachilla oisi kiva käydä 😉

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 28.3.2019 at 21:56

      Ihmisiä Vietnamissa kyllä riittää, mutta junamatkailu oli ihan leppoisaa. Minusta se on ihana tapa mennä paikasta toiseen, vaikkei vauhti aina päätä huimaa. China Beach oli hieno kokemus itsellekin: siihen paikkaan konkretisoitui paljon sitä kuvastoa, jonka äärellä on itse kasvanut.

  • Reply Sonja | FIFTYFIFTY 27.3.2019 at 22:13

    Vietnam on kyllä aikamoinen kokemus, kaikille aisteille! Te vissiin selvisitte ilman mahatauteja, mahtava homma! 😀 Teidän reissu oli kyllä tosi monipuolisen kuuloinen. Dalatissa käytiin päiväretkellä ja se oli kyllä tosi ihastuttava paikka, ja maisemat matkalla ihan samanmoiset. Tykästyitteköhän te enemmän Saigoniin kuin me? Toki siihen kaikkeen kaaokseen tottui päivien myötä ja viimeisenä iltana se tuntui jo suhteellisen kotoisalta, mutta ei mulla kyllä mitään hinkua sinne ole enää takaisin.

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 28.3.2019 at 22:02

      Vietnam kyllä teki vaikutuksen, täytyy myöntää. En tiedä, mitä meidän elimistöissämme oikein tapahtuu, kun tälläkään reissulla ei mahavaivoista ollut tietoakaan – vaikka rikottiin kaikki mahdolliset säännöt hedelmistä ja jääpaloista ja pesuvadeissa pestyistä merenelävistä.

      Minä pidin kovasti Saigonista, mutta mulla onkin salainen rakkaussuhde kaikkiin kaoottisiin miljoonakaupunkeihin: vaikka niiden ruuhkat ja kaaos periaatteessa ärsyttävät, samaan aikaan jotenkin innostun kaikesta siitä vauhdista ja elämästä. Vähän Minna Canthin tyyliin, että ”mitä tahansa paitsi puolikuollutta nukkuvaa elämää”.

  • Reply Outi / Maa Quzuu 30.3.2019 at 11:25

    Juurikin tällaisia trooppisia aistikokemuksia kaipaan minäkin. Tai no, noita jääkylmiä busseja ja junia ei niinkään, mutta muuten kyllä 😃 Muistan eräänkin vastaavanlaisen jääkylmän bussireissun, jolloin epätoivoisesti yritin virittää muovipussia ilmastointikanavan päälle purkkaa ja Markon varvassandaalia apuna käyttäen. Siitä oli glamour kaukana (kuten usein meidän reissulla on..), mutta hyvä muisto jäi.

    Vietnamista haaveilen kyllä myös ja itseasiassa näiden juttujen jälkeen vähän vielä enemmän!

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 31.3.2019 at 21:04

      Samoin meillä on usein matkoista glamour kaukana: juuri noissa yöjunissa naureskeltiin sille, miten yöt voisi toki viettää myös jossain hienoissa hotelleissa, mutta me maataan jääkylmässä junanhytissä niin matalassa yläsängyssä, että tuntuu kuin olisi ruumisarkussa. Mutta toisaalta nuo ovat aina niitä hetkiä, joista nauttii eniten ja joita muistellaan jälkikäteen hymy huulilla. Tajuaa, että on taas tullut lähdettyä kauas kotoa 🙂

    Leave a Reply