*Yhteistyössä Visit Kotka-Hamina
Kotka 1990-luvulla: satama, telakka ja Enso Gutzeitin tehdas. Nuorilla kiire niihin töihin, että tienaa rahaa. Lukion hyppytunneilla keskustan liikekeskuksen yläkertaan kahville, perjantai-iltana Seurahuoneen yökerhoon. Samat maisemat, samat kuviot. Päivästä ja viikosta toiseen.
1990-luvulla minulla oli yksi tavoite: päästä pois Kotkasta. Tässä tavoitteessa auttoi lukioaikainen vaihto-oppilasvuosi, jonka ansiosta Kotka tuntui kärpäsenkakalta maailmankartalla. Lukion jälkeen muutin äkkiä muualle opiskelemaan, enkä olekaan sen jälkeen paljon palannut. Viimeinen niitti poistumiselle olivat Neuvostoliiton romahtamisesta seurannut telakan alasajo, joka vei isäni työt lopullisesti pois Kotkasta, sekä Länsi-Kotkan aina vain villiintynyt meno, jossa eläkeikää lähestyvä äitini ei enää viihtynyt – myös vanhempani muuttivat pois kaupungista.
Noista vuosista Kotkan seutu on kehittynyt paljon: siitä on tullut puistojen ja kulttuurin kaupunki, jonka vesiputouksia ja merimaisemia ajetaan ihailemaan kauempaakin. Minun ajatukseni taas eivät ole kehittyneet mihinkään: edelleen minun on vaikea nähdä Kotkaa sataman takana, ja jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä kaupungissa tapahtuneita kehitysaskeleita.
Reilu viikko sitten sain ainutlaatuisen mahdollisuuden lähteä pöllyttämään vanhoja muistikuvia entisestä kotikaupungistani: Visit Kotka-Haminan järjestämässä viikonlopun mittaisessa KotHam Adventure -retkessä oli kyse kaikesta muusta kuin siitä pölyttyneestä Kotkasta. Retken ohjelmassa oli maalaismaisemaa, aktiviteetteja luonnossa ja paikallisia taidonnäytteitä.
Kotka on vähän tuhma
Aloitimme aktiivisen viikonloppumme Kotkan keskustan ylpeydestä: Merikeskus Vellamosta. Vuonna 2008 Kotkaan muuttanut Suomen Merimuseo on saanut upean Ilmari Lahdelman ja Rainer Mahlamäen suunnitteleman rakennuksen kaupungin parhaalta paikalta satamasta. Minulle Vellamo oli tuttu paikka jo viime kesältä, ja kokemuksiani voitkin käydä lukemassa täältä.
Tällä kerralla mielenkiinto kohdistui ennen kaikkea vasta avattuun Sex and the Sea -näyttelyyn, joka on saapunut Kotkaan Rotterdamista. Näyttely keskittyy merimiesten elämän yksityisempään osaan, ja esittelee harrastuksia satamissa. Minulle merimiesten railakas elämä ei tullut yllätyksenä, sillä suuri osa kotkalaisista merimiehistä asui juuri minun kotikaupunginosassani, ja ”merimiestalot” olivat käsite. Kotkassa myös vieraili paljon laivoja, joiden miehistöt pääsivät tutustumaan laulustakin tuttuihin ”Kotkan ruusuihin”.
Näyttelyssä oli esillä paljon erilaisia tuliaisia ja matkoilta saatuja kirjeitä – sekä esimerkiksi kuppaan kuolleen merimiehen kuolinnaamio – mutta päähuomion varasti video, jossa merimiehet kertoivat harrastuksistaan itse. Monelle vanhemman polven merimiehelle seksi ja vaihtuvat naiset kuuluivat merimieselämään yhtä kiinteästi kuin laivalla oleminen. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka nuorille miehille tämä ei ollut enää yhtä itsestään selvää: he kyseenalaistivat vanhempien tovereidensa toiminnan, eivätkä välttämättä jaksaneet itse olla yhtä aktiivisia.
Suuri muutos videon perusteella oli tapahtunut myös suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen. Jos ennen aikaan merimiehet joutuivat salaamaan seksuaalisen suuntautumisensa, tänä päivänä laivaan mahtuu kaikenlaisia merimiehiä. Jokainen saa olla oma itsensä, mikä ei vielä esimerkiksi 1960-luvulla pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Mielenkiintoisen Sex and the Sea -näyttelyn lisäksi Merikeskus Vellamosta löytyvät sen pysyvät näyttelyt, sekä Kymenlaakson maakuntamuseo, joista kaikista löytyy paljon mielenkiintoista katseltavaa. Ennen kaikkea Merikeskus Vellamo on kuitenkin hieno maamerkki kotkalaiselle merihengelle: meri ja satama ovat kaupungissa niin vahvasti läsnä, että oma keskus on kyllä ansainnut paikkansa kaupungin ytimessä.
Kotkassa voi ylittää itsensä
Vellamo-vierailun lisäksi tutustuimme Kotkan ja Haminan kaupunkeihin lähinnä bussin ikkunasta. Sympaattinen kuljettajamme Matti ajoi meidät Kotkan keskustan läpi kalasatamaan, ja sieltä taas Sapokan vesipuiston kautta ympyräkaavaan rakennetun Haminan kaupungin läpi. Nämä kaksi kaupunkia ovat rakkaat naapurit, jotka kuitenkin jakavat hyvin vähän yhteistä: minä ehdin kahdenkymmenen Kotkassa viettämäni vuoden aikana käydä Haminassa ehkä kerran.
Kaupunkien välillä pysähdyimme kuitenkin lauantaipäivän jännittävimmässä kohteessa: Erämys Keisarin koskilla, missä vuorossa olivat päivän urheilusuoritukset. Valittavana oli koskiuintia, koskenlaskua tai jokijoogaa, ja koska kerrankin sain siihen mahdollisuuden, niin valitsin koskenlaskun.
Kymijoki ja sen kosket ovat minulle käsitteenä tutut, mutten varsinaisesti ole niihin koskaan tutustunut Langinkoskea ja sen keisarillista kalastusmajaa lukuun ottamatta. Nyt olikin mahtavaa lipua kumiveneessä pitkin Kymijokea, ja katsella sen lähes autioita rantoja. Vain muutama mökki seisoi rantaviivan lähellä.
Muutaman kilometrin rauhallinen veneily päättyi kolmeen koskeen, jotka me meloimme hurjaa vauhtia alas. Jostain ihmeen syystä minä päädyin pienemmän veneen kärkeen eli siihen takuuvarmaan suihkupaikkaan, eikä koskien jälkeen minun vaatteistani löytynyt enää yhtään kuivaa kohtaa. Mutta en voi valittaa: koskien laskeminen oli mahtavaa! Erityisesti viimeisen kosken yllättävä pudotus sai huutamaan spontaanisti – aivan kuten huvipuiston laitteissa, paitsi että tästä laitteesta puuttuivat turvakaaret.
Selvisimme suorituksesta mallikkaasti ja muutaman hurjan koskikokemuksen lisäksi olin nähnyt pitkän pätkän kaunista Kymijokea, joka sekään ei ole ennen oikein mahtunut minun Kotkaani.
Kotkasta löytyy luontoa
Kotkan ja Haminan kaupunkien sijaan meidän majoituksemme löytyi kaukaa luonnon helmasta Harjun oppimiskeskuksesta Virojoelta. Harjussa opiskelee vuosittain noin 200 opiskelijaa, jotka kouluttautuvat hevosalalle, metsäalalle, luonto- ja ympäristöalalle, puutarha-alalle ja maatalousalalle. Alue onkin täydellinen näiden alojen opiskeluun, sillä ympärillä avautuvat viljapellot ja metsät johdattavat nuoret opiskelijat oleellisen ääreen. Ja kulkeepa suoraan pihan läpi myös vanha Salpalinja.
Harjun oppimiskeskus on rakentunut Harjun kartanon ympärille. 1800-luvun alusta peräisin oleva kartano on alueen päärakennus, jossa järjestetään esimerkiksi tilausruokailuja. Päärakennuksen lisäksi alueelta löytyy laaja kirjo rakennuksia aina Jalmari Peltosen 1930-luvulla suunnittelemasta funkistyylisestä asuntolarakennuksesta vanhoihin Maanviljelystoimikunnan tyyppipiirustusten mukaisiin taloihin ja luokkatiloihin. Oppimiskeskuksen mailla voi kävellä pitkät pätkät, ja aina törmätä uusiin rakennuksiin, samoin kuin kasvimaihin, marjapensaisiin ja omenaviljelmiin.
Jo 1890-luvulla perustetun Harjun suosituin opintoala hevosenhoito näkyy alueella vahvasti: hevosaitauksia on pitkät rivit, minkä lisäksi alueen laidalta löytyy kaksi maneesia ratsastusharjoituksia varten. Noille maneeseille minäkin suuntasin sunnuntaipäivänä, kun pääsin kokeilemaan talutusratsastusta.
Sunnuntain aktiviteetiksi olisi ollut valittavissa myös kalliolaskeutumista, hevoskärryajelua ja vierailua Virolahden Bunkkerimuseolla, mutta minä valitsin ratsastuksen, koska en ollut vielä neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä ehtinyt hevosen selkään. Lapsia olen kyllä vienyt hevosten luo, mutta jostain syystä en ole itse koskaan kiivennyt hevosen selkään.
Harjussa sain kaverikseni 13-vuotiaan Monnin, joka osoittautui ystävälliseksi kumppaniksi. Monni lönkytti rauhassa ympäri isoa maneesia, ja minä sain keikkua kyydissä kuvitellen ratsastavani suoraan auringonlaskuun. Vain hetkeä aiemmin maneesi oli ollut täynnä aiemmin ratsastaneita retkeläisiä, jotka saivat kunnon kouluratsastustunnin, mutta minä ja Monni (ja tietenkin taluttaja) saimme koko ison hallin vain itsellemme.
Harjun oppimiskeskuksen pitkä historia hevosten parissa näkyy myös Kiessi-museossa, jossa ehdin pikaisesti piipahtaa ennen sankarimaista ratsastustani. Museoon on koottu hevoskärryjä eri ajoilta, ja niiden avulla pääsee kuvittelemaan paitsi entisajan liikkumista, myös sitä kovaa työtä, jota hevoset ovat kautta aikojen tehneet.
Kotkassakin osataan
Viikonlopun mittainen KotHam Adventure esitteli minulle ehdottomasti uusia puolia vanhoista kotiseuduistani: meren ja kerrostaloalueiden lisäksi alueelta löytyy historiaa ja luontoa, sekä ennen kaikkea monenlaisia mahdollisuuksia sukeltaa uusien asioiden pariin.
Kun lauantai-ilta alkoi hämärtyä, opin myös sen, ettei Kotkan seudussa ole enää kyse vain satamasta ja tehtaista, joihin äkkiä koulun jälkeen syöksytään töihin – vaan Kotkan seudulla voi myös oikeasti yrittää ja luoda omia polkujaan.
Jo aiemmin päivällä olimme tutustuneet Erämys Keisarin kosken Sauli Orimukseen, joka on pitkään luotsannut seudun ykkösaktiivikohdetta koskenlaskuineen ja jokiristeilyineen. Hämärtyvässä illassa pääsimme tutustumaan myös kahteen muuhun paikalliseen tuotteeseen: Ole hyvä -luonnontuotteisiin, sekä Takatalo ja Tompurin käsityöläisoluisiin.
Erityisesti Takatalo ja Tompurin tarina on kiinnostava, sillä miehet ovat perustaneet vanhojen maatilojen perustuksille oman pienpanimon. Artesaanioluiden suosio on ollut Suomessa huimassa kasvussa, ja Takatalo ja Tompuri ovat myös päässeet ratsastamaan tämän suosion aallonharjalla. Minä olin törmännyt heihin jo pariin kertaan aiemmin kesällä eri olutfestivaaleilla, ja täytyy myöntää, että hyvien oluiden lisäksi minua viehättää ajatus maaseudun hyödyntämisestä uudenlaiseen maatalouteen. Rehun ja maitotalouden sijaan voi myös kasvattaa viljaa olutta varten.
Kun illalla astuin Rantaharjun saunan laiturille ja katsoin hämärtyvää maisemaa ympärilläni, oli pakko myöntää, että välillä on hyvä astua sinne tuntemattoman puolelle. Vaikka paperilla Kotkan ja Haminan seutu on minulle tuttuakin tutumpaa aluetta, olen kuitenkin viettänyt siellä aikaa hyvin pienellä alueella.
Minun Kotkani on ollut lähiötä ja keskustan opiskeluympäristöä, mutten koskaan paria saarireissua lukuun ottamatta tutustunut sen vihreämpään puoleen. Siihen Kotkan seutuun, jossa voi oikeasti kokea uusia asioita, ylittää itsensä ja nähdä kaiken uusin silmin. Nyt ymmärrän paremmin myös niitä, joilla ei ollut minun tavallani kiire pois näistä maisemista.
Kotkan seutu osaa edelleen yllättää.
No Comments