Kymmenen kuvaa ja tarinaa vuoden varrelta

Kulunut matkavuosi ei ole ollut meidän aktiivisimpiamme. Kevätpuolella ehdimme tekemään muutaman matkan, mutta syksy on ollut aikamoista tarpomista: ei yhtään matkaa elokuun jälkeen. Olenkin taas moneen otteeseen muistanut, miksi yleensä lähdemme marraskuussa ulkomaille.

Matkatilanne on näkynyt myös minun instagramissani vuoden aikana: keväällä olen päässyt laittamaan näytille aurinkoisia matkakuvia niin Espanjasta kuin Hollannistakin, kun taas syksyn kuvat ovat olleet pilvisempiä. Onneksi sentään Suomen syksy tarjoaa hienoja värejä, joita on voinut tallentaa instagramiinkin.

Instagram Travel Thursdayn hengessä ajattelinkin nyt kaivaa instagramistani teille kymmenen matkakuvaa kuluneen vuoden ajalta. Nämä kuvat eivät ole niitä, jotka ovat keränneet eniten sydämiä, tai jotka ovat edes minun omia suosikkejani, vaan kaikkiin näihin kuviin liittyy jokin tarina, jota en ole vielä kertonut. Nyt saan vihdoin tilaisuuden kertoa.

Aloituskuvaan muuten ei liity mitään sen suurempaa tarinaa kuin, että oli juhannus. Olin juuri palannut Katalonian helteestä, mutta suomalainen ilta-aurinko heijastumassa metsän kukkiin vei sillä hetkellä voiton kaikista muista kokemuksista.

Aloitimme matkavuoden helmikuussa, kun lähdimme kiertelemään eteläistä Espanjaa pariksi viikoksi. Aurinkorannikon maine ei ollut aiemmin houkutellut, mutta monen muun tavoin mekin pääsimme todistamaan tuon maineen täysin vääräksi. Rannikolta löytyy niin paljon ihania paikkoja ja ainutlaatuista nähtävää, ettei sitä missään nimessä kannata väheksyä matkakohteiden joukossa.

Me totesimme jopa Marbellan miellyttäväksi matkakohteeksi. Teimme sinne vain päiväretken, mutta löysimme paljon kapeita kujia, valkoisia taloja ja vihreitä kasveja. Mandariinipuut olivat täydessä hedelmässä ja kukat kukkivat kaikissa väreissä – turistihelvetti oli siitä hyvin kaukana.

Andalusian matkamme kohokohta kuitenkin koitti matkan puolessa välissä, kun saavuimme majailemaan luomutilalle Viñuelan alueelle. Ajelimme pientä ja kiemuraista tietä ylös vuorille, mistä löysimme pienen mökkimme ja tämän maiseman.

Vuoret, omat oliivi- ja sitruunapuut, sekä talon kolme vahtikoiraa saivat meidät toivomaan, ettei sieltä tarvitsisi jatkaa matkaa ollenkaan. Onneksi sentään mökki oli sikäläiseen tapaan aika kylmä ja kostea, ja puukamiinaa oli vaikea saada lämpöiseksi ilman paksua savua, joten lähteminen ei harmittanut ihan niin paljon.

Silti tämä kokemus jäi päällimmäisenä mieleen ehkä koko matkailuvuodesta: kuinka löysimme jotain niin uutta ja aitoa, jota harvoin on kovista yrityksistä huolimatta löytänyt.

Saavuimme vuorille Casa Montes Negrosiin myöhään iltapäivällä, ja heti kohta sen jälkeen alkoivat vuohien kellot kalkattaa voimakkaina. Isäntämme kertoi paikallisen vuohipaimenen kuljettavan laumaansa ihan siitä talon vierestä, ja laumaa voisi mennä rauhassa ihailemaan.

Kohdattuamme keskellä tietä ison vuohilauman paimen tuli iloisena esittelemään meille lauman uusinta jäsentä: tämä oli ilmeisesti syntynyt siinä laidunnusretken aikana. Paimen kantoi poikasta kangassäkissä, mistä otti tämän tielle harjoittelemaan kävelemistä. Pieni karitsa yritti pysyä laajassa haara-asennossa, ja vieläpä päästä hieman eteenpäin.

Karitsa pääsi hiljalleen liikkeelle, mutta syöminen ei ollut yhtä helppoa. Paimenen avustuksesta huolimatta karitsa ei päässyt syömiseen kiinni, sillä emo pakeni koko ajan nälkäisen lapsensa edestä pois. Paimen avusti pientä nälkäistä karitsaa, ja vihdoin syöminen sujui edes vähän. Tästä sain todisteeksi pienen maitovanan karitsan suupielessä, samalla kun emo selvästi vielä toipui synnytyksestä.

Toukokuussa karkasimme miehen kanssa kahdestaan Amsterdamiin. Hänellä oli muistoja kaupungista kaukaisilta interrail-vuosilta, minulle taas kerta oli ensimmäinen. Vaikkemme mitään suuria kukkaihmisiä olekaan, piti meidän ottaa bussikyyti Keukenhofin puistoon, kun nyt tulppaaniaikaan olimme liikkeellä.

En voi sanoa, että valtavat tulppaanimeret olisivat minusta tehneet suurta fania vieläkään, mutta yllättävän kiva retki Keukenhofiin oli. Hauskinta siellä oli seurata ihmisiä, jotka menivät kukista aivan sekaisin. Myös mukuloiden myyntikioskissa kauppa kävi kuumana, kun ihmiset selasivat järjettömän paksuja kuvastoja tuliaisten kiilto silmissään. Mukuloita ei saa kasveihin liittyvien tullimääräysten vuoksi mukaansa, vaan ne toimitetaan suoraan jokaisen kotimaahan.

Minun katseeni kiinnittyi erityisesti tähän nunnanelikkoon, joka tutki kukkia ja vaikutti niistä yhtä lailla innostuneilta. Täytenä kontrastina tähän on etualan tulppaanilajike, joka on nimeltään Queen of the Night. Jotenkin nämä kaksi asiaa eivät mielessäni sovi yhteen.

Kesäkuussa taas oli perinteisen kesänaloitusmatkan aika. Tällä kertaa otimme auton alle ja lähdimme pyörimään Viroon. Pitkää ajoreittiä emme rakentaneet, vaan suuntasimme Pärnuun, ja sieltä Haapsalun kautta takaisin Tallinnaan. Olimme ajaneet Tallinnan ja Pärnun väliä aiemminkin, joten tiesimme matkan olevan nopeaa ja sujuvaa.

Yllätys oli kuitenkin suuri, kun lähtiessämme Pärnusta kohti Haapsalua tie ei missään vaiheessa leventynytkään suureksi maantieksi, vaan päinvastoin kapeni jopa tällaiseksi. Googlen kartoista emme osanneet päätellä tien kokoa, ja jokaisen käännöksen jälkeen varmistelimmekin moneen kertaan, että käännyimmehän varmasti oikealle tielle.

Siellä sitten köröttelimme yhden auton levyisellä hiekkatiellä hieman hitaampaa vauhtia kuin rajoitukset antoivat myöten – ja hyvä niin, koska tien laidalla kolme hirveä seurasivat menoamme. Matka-aika oli lopulta kuitenkin ihan se, minkä Google oli antanutkin, vaikka tien laatu ei ihan vastannut odotuksia.

Vuoden aikana ehdin käydä Espanjassa ja juuri Kataloniassa yhteensä kolme kertaa. Ensimmäinen matka oli juuri edellisen vuoden puolella, mutta matkoista viimeinen olikin sitten syvempi sukellus Barcelonan pohjoispuoliseen Kataloniaan.

Jo tuolloin lähestyvä kansanäänestys näkyi katukuvassa. Ihmiset ottivat kantaa lähinnä itsenäisyyden puolesta, vaikka kielteisiäkin kantoja epäilemättä löytyi. Tämän parvekkeen löysin Gironasta, jossa taloja oli koristeltu erityisen paljon paitsi itsenäisyyden, myös paikallisen jalkapallojoukkueen kannattamiseksi.

Lokakuussa sitten seurasinkin äänestystä täältä Suomesta käsin, enkä yhtään pitänyt näkemästäni. Olen pitänyt Espanjaa modernina EU-valtiona, mutta tuona päivänä se ei käyttäytynyt sillä tavalla – eikä ole käyttäytynyt sen jälkeenkään.

En ole matkoilla kovin tarkka majoituksen suhteen, mutta kesäkuisessa Kataloniassa minäkin kohtasin voittajani. Olin majoittuneena yhden makuuhuoneen apartementokseen, jossa oli minulle tilaa enemmän kuin tarpeeksi. Se, mitä sieltä kuitenkin puuttui, oli minkäänlainen ilmanvaihto. Hotelli mainosti ilmastointia, joka kuitenkin osoittautui lämmittimeksi, mikä ei ihan ollut tarpeellinen yli 30-asteisessa säässä.

Se hyvä puoli saunaksi muutetussa asunnossa oli, että olin pakotettu hyppäämään mereen saadakseni itseäni edes hetkeksi viilennettyä. Olen muuten tullut aika nirsoksi uimariksi, enkä luultavasti olisi syöksynyt mereen, jos en olisi ollut niin loppu pitkän ja hikisen päivän – ja vielä hikisemmän asunnon – jälkeen, joten tulipahan heitettyä talviturkki Välimereen. Vaihdoin asuntoa vielä samana iltana, joten kokeilu jäi yhteen kertaan.

 

Tätä maisemaa katselin lapsuudessa lauantai-iltaisin, kun Hugo Mullqvist ja Jytyorkesteri soittivat taustalla. Ulkona miehet seisoivat tupakkaringeissään, naiset hiipivät kesämekoissaan pihan perälle huussiin, ja nuoret tekivät vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen joko mopon pärinällä tai ihailevalla hihinällä. Jossain vaiheessa Verlan puuhiomo ja pahvitehdas luetteloitiin Unescon maailmanperintöluetteloon, ja tanssit joutuivat siirtymään kauemmas museoalueelta. Tänä päivänä Verla on yksi Suomen kesän hienoimmista vierailukohteista, jota käy ihailemassa jopa 30 000 ihmistä vuosittain. Tarina Verlasta ja minusta nyt blogissa – linkki biossa! ✨ ?? When I was a child I used to watch this on many Saturday evenings. I saw men standing there smoking cigarettes, women going to the outhouse with their skirts flying in the wind and young boys and girls trying to impress the opposite sex. A band was playing in the background. Later Verla became a Unesco World Heritage Site, and the dances had to move away from the museum site. Today Verla is one of the most interesting cultural sights in Finland and about 30 000 people visit there every year. There's a story about me and Verla now on the blog – also in English. Link in bio! ✨ ☀️ #verla #verlantehdasmuseo #verlagroundwoodandmill #kouvola #visitkouvola #satasuomikohdetta #suomi100 #unescoworldheritagesite #tripdownmemorylane #matkabloggaaja #matkablogi #travelblogger #travelblog

A post shared by Katja Jankeri (@lahtoselvitetty) on

Heinäkuussa taas tein kesäretken menneisyyteen. Palasin 11 vuoden jälkeen takaisin Verlaan, jossa vietin lapsuuteni kesät. Mökin myymisen jälkeen en palannut takaisin vanhoille seuduille ennen kuin viime kesänä, kun menimme tavallisina turisteina katsomaan Unescon perintökohdetta.

Tehdasmiljöö on hieno, ja sitä on elävöitetty erilaisilla palveluilla, mutta minun vierailuni kohokohta oli vanha riihirakennus. Siellä vietin niin monta lapsuuteni lauantai-iltaa kuunnellen vanhaa tanssimusiikkia ja katsellen tanssivia aikuisia. Tanssinpa aika usein itsekin. Riihen ikkunoista katselin rantakoivuja ja järvimaisemaa, mutta tärkeintä seurattavaa olivat paikalliset teinit, joiden toiminta näytti omituiselta, mutta samaan aikaan kiinnostavalta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, mistä siinä omituisessa näytelmässä oli kyse.

Vuoden viimeinen matkamme oli viikonloppureissu Tanskaan. Matkan pääkohde oli Legoland, mutta tuttuun tapaan aivan muut asiat nousivat pääosaan – kuten nämä hevoset. Olin varannut meille toiseksi yöksi majoituksen maatilalta läheltä Billundia. Ajattelin, että on kiva nähdä myös Tanskan maaseutua ennen syöksymistä legomaailmaan. Tilalla oli eläimiä, sekä suuri piha leikkimistä varten.

Alkuillasta talon isäntä tuli keskeyttämään ruokailumme kysyäkseen, haluaisimmeko lähteä hevosajelulle. Hän lähtisi viemään hevosiaan iltalenkille, ja voisimme hypätä kyytiin, jos haluaisimme. Ajattelimme hänen vievän meidät pihan ympäri tai pihatien päähän, ja köröttelevän takaisin.

Pihatie ei kuitenkaan riittänyt näille hevosille lenkiksi, vaan köröttelimme useamman kilometrin matkan aina Hvidovren keskustaan asti. Oli aika metkaa istuskella hevosvankkureissa suuren asfalttitien laidalla, kun ihmiset suhauttelivat ohi autoillaan. Aurinko laski tanskalaisten peltojen taakse, ja kaikki tuntui epätodelliselta.

Kaikista tämän vuoden matkoista ja sadoista matkakuvista tämä yksi hetki jäi ehkä parhaiten mieleeni. Olimme lentäneet Tanskaan ja ajaneet pitkän matkan päästäksemme Legolandiin. Matkasta oli puhuttu pitkään ja se oli nimenomaan esikoisen toive.

Mutta sitten tulivat nämä kissanpennut. Kolme pikimustaa pentua ja niiden emo, jotka piirittivät meitä joka hetki Bindesbølgårdin maatilalla, veivät lasten sydämen vahvemmin kuin yksikään lego-rakennelma. Erityisesti tämä pieni reppana, joka retkotti lapsen olkapäällä lempeässä auringonpaisteessa, eikä olisi päästänyt millään irti. Eikä toisaalta olisi lapsikaan.

 

*Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta. IGTT:n vetäjinä Suomessa toimivat matkablogit Vagabonda ja Travellover.

Liity sinäkin mukaan tempaukseen ja jaa reissuinspiraatiota käyttämällä Instagramissa tunnistetta #IGTravelThursday tai #IGTT! Lue tempauksesta lisää täältä.

Minut löydät Instagramista nimellä @lahtoselvitetty.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Outi 12.12.2017 at 20:19

    Marbellasta olen kuullut paljon hyvää. Kuuleman mukaan kaunis eikä liian turistoitunut. Voi pientä vuohenpoikaa! Onneksi maitohanat vihdoin aukesivat. Varmaan hellyyttävä näky!

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 14.12.2017 at 22:48

      Marbella kyllä yllätti suuresti. Ei tosin käyty ollenkaan siellä ökyveneiden satamassa, mutta kaupungin ranta ja vanhakaupunki olivat tosi mukavia. Olisin pyörinyt siellä ihan mielelläni pidempäänkin. Tuo vuohivauva jäi kyllä ainakin minun mieleeni ikuisesti: se on niin uskomatonta, miten nopeasti eläimet nousevat omille jaloilleen ja ryhtyvät toimimaan.

  • Reply Noora | Kerran poistuin kotoa 12.12.2017 at 20:38

    Oi, tuo kissa on aivan ihana! Musta tuntuu, että mäkin olisin saattanut liimautua siihen kiinni 🙂 Nuo tulppaanit ihastuttivat myös, vaikka en suuri kukkafani olekaan. Niissä oli upeat värit. Kivoja tarinoita, jotka eivät pelkästään kuvaa katsomalla avaudu. Hauskaa muuten, mietin samanlaista postausta tämän IGTT-postaukseni aiheeksi. Mutta sitten Suomen onnittelu ja ihastelu ajoi edelle. Ehkä toteutan idean sitten ensi kuussa, taitaisi sopia tammikuun teemaankin.

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 14.12.2017 at 22:50

      Kissat olivat kyllä ihania! Sanoinkin isännällämme, että jos meidän lähdettyämme joku kissoista puuttuu, niin se varmasti löytyy jonkun meidän laukusta. Minustakin näitä tarinoita instagram-kuvien takaa on kiva lukea. Aina ei ole kyse vain kauniista maisemasta, vaan kuvan takana on jotain muutakin. Tammikuussa sitten IGTT:ssä omia kuvia avaamaan!

  • Reply Kati / Lähinnä Kauempana 13.12.2017 at 22:41

    Voi tuota vuohea ja sen maitopartaa. Muistan tän kuvan Instagramista ja liikutuin jo silloin. On ollut melkoinen kohtaaminen vastasyntyneen kanssa. Ja tuo kuvasi on kyllä pysäyttävä, kun vielä verivanatkin näkyvät emon haarovälissä.

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 14.12.2017 at 22:52

      Vuohi oli ihana! Pakko myöntää, että rajasin kuvasta pois hurjimmat verijäljet, koska mulla on instagramissa paljon myös kansainvälisiä seuraajia. Kaikille vastasynnyttänyt vuohi ei ole asia, johon haluaa instassa törmätä, mutta minusta kuva ansaitsee tulla jaetuksi. Ei se synnyttäminenkään helppoa ole!

  • Reply Travelloverin Annika 15.12.2017 at 20:26

    Ihana kombo kaikkea mahdollista! Tykkään itsekin nähdä monenlaista. Lapsiperheessä aikuisille aukeaa tietenkin lasten myötä vielä ihan uusia näkökulmia.

    • Reply Katja / Lähtöselvitetty 26.12.2017 at 10:01

      Mullakin on aina tavoitteena saada matkavuodesta mahdollisimman monimuotoinen. En mitenkään kestäisi reissuja, jotka seuraavat muodoltaan toisiaan, vaan vaihtelua pitää olla. Ja lasten kanssa tosiaan tulee aina uudenlaisia näkökulmia – hyvässä ja pahassa.

    Leave a Reply