Kävin nyt Berliinissä neljättä kertaa. Matkoista kaksi on ollut kahden viikon mittaisia lomia ja kaksi pitkiä viikonloppuja. Mielestäni tunnen kaupunkia jo melko hyvin. Silti aina hämmästyn sitä, kuinka kaupungista löytyy kolkkia, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään.
Ensimmäisen vierailumme majailimme Charlottenburgissa aivan kaupungin länsiosassa. Kävelimme joka päivä pitkin pitkää Kurfürstendammia ja ihmettelimme kauppojen kalliita hintoja. Iltaisin söimme noutokebabia hotellihuoneessa, kun puolivuotias esikoinen oli nukahtanut. Kaupunki ei oikein auennut meille sillä kertaa.
Seuraavat kaksi pidempää matkaa teimme yhdessä ystäväperheen kanssa ja asuimme vuokra-asunnossa keskellä Mitteä vanhan Itä-Saksan puolella. Yhtäkkiä Berliini alkoi näyttää parhaita puoliaan: lukuisia leikkipuistoja, viihtyisiä puistikkoja, joissa ihmiset viettivät aikaansa. Kaikki kulmat olivat täynnä edullisia ruokapaikkoja, joista sai haettua iltaruoat lasten käytyä nukkumaan.
Jokin Mittessä kuitenkin alkoi häiritä yhteensä neljän viikon oleilun jälkeen: vastaantulevat ihmiset olivat aivan kuten minä. Etniseltä alkuperältään, perhekoostumukseltaan ja luultavasti tulotasoltaan he muistuttivat meitä, ja meidän lapsemme olisivat hyvin voineet asua siellä aina. Kuitenkin kaipasin enemmän väriä, kun kerran olin lentänyt senkin verran kauas kotoa.
Vietimme paljon aikaa myös muissa kaupunginosissa: Friedrichshainissa, Neuköllnissä, Kreuzbergissa, Prenzlauer Bergissa. Jokaisessa oli paljon hyviä puolia, mutta kun tällä kertaa mietimme, mihin halusimme majoittua, vastaus löytyi aika helposti: Friedrichshainissa olimme kokeneet muutaman niin onnistuneen hetken, että halusimme niitä lisää.
Rantauduimme Friedrichshainiin lähelle Frankfurter Alleen juna-asemaa. Hotellilta oli vain lyhyt matka Boxhagener Platzille, joka on ehkä yksi lempipaikoistani koko kaupungissa. Platzilla sijaitsee leikkipuisto, jossa aiemmilla kerroilla olemme viettäneet paljon aikaa. Leikkipuiston ulkopuolella nurmikolla istuu ja makaa kaikenlaista kansaa. Paikasta tuleekin helposti mieleen koti-Kallio. Platzia reunustavilla kaduilla on valtavat määrät ravintoloita, joista on helppo hakea ruokaa puistoon. Viikonloppuisin järjestetään tori, jossa on myynnissä tavaran lisäksi valtavat määrät erilaisia herkkuja, joilla jo itsessään voi saada vatsan täyteen.
Boxhagener Platzin kautta oli myös helppo kulkea Warschauer Strassen juna-asemalle. Juna-aseman ympäristö ei ollut kaikkein miellyttävin, sillä kadun varrella puiden varjossa makasivat päivästä toiseen samat hyvin huonoon kuntoon menneet miehet. Toisaalta heidän ohittamisensa muistutti joka päivä siitä, että kaupunki on tosiaan asukkaitaan, eikä meitä turisteja, varten.
Warschauer Strassen vierestä löysimme keitaan, jonka olemassaolosta emme olleet aiemmin tienneet: vanha veturikorjaamoalue, johon on perustettu yökerhoja ja ulkoravintoloita. Esimerkiksi Berliinin kuuluisimmat klubit Cassiopeia ja Suicide Berlin sijaitsevat täällä. Me emme klubeihin astuneet, mutta sen sijaan istuskelimme sisäpihalla, jossa baarin ja leikkipuiston lisäksi oli seinäkiipeilyalue. Berlineriä juodessaan sai seurata eritasoisia seinäkiipeilijöitä, jotka yrittivät päästä ylöspäin.
Nämä uudet kotikulmat olivat niin houkuttelevia, että niiltä oli hankala lähteä pois. Vietimme yhden päivän turistikeskittymässä Brandenburgin portin liepeillä, kun yritimme Reichstagiin ja lähdimme jokiristeilylle, mutta muuten päädyimme istumaan pitkät tovit Friedrichshainissa. Vaikkemme tarkoituksella jääneet sinne notkumaan, jokainen ateria ja juomatauko venyi, kun auringonpaisteessa sai seurata ohikulkevia ihmisiä. Kävimme jopa juomassa kahvit Boxhagener Platzin leikkipuiston kulmalla, vaikkei yhtään lasta tällä kertaa mukana ollutkaan.
Saimme myös yhden uuden unohtumattoman Friedrichshain-kokemuksen vanhojen joukkoon: hotellimme vieressä sijaitsi kulmabaari Zum Igel (eli siili), johon lauantaipäivänä miehet olivat kokoontuneet pelaamaan. Paikassa oli tuhti tupakansavu ja tarjoilija nousi pelipöydästä laskemaan olutta laseihin. Juomat hän merkitsi viivoilla vihkoon pöydän kulmalle. Ravintolassa oli myös vanhempi mies, joka oli selvästi kerännyt jo useamman viivan. Hän tuli pöytämme viereen ja alkoi kyynel silmässä selittää jotain saksaksi. Sanaakaan emme ymmärtäneet, mutta vaikutti kuin hän olisi selitellyt olotilaansa. Niin kuin me suomalaiset emme olisi sellaiseen tottuneet.
Friedrichshain ei ole kiistatta Berliinin paras kaupunginosa, mutta se on sitä minulle – ainakin tällä hetkellä. Ehkä jonain päivänä kyllästyn siihen ja palaan Mitteen, tai sitten astun askeleen pidemmälle ja siirryn Kreuzbergiin. Siellä nyt piipahtaessamme päädyimme heti keskelle turkkilaista hääsaattuetta sekä mielenosoitusta. Eikä se ole mitenkään tavatonta.
Nyt en kuitenkaan kaipaa ihan niin paljon väriä jokaiseen päivään, vaan Friedrichshain riittää minulle hyvin.
Niin — ja se Adele!
Meidän matkallamme oli muukin tarkoitus kuin päästä haistelemaan Friedrichshainin ilmapiiriä: lauantai-illan ohjelmassa oli Mercedes Benz -areena ja siellä Adele. Ihana oli!
1 Comment
[…] käväisimme taas vaihteeksi Berliinissä, mutta nyt lapset jäivät kotiin. Me lähdimme kaupunkiin ensimmäistä kertaa aikuisten kesken, […]