Kaukokaipuun jäljillä

Sitten kun minä istun Jamaikalla palmun alla kuuntelemassa reggaeta ja juomassa rommikolaa. Jonain päivänä lähden Tahitille kirjoittamaan kirjaa. Näitä lauseita isäni toisteli jo varhaisessa lapsuudessani. Hän myös esitteli vähän väliä Kilpisjärven suurten pilkkikilpailujen vaikuttavaa palkintolistaa. Sinnekin hän haaveili lähtevänsä jonain päivänä.

Minä opin kaiken kaukokaipuusta jo lapsena. Isäni haaveili aina kaukaisista kohteista, joihin hän pakenisi räntäsadetta ja arkisia velvollisuuksia. Minäkin opin jo varhain tutkimaan läpi kielikurssikatalogit, vaihto-oppilasvuosiesitteet ja au pair -vaatimukset. Jossain vaiheessa minulla olikin lista näistä ulkomaankohteista, joihin lähtisin vuorotellen.

Päätin kuitenkin jo varhain, etten jäisi kaukokaipuun vangiksi. Maailmalle lähteminen ei voinut olla niin ihmeellistä, ettenkö siihen pystyisi. Aloitin ilmoittamalla vanhemmilleni, että aion lähteä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Näin jälkikäteen ajateltuna noin iso rahallinen ja henkinen panostus ei voi olla vain ilmoitusasia, mutta sellaisena se meillä meni läpi. Minä olin tutkinut vaihtoehdot ja tiesin tarkkaan, mitä lähteminen tarkoittaisi, joten vanhempani tyytyivät ilmoitukseeni.

Minun vaihto-oppilasvuoteni aloitti myös minun ja isäni yhteiset matkat. Hän lensi kauas Yhdysvaltain keskilänteen osallistuakseen kouluni päättäjäisiin. Samalla pääsin esittelemään hänelle ympäristön, jossa olin lähes vuoden viettänyt ja johon olin omalla tavallani juurtunut.

IMG_0399

Toisen kerran teimme yhdessä matkan, kun repäisimme isäni irti kaukokaipuusta hänen 60-vuotispäiviensä kunniaksi ja lähetimme risteilylle Suezin kanavalle ja Punaiselle merelle. Muita innokkaita seuralaisia ei ollut, joten minä lupauduin lähtemään seuraneidiksi. Asuimme viikon samassa hytissä, söimme jokaisen ateriamme yhdessä ja istuimme tuntikausia bussissa matkalla pyramideille ja Jordanian Petraan.  Kertaakaan minua ei harmittanut, että olin matkalla juuri isäni kanssa.

Kaukokaipuu on ihana asia. Se antaa mahdollisuuden haaveilla kaukaisista paikoista ja muistella koettuja asioita. Sen vangiksi ei kuitenkaan voi jäädä, sillä muuten elämä muuttuu sitku-elämäksi. Tämän havainnon vuoksi en ole lopettanut matkailua sittenkään, kun perhe on kasvanut lapsilla. Päinvastoin olen lasten ohella pakannut matkaan myös nuo omat vanhempani, joista etenkin toinen istuisi muuten edelleen pöydän ääressä sitkuttelemassa. Nyt hän on lennellyt ympäri maailmaa ja matkustanut laivoilla, junilla ja tuktukeilla.

Eräs reissukokemusten huipuista olikin se hetki, kun astuimme laivasta Jamaikan Ocho Riosissa. Vaikka kyseessä oli täysin risteilijöitä varten rakennettu satama ja keinotekoinen kohde, jossa kaikki oli tehty valmiiksi, oli hetkessä jotain maagista. Löysimme vielä vihdoin rantakaistaleen, jonka innokas vahtipoika Wilson juoksi hakemaan kaupasta pullon rommia ja toisen pullon coca colaa. Niistä sitten rakensimme isälleni juoman, jota hän hörppi muovimukista palmun alla istuen. Vaikka reggae ei juuri sillä hetkellä soinut, soi kaikessa ikimuistoinen sävel.

Myös Kilpisjärvellä hän on käynyt, useammankin kerran. Vain tuo Tahiti puuttuu listalta. Jos olen rehellinen, niin en tiedä, toteutuuko tuo haave koskaan. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä tärkein on jo tullut todistettua: haaveita voi toteuttaa, eikä niiden ole pakko antaa jäädä pelkälle puheen tasolle. Ehkä ne kaikki eivät toteudu, mutta osa toteutuu, ja jo se on arvokasta.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply