4/501: Tarinoita kahdesta kaupungista

Bounty Booksin kirjaan 501 Must-Visit Destinations on päässyt myös Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla sijaitsevat suuret järvet. Minun on hieman hankala ajatella, mitä osia noista järvistä pitäisi kokea, ja erityisesti miten ne voi niputtaa yhden noin suuren käsitteen alle. Suurten järvien alueelle kun kuuluvat niin autoteollisuuden jäljiltä rapistunut Detroit kuin laajat läänit Wisconsinin ja Michiganin maaseutuakin.

Minulla on kokemusta kahdesta järvien rannalla sijaitsevasta kaupungista. Näitä kaupunkeja yhdistää paitsi se, että olen tehnyt molempiin vain hyvin pikaiset vierailut, myös se, että niihin haluaisin ehdottomasti palata uudelleen. Muuten kokemukset ovat olleet hyvin erilaiset.

Ontario-järven rannalla sijaitseva Toronto on yksi viime vuosien trendikkäimmistä kaupungeista ja sitä on usein kutsuttu Kanadan New Yorkiksi. Minun reissuni kaupunkiin on ikimuistoinen oikeastaan sen vuoksi, että New Yorkissa riehuneen lumimyrskyn vuoksi me pääsimme lähtemään matkaan päivän myöhässä, ja vietimme Torontossa vain yhden yön. Ylittäessämme junalla rajaa vain vuorokautta Kanadaan saapumisen jälkeen tulliviranomaiset ymmärrettävästi kysyivät aika monta kysymystä ennen kuin uskoivat tarinani. Silloin jos koskaan olen ollut tyytyväinen siitä, että koko perheellämme aina appiukkoa ja hänen vaimoaan myöten on sama sukunimi, kun saimme koko porukan kuitattua yhdellä selityksellä.  Varsinkin kun seurasin, kuinka tarkasti edessämme istunut lyhytkasvuinen nainen sai esitellä matkalaukkunsa sisältöä tulliviranomaisille. Meidät jopa päästettiin junasta raja-alueella, kun olimme jäämässä kyydistä heti rajan jälkeen Niagara Fallsissa, taksinkin vielä tilasivat meille.

Toinen minulle tuttu kaupunki on Michigan-järven rannalla sijaitseva Chicago, johon liittyy Toronton tavoin montakin tarinaa. Olen itse asiassa vieraillut Chicagossa useammankin kerran, mutten silti voi sanoa, että minulla olisi mitään kattavaa kuvaa kaupungista. Olen enemmänkin ollut narun päässä pässinä, jota kuljetetaan paikasta toiseen.

Ensimmäinen kokemukseni Chicagosta on O’Haren lentokentältä elokuussa 1995. Olin 17-vuotias ja minut oli juuri ohjattu Tukholman kautta O’Haren terminaalista toiseen ja jätetty eräälle portille stand-by -jonoon odottamaan paikkaa aiemmalle lennolle. Olin ollut hereillä jo vuorokauden verran ja yritin väkisin pitää itseäni hereillä, jotta kuulisin kuuluttaisivatko he nimeäni. Loppujen lopuksi kun he sen kuuluttivat, en kyllä saanut siitä juuri selvää, sillä suomalaiset sukunimet ovat yhdysvaltalaisille lähes mahdottomia lausuttavia. Portilla kuitenkin tapasin tulevan hyvän ystäväni, italialaisen Elisabettan, joka ihmetteli televisiossa puhuvaa Jack Nicholsonia. Italian dubbauskulttuuriin tottuneena kun hän ei ollut koskaan kuullut Nicholsonin oikeasti puhuvan omalla äänellään. Myös Betta sai stand-by -paikan kyseiselle lennolle, ja yhdessä matkasimme viimeisen pätkän Iowan Des Moinesiin ja kohti uutta suurta kokemusta.

Toisen kerran piipahdin O’Haren lentokentällä elokuussa 1998. Olin juuri lentänyt Helsingistä New Yorkiin, josta jatkolento Chicagoon oli useita tunteja myöhässä. O’Harella minun piti juoksuttaa matkalaukkuni lähtöportille, sillä muut matkatavarat oli jo viety lentokoneeseen. Kun vihdoin pääsin oikealle portille, minulle selvisi, että seuraavakin lento oli myöhässä. Muutamaa tuntia myöhemmin selvisi myös se, että koko lento joudutaan perumaan, ja joudun kantamaan matkatavarani taas takaisin sille samalle check-in -tiskille, jolta olin aiemmin lähtenyt juosten pois. Siellä minä sitten 20-vuotiaana tyttösenä nukuin O’Haren sohvalla, joka oli metallisella tangolla jaettu vain kahden istuimen levyiseksi. Repun laitoin tyynyksi pään alle, mutta matkalaukut jätin viereeni lojumaan. Ajattelin, että jos joku nuo huonon onnen laukut haluaa viedä, niin vieköön. Ystävällinen virkailija kuitenkin vinkkasi minulle naisjoukon, joka oli menossa nukkumaan samalle portille, joten päätin pysytellä tuon joukon lähettyvillä.

Vaikka olen Chicagossa viettänyt paljon aikaa O’Haren lentokentällä, olen vieraillut siellä muutenkin, olenpa viettänyt siellä yhden joulunkin. Tuosta joulusta muistan lähinnä sen, kuinka lähdimme jouluaattona elokuviin. Se oli päivä, jolloin oikeastaan vain odotettiin joulupäivää ja sitä, että saisi lahjoja. Elokuva kun oli vielä Steve Martinin tähdittämä Morsiamen isä 2, olisi tuon päivän voinut viettää toisinkin. Ymmärrän hyvin, miksi Suomessa lahjat jaetaan jo aattona.

Kävin kaupungissa myös päivän mittaisella kouluretkellä, jolloin tutustuimme tärkeimpiin nähtävyyksiin, kuten silloiseen Sears Toweriin, joka nykyään tunnetaan nimellä Willis Tower. Tuolta retkeltä muistan tajunneeni heti sen, miksi Chicagoa kutsutaan tuuliseksi kaupungiksi, sitä se todellakin oli. Erityisesti muistan kuitenkin sen, kuinka seisoimme Michigan-järven rannalla ja ajattelin, että tuossa nyt ovat ne suuret järvet. Se oli erityinen hetki, sillä vaikka oli elämässään nähnyt valtavan määrän erikokoisia järviä, oli mittakaava nyt täysin eri. Ehkä suuret järvet ovat juuri tästä syystä päässeet myös Bounty Booksin kirjaan: viisi suurta järveä kun ovat aivan eri asia kuin tuhat pientä, ja ehkä myös tästä syystä pitäisi niin Torontoon kuin Chicagoonkin vielä palata. Ja mahdollisimman pian.
Tämä teksti on osa sarjaa, jossa kerään 501 kohdetta, joissa pitäisi ennen kuolemaansa käydä. Lista perustuu Bounty Booksin julkaisemaan teokseen 501 Must-Visit Destinations. Lisää tästä keruuprojektista löytyy täältä.
Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply