Päättymätön Bangkok

Muistan teinivuosiltani kappaleen, jossa laulettiin yhdestä yöstä Bangkokissa. 1980-luvun diskorytmeineen tuo kappale soi päässäni jokaisena päivänä, jona yritin ottaa selvää tuosta miljoonakaupungista. En missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi tuohon kaupunkiin yhdeksi yöksi, sillä minulle ainakaan eivät riittäneet ne kahdeksankaan yötä, jotka minä siellä nyt vietin.

Bangkokin suurin ongelma on sen mittakaava. Kun perusturistina katseli kaupungin karttaa ja pohti sopivaa päiväkohdetta, unohti aina, ettei liikkuminen ole helppoa. Kaupungissa on toki hyvä ja toimiva joukkoliikenne, mutta jokapäiväinen ahtautuminen täpötäysiin skytrain-juniin tai hyppely laiturilta liikkuvaan jokilaivaan ja pois lastenrattaiden ja nelivuotiaan kanssa vaativat aina aikaa ja reipasta matkailumieltä. Erityisesti tätä matkailumieltä piti pysähtyä hyvin usein ruokkimaan joko konkreettisesti ruoalla ja juomalla, tai vähintään vierailulla jonkin tavaratalon leluosastolle. Leluosastolla pienen lapsen kokoista prinsessanukkea ihmetellessä väsymys aina unohtui, mutta se myös vei ison osan valoisasta ajasta. Pimeä kun laskeutui kuin valokatkaisijaa kääntämällä aina kuudelta, ja siinä vaiheessa oli mukavaa olla joko majoituspaikalla tai ainakin jossain suhteellisen tutussa ympäristössä.

Käveleminen oli Bangkokissa lähes mahdoton laji. Jalkakäytävät olivat hyvin harvassa, ja usein nekin oli täytetty myyntikojuilla tai roskapöntöillä. Kadut olivat myös erittäin kuoppaisia ja täynnä erilaisia korkeuseroja, mitkä aiheuttivat paitsi vaikeuksia pienipyöräisten matkarattaiden kanssa, myös jonkin verran asfaltti-ihottumaa pieniin polviin. Hankalinta kuitenkin oli päästä tien yli: käveleminen suurten katujen välisellä alueella saattoi vielä sujuakin, mutta homma meni hankalaksi heti, kun piti päästä suuren tien yli. Suojatiet olivat lähinnä viittaus siihen, missä kohdassa kannatti katsella päättymätöntä autojonoa. Opimme onneksi muutamassa päivässä bongaamaan paikallisen, jonka imussa oli hyvä lähteä juoksemaan tien yli. Juokseminen oli nimittäin tarpeen, sillä autot eivät juuri hidastaneet.

Vaikka kulkeminen oli vaikeaa, jätti kaupunki lähtemättömän vaikutuksen. Ensimmäiset päivät vietimme ihanassa kahden makuuhuoneen asunnossa, jonka suurista ikkunoista oli suora näköala Chao Praya -joelle. Iltaisin nukuttaessani pienempää tyttöä otin aina kirjan käteeni, mutta ilta illan jälkeen jäin tuijottamaan jokea, jolla valaistut jokilaivat lipuivat molempiin suuntiin, sekä Thanon Sathorn -siltaa, jolla autojen loppumattomat etuvalojonot ja suuret screenit valaisivat maisemaa. Toisen puolen viikosta majoituimme Nanalle Sukhumvitin sivukadulle, joka taas oli turistikeskittymänä täynnä elämää. Siellä olivat sulassa sovussa sporttibaarit, joihin ei länsimaisella naisella ollut mitään asiaa, vesipiippukahvilat, sekä ihana italialainen ravintola, jonka pasta maistui monen monituisen kana- ja riisiannoksen jälkeen mahtavalta.

Oman lisänsä kokemukseen toivat taksi- ja tuktuk-kuskit, jotka kerta toisensa jälkeen halusivat viedä aivan eri paikkaan, kuin mihin pyysi; sekä turistijonot, jotka vaelsivat päättymättöminä kaikkien kuuluisimpien nähtävyyksien liepeillä. Leimallista Bangkokille ja koko Thaimaalle kuitenkin oli, että ensimmäisen kerran kohdatessamme nyrpeän näköisen naaman, kyseessä oli täyteen ammutussa skytrainissä matkustava suomalainen mieskaksikko, joka kommentoi selässäni olevaa lasta. Paikalliset eivät tuntuneet pahastuvan mistään.

Minä haluaisin ehdottomasti mennä Bangkokiin uudestaan. Kaupunki ei ole mikään helppo lapsiperheen kohde, sillä liikkuminen on erittäin vaikeaa, ja kuumuus on pelottavan kokonaisvaltaista. Parin tunnin helpon etenemisen jälkeen vaatteet olivat likomärkiä hiestä ja vesipullot tyhjiä, mutta toisaalta palvelu pelasi joka paikassa. Bangkok ei myöskään ole leikkipuistojen luvattu kaupunki: me löysimme ainoastaan Lumphini Parkin leikkipuiston, jonka laitteet olivat erittäin rapistuneessa kunnossa, ja leikkikaverina oli puolen metrin mittainen lisko; sekä Dusitin eläintarhan leikkipuiston, joka kyseisenä päivänä oli poliisien valtaama. Syy poliisien läsnäoloon selvisi parin päivän päästä, kun televisiossa näkyi kuvaa hallitusta arvostelevista mellakoista, mutta kokemus leikkimisestä keskellä poliisien telttoja ja narulla roikkuvia pyykkejä jäi kyllä mieleen.

Bangkokissa on kuitenkin niin paljon muuta: temppeleitä, palatseja, kauppakeskuksia, toreja, ravintoloita, kioskeja. Lasten kanssa kuitenkin oli tärkeintä, että Bangkokissa oli myös tavallista elämää: töihin matkaavia aikuisia, ostoskeskuksessa maleksivia teinejä, perheitä, jotka lähtivät illalla ulos syömään. Lasten kanssa oli mukavinta ottaa yksi päiväkohde, johon edettiin rauhallisesti pysähdellen ja ihmetellen.

Jos minun kuitenkin pitäisi valita, mitä tekisin yhden yön aikana Bangkokissa, vastaukseni olisi, että ottaisin mahdollisimman täyden skytrainin Siamin asemalle ja asettuisin johonkin kahvilaan tai ravintolaan Siam Paragorn- tai Central World -ostoskeskusten liepeille. Siellä katselisin ohikulkevia ihmisiä ja sitä kirjoa, mitä Bangkokilla on tarjottavana. Tai ainakin sillä osalla Bangkokia, sillä kaupunki todellakin on aivan päättymätön, eikä ole otettavissa haltuun mistään yhdestä paikasta.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply