”Sawatdii kha

and always remember to smile.” Näillä sanoilla kokkikurssimme opettaja opasti meidät thaimaalaiseen tapakulttuuriin. Hänen mukaansa thaimaalaiset tervehtivät aina liittäen kätensä yhteen ja kumartaen, samoin kuin he kiittävät ja hyvästelevät. Ja aina tärkeintä eleessä on hymy.

Tämä piti täysin paikkaansa ainakin sen kuukauden perusteella, jonka me Thaimaassa tänä syksynä vietimme. Ihmiset olivat kaikkialla ystävällisiä: he tervehtivät, kiittivät ja hymyilivät, ja aina myös löytyi apua, kun sitä kaipasi. Aika usein auttaja paljastui joko taksiyrittäjäksi tai räätäliliikkeen sisäänheittäjäksi, joka samalla yritti ujuttaa meille omia palveluksiaan. Väittäisin kuitenkin, että vielä useammin kyseessä oli vilpitön ja pyyteetön halu auttaa. Tällaisia ihmisiä  kohtasimme erityisesti Bangkokissa, missä vanhemmat naiset kaappasivat pienet lapset haltuunsa heti, kun ruuhka vaati ylimääräisiä käsipareja. Esimerkiksi jokilaivassa tarvitsi harvoin huolehtia nelivuotiaasta, kun joku paikallinen rouva oli hänet jo nostanut veneeseen, asettanut omaan suojaansa matkan ajaksi, ja matkan päätteeksi nostanut laiturille pois muiden jaloista.

Auttamisenhalu oli suuri myös hotelleissa ja ravintoloissa. Laukunkantajilla ja tarjoilijoilla se kuuluu tavallaan jo työnkuvaan, mutta silti hämmästyin joka kerta sitä, kuinka matkarattaat oli sijoitettu hyvään paikkaan pöydän lähelle, nelivuotias oli nostettu omalle tuolille istumaan ja yksivuotiaalle oli pyytämättä kannettu korkeampi tuoli, jolla hän istui henkilökunnan ympäröimänä ennen kuin minä olin edes ehtinyt huomata, mihin on tultu. Hotelleissa ei omiin laukkuihin saanut koskea sen hetken jälkeen, kun laukunkantajat huomasivat sinun saapuneen. Minä jopa sain ystävällisen huomautuksen eräässä hotellissa, kun kannoin rinkan huoneesta respaan, enkä soittanut heitä hakemaan sitä. ”It’s my job” oli yleisin vastaus, kun yritti itse nostella omia tavaroitaan.

Ihmisten valtavan halun auttaa voisi kokea myös ahdistavaksi. Suomalaisena on tottunut pitämään huolta omista tavaroistaan ja lapsistaan, ja on tottunut pyytämään tarvitsemiaan asioita. Thaimaassa kaikki tehtiin valmiiksi ennen kuin oli edes ehtinyt huomata kaipaavansa jotain. Aina takaraivossa myös jyskytti ajatus siitä, haluaako juuri tuo henkilö jonkin korvauksen avustaan. Kaikkialla missä turisteja liikkuu, liikkuvat myös ihmiset, jotka haluavat tehdä turisteilla rahaa.

Kuukausi Thaimaassa opetti ottamaan vastaan apua. Painavia laukkuja ei tarvitse aina kantaa itse, vaikka pystyisikin. Lapsen voi antaa toisen ihmisen avustettavaksi, jos se on turvallisempaa kaikille. Ennen kaikkea kuukausi opetti hymyilemään niille ihmisille, jotka auttoivat ja olivat ystävällisiä. Kaikki ne vanhat naiset, jotka ottivat pientä tyttöä kädestä ja auttoivat laiturilta laivaan; kaikki ne nuoret, jotka Bangkokin skytrainissä antoivat istumapaikkansa lapsi sylissä heiluvalle; sekä kaikki ne tarjoilijat, jotka viihdyttivät pieniä lapsia ja kantoivat pöytään leluja, jotta vanhemmat saisivat syödä rauhassa. Tarjoilijoille oli mahdollista jättää hyvä juomaraha, mutta kaikille muille oli vain sanottava ”khop khun kha”, ja ennen kaikkea hymyiltävä leveästi.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply