Opetuksia Berliinistä

 

Ein, zwei, drei, vai mitä niitä nyt olikaan? Kun kävimme Berliinissä esikoisen ollessa vauva vannoin, että jos joskus palaan kaupunkiin, opettelen saksaksi ainakin numerot. Oli äärimmäisen turhauttavaa, kun kaikkia ihmisiä kiinnosti lapsen ikä, enkä neljän päivän aikana oppinut sanomaan edes ”yhdeksän kuukautta”.

Nyt olemme palaamassa Berliiniin kolmen vuoden jälkeen, enkä vieläkään osaa numeroita. Osaan laskea kolmeen, sekä tervehtiä ja kiittää, mutta siihen kielitaitoni edelleen loppuu. Luotan kuitenkin siihen, että tällä välillä olen oppinut paljon muita asioita, joita matkustaessa lapsen kanssa Berliinissä kannattaa ottaa huomioon.

Olen oppinut ainakin, että Berliini on iso ja mielenkiintoinen kaupunki. Edellisellä reissullamme olimme vain kolme yötä pienessä hotellissa lännen puolella ja aloitimme jokaisen päivän kävelemällä pitkän ja hienon ostoskadun Kurfürstendammin lähes päästä päähän. Katu oli sinänsä näkemisen arvoinen, vaikkei liikkeisiin kannattanutkaan poiketa, mutta yksi kerta joka-aamuisen ja –iltaisen rupeaman sijaan olisi riittänyt. Neljä päivää ei riittänyt lähimainkaan siihen, että olisi ehtinyt saada kaupungista jonkinlaisen kokonaiskuvan ja olisi vielä ehtinyt istahtaa rauhassa alaskin jossain vaiheessa. Tällä kertaa lähdemme reissuun kahdeksi viikoksi ja olemme vuokranneet asunnon huomattavasti kauempaa idästä. Nyt yritämme päästä mukaan kaupungin henkeen jo heti kotiovelta ja yritämme säästää jalkoja yhden kadun tallaamisen sijaan kaikille niille muille hienoille reiteille, joita Berliinistä löytyy.

Edellisellä matkalla meillä oli mukanamme yhdeksän kuukauden ikäinen vauva, joka viihtyi hyvin rattaissa. Kävelimme siis edestakaisin pitkin kaupunkia ja pysähtelimme terasseille syömään. Nyt matkassa on kuusikuukautisen vauvan lisäksi melkein nelivuotias vauhtipakkaus, jota on turha yrittää työnnellä rattaissa. Hänelle emme edes viitsi ottaa rattaita mukaan, vaan pelkän kantorepun, jossa häntä voi tarpeen tullen kannella, kun omat voimat loppuvat. Olen myös ottanut etukäteen selvää siitä, mitä leikki-ikäisen kanssa voi Berliinissä tehdä. Matkaoppaat – lähinnä Mondo – suosittelevat tietysti eläintarhaa sekä Babelsbergin elokuvastudioita hieman kauempana Potsdamissa. Eläintarhassa kävimme jo edellisellä reissulla, mutta käymme luultavasti uudelleen. Jos meillä ei olisi valokuvia esikoisesta erilaisia isoja eläimiä taustalla, hän ei edes uskoisi käyneensä siellä. Sama tosin käy luultavasti nyt Pikkusiskon kanssa. Potsdamin retkeä harkitsemme vakavasti, sillä elokuvastudiot kiinnostavat itseäkin.

Matkaoppaiden lisäksi olen tutustunut tarjontaan kyselemällä ystäviltä. Erään kolmilapsisen perheen suosikkeja kaupungissa ovat olleet sen leikkipuistot. Niitä on kuulemma paljon ja ne ovat suomalaisia haastavampia, joten lapsi joutuu tosissaan yrittämään vaikkapa kiipeilyä. Lasten kanssa Berliinissä käyneet muistavat myös aina ylistää leikkipuistoja, joiden vieressä on terasseja, joihin aikuiset voivat mennä istuskelemaan lasten kirmaillessa puistossa. Kuulostaa hyvältä.

Tärkein opetus Berliinistä ja lasten kanssa sinne matkustamisesta lienee kuitenkin se, että asioihin täytyy suhtautua rennosti. Berliini on rento kaupunki, eikä sen henkeen sovi juokseminen nähtävyydestä toiseen kiljuvien lasten kanssa. Sen sijaan siellä täytyy käppäillä rauhallisesti katuja ristiin rastiin ja pysähdellä puistoihin ja ravintoloihin lepäämään ja katselemaan ympärilleen. Ravintoloista ja kioskeista saa ruokaa sen verran halvalla, ettei itseään kannata stressata miettimällä ruokalistoja tai lounasaikoja. Berliiniä ei kuulu katsoa pala kerrallaan, vaan se kuuluu hengittää ilmana ja tunnelmana, joista voi sitten nauttia täysillä. Vaikka Berliini tuntuukin kaiken rennon ja mutkattoman olemisen pääkaupungilta, taidan silti ennen lähtöä opetella sanomaan saksaksi ”kuusi kuukautta” sekä ”neljä vuotta”. En usko, että kielimuuri ehtii murtua sen enempää tälläkään matkalla.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply