Suomen suurin matkablogiyhteisö

Berliinin muuria etsimässä

Berliinistä on vaikea puhua mainitsematta kaupungin vuosina 1961–1989 halkonutta muuria. Ehdin käydä jaetussa Berliinissä kesällä 1988, ja nyt olikin harvinaisen mielenkiintoista palata tutkimaan mitä surullisesta muurista on jäljellä.

Berliinin kahtiajako alkoi toisen maailmansodan päättyessä, kun voittajavaltiot miehittivät Saksan ja maa jaettiin Yhdysvaltojen, Britannian, Ranskan sekä Neuvostoliiton hallitsemiin vyöhykkeisiin. Samalla myös Saksan suurin ja tärkein kaupunki Berliini lohkottiin neljän miehittäjämaan kesken, vaikka se sijaitsikin keskellä Neuvostoliiton hallitsemaa aluetta. Länsimaiden ja Neuvostoliiton väliset kiistat johtivat vuonna 1949 kahden eri valtion perustamiseen. Länsimaiset miehittäjät eivät juurikaan puuttuneet Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan asioihin, kun taas Neuvostoliitto juurrutti Saksan demokraattiseen tasavaltaan DDR:ään eli Itä-Saksaan kommunismin aatteen.

Vapaampi ja vauraampi länsi houkutteli itäsaksalaisia, joista oli tahtomattaan tullut kommunistimaan kansalaisia. Berliinin sisäistä rajaa ei valvottu, joten kolmisen miljoonaa ihmistä muutti tätä kautta länteen, kunnes kaikki muuttui elokuisena yönä vuonna 1961. Itä-Saksan johto sai joukkopaosta tarpeekseen ja rakensi ilman ennakkoilmoitusta muurin, joka nousi sotilaiden valvonnassa jakamaan kaupungin. Länsi-Berliinin ympäröinyttä muuria kutsuttiin idässä ”antifasistiseksi suojamuuriksi”, vaikka sen todellinen tehtävä oli estää itäsaksalaisten pako länteen.

Rakennustyö eteni vuosien kuluessa vaiheittain ja muuria syntyi lopulta yli 150 kilometrin verran. Lopputuloksena oli kaksi vierekkäistä betonimuuria, joiden väliin jäi kuoleman käytäväksi kutsuttu alue. Pakenemisesta tuli hengenvaarallista, sillä rajavartijat ohjeistettiin ampumaan muurien väliin päässeet karkurit. Liikkumista rajoittanut muuri erotti perheitä ja ystäviä toisistaan, joten sitä vastustettiin voimakkaasti. Lännessä asuneet saksalaiset pyrkivät auttamaan itään jääneitä monin tavoin. Lopulta muissa kommunistimaissa tapahtuneiden muutosten rohkaisema itäsaksalaisten kapina pakotti vallanpitäjät avaamaan rajan marraskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1989.

Kävin Berliinissä edellisen kerran kesäkuussa 1988, jolloin muuri vielä halkoi kaupunkia. Majoituimme suomalaisen turistiryhmän mukana pariksi yöksi Länsi-Berliiniin, josta kävimme bussiretkellä idän puolella. Checkpoint Charlien raja-asemalla kului noin tunti. Minä olin se äidin passiin merkitty ein Kind, jolla ei ollut virkailijoiden hämmästykseksi omaa passia lainkaan. Pääsimme joka tapauksessa Itä-Berliinin, jossa paikallinen opas kertoi melko avoimesti elämästä muurin toisella puolella. Jos rahat riittivät auton ostamiseen, joutui Trabantin tai Wartburgin saamista odottamaan vähintään viisi vuotta. Vielä pahemmalta kuulosti, ettei kaikissa kerrostaloasunnoissa ollut edes omaa vessaa.

Kävimme Treptowin puistossa katsomassa suurta neuvostosotilaiden muistomerkkiä sekä vierailimme Pergamon-museossa ihmettelemässä muinaisia esineitä. Brandenburgin porttia emme päässeet näkemään, sillä muurin lähellä sijainneita alueita oli sinä päivänä suljettu niin autoilta kuin jalankulkijoiltakin. Syynä oli Länsi-Berliinissä järjestetty Michael Jacksonin konsertti. DDR:n hallinto halusi varmistaa, ettei länsimainen hapatus kuuluisi idän nuorison korviin.

Itse muurin pääsimme näkemään lännen puolelta. Myös kuoleman käytävästä sai hyvän käsityksen kiipeämällä näköalatasanteen päälle. Koko muuri tuntui jotenkin oudolta. Jos jonkun maan täytyi rakentaa jotain tällaista estääkseen ihmisten pääseminen pois, eivät sellaisen maan asiat voineet olla kovin hyvin. Muurin läntinen puoli oli erilaisten maalausten ja töherrysten peitossa. Jos aikamatka 1980-luvulle kiinnostaa, voit lukea aiemmin julkaistun juttuni Euroopassa kesällä 1988.

Tuntuu nostalgiselta palata Checkpoint Charlien rajanylityspaikalle lähes 35 vuoden tauon jälkeen. Paikan ulkonäöstä ei ole jäänyt erityisiä muistijälkiä, sillä mielessä ovat paremminkin bussiin nousseet tuimailmeiset rajavartijat. Nykyisin paikalla on kaltaisteni turistien piirittämä kopio valkoisesta vartiokopista. Viereinen Mauermuseum kertoo muurin historiasta, mutta jätämme siellä käynnin väliin.

Suuntaamme Mauermuseumin sijaan kulman taakse Die Mauer – Asisi Panorama -näyttelyyn, mikä onkin erinomainen ratkaisu. Lippuluukullakaan ei ole lainkaan jonoa.

Asisi Panorama on taiteilija Yadegar Asisin luoma jättimäinen maalaus, joka kiertää pitkin sylinterinmuotoisen rakennuksen sisäseinää. Toisessa näyttelyhuoneessa on esillä tavallisten ihmisten muistoja ja valokuvia Berliinin muuriin liittyen. Tekstien tarinat liittyvät muurin rakentamiseen, elämään muurin varjossa sekä muurin murtumiseen. Nähtävillä on myös aiheeseen liittyviä videoita. Tarinat kertovat muurin historiasta niin koskettavalla tavalla, että niihin syventyy mielellään.

Päänähtävyys on joka tapauksessa 60 x 15 metrin kokoinen kaarevalle seinälle toteutettu taideteos, jota kiivetään ihailemaan korokkeelta käsin. Vaikka kyseessä onkin vain paikallaan pysyvä kuva, on kokemus 1980-luvun Berliinin syysillasta hämmästyttävän vahva. Hämyisessä tilassa vaihtuva valaistus sekä taustalla kuuluvat äänet vahvistavat tunnelmaa. Kuultavissa on esimerkiksi sateen ja hälytysajoneuvojen ääniä sekä historiallisia puheita. John F. Kennedyn kuuluisat sanat Ich bin ein Berliner jäävät varmasti mieleen.

Maalaus on täynnä tarkasti maalattuja yksityiskohtia, joita on helppo uppoutua katselemaan pitkäksi aikaa. Visuaalisesti näyttävä teos kuvaa historiaa niin havainnollisesti, että lapsetkin viihtyvät sen äärellä hyvän tovin. Näkymä esittää Kreuzbergin kaupunginosaa, jossa Yadegar Asisi itsekin 1980-luvulla asui. Teoksessa on käytetty taiteilijan vapautta yhdistelemällä Asisin omia muistoja samaan kuvaan. Maisema tuntuu hetkittäin jopa niin kolmiulotteiselta, että sen juurella käyviä oikeita ihmisiä on vaikea erottaa maalatuista. Myös teoksessa näkyvä suuri puu näyttää paikan päällä nähtynä oudosti aidolta.

Kylmän sodan aikainen Länsi-Berliini ja erityisesti muurin vieressä sijainnut rähjäinen Kreuzberg veti puoleensa maahanmuuttajia sekä kaikenkirjavaa vaihtoehtoväkeä. Berliini oli houkutteleva paikka ottaa etäisyyttä muualla Länsi-Saksassa asuneisiin perheenjäseniin, minkä lisäksi etuna oli vapautus asepalveluksesta. Muurin toisella puolella häämöttää Itä-Berliinin keskus Mitte televisiotorneineen ja savupiippuineen.

Asisi Panorama on saanut myös pettyneitä arvosteluja, mutta ainakin meidän perheellemme se on vaikuttava ja hyvinkin positiivinen kokemus. Teoksen katselemiseen kannattaa varata reilusti aikaa ja antaa mielikuvituksen laukata valloillaan. Pääsylippua on turha maksaa, jos aikomuksena on vain tulla ”suorittamaan nähtävyys”, ottaa valokuva ja jatkaa kiireesti seuraavaan kohteeseen. Minulle Asisi Panoraman katseleminen oli yksi koko Berliinin-matkan parhaista hetkistä.

On helppo ymmärtää, että berliiniläiset halusivat tuhota vihatun muurin mahdollisimman nopeasti. Muutamia muurin osia on silti säilytetty historiallisina muistomerkkeinä. Tunnetuin näistä on reilun kilometrin mittainen East Side Gallery, joka löytyy Itä-Berliiniin kuuluneesta Friedrichshainin kaupunginosasta Spree-joen rannalta. Tämä osa muurista täyttyi jo pian Berliinin yhdistymisen jälkeen eri maista kutsuttujen taiteilijoiden rauhaa henkivillä teoksilla. Maalauksia on myöhemmin restauroitu niin, että ne ovat tällä hetkellä erinomaisessa kunnossa.

East Side Gallery on suosittu turistikohde, joten jalkakäytävä uhkaa paikoitellen täyttyä valokuvia räpsivistä ihmisistä. Meidän tammikuisella vierailullamme on kuitenkin sen verran väljää, että kokemus tuntuu miellyttävältä.

Matkailijoita kerääntyy erityisesti kuuluisimpien taideteosten äärelle. Yksi näistä on Neuvostoliiton johtajan Leonid Brežnevin ja Itä-Saksaa pitkään hallinneen Erich Honeckerin sosialistinen veljessuudelma, jolla sinetöitiin kahden valtion yhteenkuuluvuus. Teoksen maalannut Dmitri Vrubel menehtyi viime vuonna Berliinissä koronaviruksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Oma suosikkini on Birgit Kinderin maalaus muurin läpi syöksyvästä Trabantista. Kuvasta löytyy paljon symboliikkaa, sillä itäsaksalaisen auton rekisterinumerona on muurin murtumisen päivämäärä.

Myös saksaniranilaisen Kani Alavin maalaus It Happened in November jää mieleen. Se kuvaa rajan avautumisen mahdollistamaa ihmisvirtaa idästä länteen.

Shamil Gimajevin värikylläinen Worlds People, we are one people on täynnä erilaisia hahmoja sekä viestejä. East Side Gallerylla riittää katseltavaa, sillä sen matkalle mahtuu noin sadan eri taiteilijan aikaansaannoksia. Muuri on jo historiallisen merkityksensä ansiosta mielenkiintoinen nähtävyys, mutta jos katutaide kiinnostaa, kannattaa myös maalausten ihailemiseen varata aikaa.

East Side Galleryn ja joen väliin jäävä puistoalue kuului muurin vuosina kuoleman käytävään. Muuri näyttää tältä puolelta katsottuna sellaiselta, millaisena se jäi lapsuuden matkaltani mieleen. Seinä on sotkettu vähemmän taiteellisilla graffiteilla ja vaaleaa pohjaväriäkin on vielä näkyvissä.

Toinen hyvä paikka muurin katselemiseen on Itä-Berliiniin kuuluneen Prenzlauer Bergin kaupunginosan laidalta löytyvä Mauerpark, joka tunnetaan myös sunnuntaisista kirpputori- ja karaoketapahtumista. Tämäkin puisto on syntynyt suurimmaksi osaksi entisen kuoleman käytävän paikalle. Viheralue tuo mieleen ne asukkaat, joille Berliinin yhdistyminen tuotti eniten harmia. Muurien väliin jäänyt joutomaa oli nimittäin varsinainen paratiisi Berliinin tuhansille kaneille. Muurin murtuessa ne menettivät rauhallisen kotinsa ja joutuivat yrittämään selviytymistä kaupungin melskeessä.

Mäen päältä löytyy pätkä aitoa ja alkuperäistä Berliinin muuria, joka on täällä Mauerparkissakin täynnä katutaidetta. East Side Galleryn tilaustöistä poiketen täällä ei näy nimekkäiden artistien maalauksia, vaan seinä vaikuttaa olevan kenen tahansa käytettävissä.

Mauerparkin graffitien joukossa on pari hienoa teosta, mutta muut eivät ainakaan omiin silmiini näytä kovin kauniilta. Muurin ulkonäkö muuttuu jatkuvasti, sillä meidänkin vierailumme aikaan työn touhussa on useampia maalareita. Täällä on helppo huomata, kuinka väliaikaisuus kuuluu katutaiteen luonteeseen.

Heti muurin toisella puolella sijaitseva Friedrich-Ludwig-Jahn-Sportpark oli kaupungin kahtiajaon vuosina merkittävä stadion, sillä se toimi kymmenen peräkkäistä Itä-Saksan mestaruutta voittaneen Dynamo Berlinin kotikenttänä. Dynamon taustalla oli DDR:n pelätty salainen poliisi Stasi, eikä joukkueen menestys perustunut pelkkään urheilulliseen etevyyteen.

Kolmas matkamme varrelle osunut Berliinin muurin osa löytyy Niederkirchnerstraßen varrelta eli itään kuuluneen Mitten ja lännen Kreuzbergin kaupunginosan rajalta. Parisataametrinen muurin jäänne on karu, eikä katutaiteesta ole täällä tietoakaan. Muurin juurella toimii natsien hirmuteoista kertova Topographie des Terrors -museo. Se pystytettiin pahamaineisen Gestapon päämajan paikalle.

Potsdamer Platzin aukiollakin voi katsella muuria, tosin vain muutaman palkin verran. Täällä muurin jäänteet on kuorrutettu graffitien sijasta purukumilla. Paikalla on myös muurista kertovia infotauluja. Läheisen Erna-Berger-Straßen varrella seisoo edelleen yksi muurin vartiotorneista, mutta jätämme sen omalla kierroksellamme väliin.

Muurista on edellä mainittujen lisäksi jäljellä myös muutamia muita osia, joista merkittävin lienee Bernauer Straßen varrella sijaitseva Berlin Wall Memorial eli Berliinin muurin muistomerkki. Säilytetyn muurin osan lisäksi paikalla on ulkoilmanäyttely sekä vierailukeskus.

Vaikka ensimmäisellä Berliinin-matkallani kovasti ihmettelinkin jaettua kaupunkia, en osannut kunnolla ymmärtää muurin merkitystä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Ystävät ja sukulaiset oli erotettu väkisin toisistaan vuosikymmeniksi. Suuri ihmisjoukko jäi eräänlaisiksi panttivangeiksi itään ja toisaalta Länsi-Berliini oli kummallinen pieni saareke keskellä kommunistista valtiota. Onneksi muutoksen tuulet puhalsivat ensimmäisen Berliinin-matkani jälkeen nopeasti. Muuri kaatui ja Saksa yhdistyi. Toivottavasti tämä kaikki toimii opetuksena nykyisille sekä tuleville sukupolville, eikä tällaisia muureja enää pystytettäisi.


Tiedon uusista blogipostauksista saat parhaiten tykkäämällä Lähtöportista Facebookissa. Lähtöportti löytyy myös Instagramista ja Twitteristä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

12 Comments

  • Reply Tero 23.1.2023 at 22:55

    Upea, todella mielenkiintoinen postaus.

    • Reply Mika / Lähtöportti 24.1.2023 at 20:28

      Kiitos paljon! On mukavaa kirjoittaa sellaisista aiheista, jotka tuntuvat itsestäni erityisen kiinnostavilta.

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 23.1.2023 at 23:52

    Itse olin 1989 kaksi-kolme-vuotias, joten mitään muistikuvia ei olisi, vaikka olisinkin tuohon aikaan paikalla käynyt. Kuulostaa kyllä huikealta päästä näkemään tuo tilannne omin silmin. Toivotaan tosiaan, että vastaavia muureja ei enää pystytettäisi.

    • Reply Mika / Lähtöportti 24.1.2023 at 20:45

      Lapsena oli vaikea ymmärtää muurin merkitystä. Toisaalta tuosta matkasta jäi paljon muistoja, jotka tuntuvat nyt jälkeen päin erityisen arvokkailta. Kävimme samalla reissulla myös Tšekkoslovakiassa ja edellisinä kesinä Neuvosto-Tallinnassa sekä Leningradissa. Onneksi muuri ja rautaesirippu kaatuivat, mutta ehkä juuri noiden matkojen ja lapsuusmuistojen vuoksi asiaan liittyvä historia tuntuu minusta todella kiinnostavalta.

      Tuli muuten mieleen, että kun Krakovaan menette, niin Crazy Guides järjestää siellä erinomaisia Trabant-kierroksia, jotka vievät rennolla otteella ja hyvin havainnollisesti 80-luvun tunnelmiin.

  • Reply Satu 24.1.2023 at 08:44

    Jotain muutoksen tuulista kertoo sekin, ettei tuosta Checkpoint Charlien kopiokopista saa mitenkään otettua kuvaa ilman KFC:n, Mäkkärin tai Burger Kingin kylttiä taustalla 🙄🙂
    Itse kävin Berliinissä eka kerran 1990-luvulla ja silloin itä oli edelleen hyvin harmaa.

    • Reply Mika / Lähtöportti 24.1.2023 at 20:53

      Joo, huomasin saman, hyvinhän tuo KFC:n kyltti omassakin kuvassani loistaa 😀 Voin kuvitella, että 1990-luvun Berliinissä itä ja länsi ovat olleet kovin erilaisia. Kaupunginosissa on vieläkin omat eronsa, mutta koko kaupunki on kehittynyt paljon ja itäpuolesta on tullut hyvin kiinnostava. Olisipa ollut mielenkiintoista käydä Berliinissä eri vuosikymmenillä näkemässä muutosten etenemistä.

  • Reply Katriina 25.1.2023 at 21:46

    Legendäärinen Checkpoint Caharlie oli amerikkalaisella sektorilla ollut rajanylityspaikka ulkomaalaisille. Saksalaisten piti käyttää Bornholmer Straßen rajanylityspaikkaa. 50 vuotta sitten ensimmäisellä kerralla käydessäni tein bussilla kiertoajelun Itä-Berliinissä. Oli kaksi bussia, toinen ulkomaalaisille ja toinen saksalaisille. Ulkomaalaisten bussi ylitti rajan Checkpoint Charliella, mutta saksalaisten turistien bussi saivat ylittää rajan ranskalaisella sektorilla olevalla Bornholmer Straßen rajanylityspaikassa. Checkpoint Charliella kulminoitui kylmä sota, kun US-amerikkalainen ja neuvostoliittolainen panssarivaunu olivat vastakkain elokuussa 1961 silloin kun muuria alettiin rakentamaan. Kuvaamasi vartiokoppi on turisteja varten tehty jäljennös. Alkuperäinen kontrollipaikka purettiin ja koppi kuljetettiin pois. Vuonna 2000 sille paikalle pystytettiin jäljennös turisteille valokuvaamista varten. Vähintään yhtä tärkeä on Bornholmer Straßen rajanylityspaikka, mistä itäberliiniläiset tulivat ilosta itkien ja osaksi yövaatteissaan länsiberliiniin marraskuun 9. päivän iltana 1989 klo 20.20 alkaen. Puskapuhelimella levisi uutinen, että muuri on auki. Kuvat menivät uutisissa ympäri maailmaa, ja video löytyy vieläkin netistä. Bornholmer Straßella on myös dokumentointi rajan avautumisesta. Kani Alavin taideteos ”It happend in November” kuvaa tuota iltaa. Muuri murtui vain kuvaannollisesti. Tosiasiassa se purettiin. Sitä ennen ihmiset kävivät hakkaamassa muurista palasia ja myivät niitä turisteille. Heitä kutsuttiin muuritikoiksi (Mauerspecht).

    • Reply Mika / Lähtöportti 27.1.2023 at 12:25

      Kiitos mielenkiintoisten muistojen jakamisesta! Täytyypä vaikka seuraavalla Berliinin-matkalla käydä myös Bornholmer Straßella, sillä olisihan tuokin paikka mukava nähdä. Checkpoint Charlien kopiokoppi ilmeisesti kuvaa paikalla 1960-luvulla ollutta rakennusta, käsittääkseni vartiokoppi oli myöhemmin suurempi? Muuritikka on hauska sana, se tuli Berliinissä vastaan jollakin muurista kertovalla nähtävyydellä.

  • Reply finintirol 27.1.2023 at 18:43

    Hieno postaus ja hienoja maalauksia. Käytiin kolmisen vai jopa neljä vuotta sitten muurilla ja loikattiin länteen, uskoisin 🙂

    • Reply Mika / Lähtöportti 30.1.2023 at 20:02

      Kiitos! Historiallisia paikkoja, onneksi nykyään voi loikata helposti ja turvallisesti 🙂

  • Reply Jenni / Unelmatrippi 27.1.2023 at 21:55

    Loistava postaus, jälleen kerran. Mauermuseum on todella kiinnostava, suosittelen. Pitäisi itsekin käydä siellä uudestaan, koska edellisestä kerrasta on jo kauan.

    Aiheeseen liittyen suosittelen muuten myös Helena Merrimanin Pako Berliinin ali -kirjaa. Se kertoo kouriintuntuvasti ja koskettavasti tuosta tuskasta ja kärsimyksestä, jota Berliinin jakaminen aiheutti. Vaikuttava teos.

    • Reply Mika / Lähtöportti 30.1.2023 at 20:09

      Kiitos Jenni! Luin Mauermuseumista blogistasi ja kiinnostaisi ehdottomasti käydä myös siellä. Tällä kerralla tuo kevyemmän oloinen Asisi Panorama tuntui kuitenkin sopivan paremmin meidän ohjelmaan 🙂

      Kiitokset myös kirjavinkistä! Lisäsin lukulistalle ja lainaan kirjastosta sopivan hetken tullen.

    Leave a Reply