Suomen suurin matkablogiyhteisö

Svedjehamn – maailmanperintökohteen saaristoidylli

Yksi tämän kesän suurimmista matkahaaveistani oli päästä Merenkurkun saaristoon. Toive toteutui jo kesäkuun alkupuolella, kun vietimme kaksi yötä Svedjehamnissa ja saimme nauttia kalastajakylän idyllistä sekä uskomattomista auringonlaskuista.

Saavumme Merenkurkun saaristoon ylittämällä Vaasan edustalla sijaitsevan Raippaluodon sillan. Kaupunki jää taakse ja ajelemme metsämaisemien halki kohti Mustasaaren kuntaan kuuluvaa Björköbyn kylää sekä Svedjehamnin satamaa.


Olemme varanneet kahden yön majoituksen Björkön Kotkanpesästä, jonka kahdesta vuokramökistä saamme käyttöömme suuremman. Tervehdimme ystävällistä isäntää ja asetumme taloksi. Muu perhe saa käyttöönsä makuuhuoneen kolme sänkyä ja nukun itse tuvan sohvalla. Mökki on oikeastaan isäntäväen kotitalon siipi, mutta saamme olla omissa oloissamme myös aidan erottamalla pihamaalla. Saunominen on mahdollista isäntäväen saunassa sovittuina ajankohtina.


Mökki ei ole luksustasoa, mutta pidämme sen kodikkuudesta. Sijainti on suorastaan loistava, sillä Svedjehamnin satama sijaitsee vain kivenheiton päässä. Myös alueen maamerkkinä toimivalle Saltkaretin näkötornille kävelee muutamassa minuutissa ja samalla onkin jo edetty hyvän matkaa Bodvattnetin luontopolkua pitkin. Käymme pian mökille saavuttuamme jaloittelemassa satamassa, jossa tuuli tuntuu viileältä.


Ilta kuluu sisätiloissa, kun katselen Suomen miesten jalkapallohistorian ensimmäistä arvokisaottelua. Kaikki tuntuu sen verran absurdilta, ettei ajatus meinaa pysyä perässä. Vuosikymmeniä odotetun pelin seuraaminen syrjäisen saaristomökin hiljaisuudessa, vuosikausia ihailemani Christian Eriksenin hengenvaarallinen sairauskohtaus ja kenties vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi nouseva Suomen voittomaali. Tunnekuohu on sen verran suuri, etten osaa lähteä pelin jälkeen edes ulos, vaikka taivas onkin yllättäen punertunut häikäiseviin auringonlaskun väreihin.


Muu perhe nukkuu makuuhuoneessa hyvin, kun taas oma uneni jää jostain ilmestyneiden hyttysten seurassa katkonaiseksi. Kyllästyn ininään ja lähden yksikseni aamukävelylle satamaan. Huomaan pian, etten ole haaveillut tästä matkakohteesta turhaan. Svedjehamn on parhaimmillaan tällaisina kiireettöminä hetkinä, jolloin ympäristössä näkyy vain muutamia ihmisiä, mutta paljon lintuja.


Merituuli puhaltaa navakasti, muttei tunnu liian kylmältä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta punaisille ranta-aitoille ja vedestä heijastuva valo saa veneiden kyljet välkehtimään. Kiertelen hiljalleen ympäri satamaa ja istun välillä kiven päälle katselemaan, kuinka vesilinnut lentävät vedenpintaa viistäen paikasta toiseen. Kauempana näkyy pari joutsentakin.


Aika tuntuu suorastaan pysähtyvän, kun hengitän raikasta meri-ilmaa ja kuuntelen lokkien huutoja. Svedjehamn on hyvä paikka lintujen bongaamiseen ja etsimättäkin näkyy runsain mitoin ainakin uikkuja, tiiroja sekä sorsia. Pari pikkupoikaa kokeilee isänsä kanssa kalaonnea laiturilta ja joku matkailuautossa yöpynyt ulkoiluttaa koiraa, mutta ruuhkasta ei ole vieläkään pelkoa.


Astun eräälle pienelle laiturille ja huomaan yllättäen, että vain parin metrin päässä on lintuemo hautomassa. Google paljastaa kyseisen lajin mustakurkku-uikuksi. Pesä on rakennettu veden päälle aivan rannan tuntumaan, joten näiden lintujen on täytynyt tottua ihmisiin. Siirryn varovasti hieman syrjemmälle istumaan ja jään pitkäksi aikaa seuraamaan uikkujen touhuja. Parin toinen osapuoli etsii ahkerasti korsia pesän vahvistamiseksi, kun taas toinen hautoo munia tyynen rauhallisesti. Toivotan linnuille onnea pesintään ja maltan lopulta jatkaa matkaani eteenpäin.


Sataman laidalla voi nähdä vanhan maalle nostetun puuveneen. Se muistuttaa Svedjehamnin merkittävästä asemasta menneiden aikojen postireitillä. Paikalliset urheat miehet nimittäin soutivat tällaisilla aluksilla postia Merenkurkun ylitse Ruotsiin ja takaisin aina 1800-luvun viimeisiin vuosiin saakka. Svedjehamnista on noin kuudenkymmenen kilometrin matka naapurimaan puolelle Holmön saarelle, joten matka on varmasti ollut sekä raskas että usein myös vaarallinen. Perinne on herätetty eloon vuosittaisen Postisoudun muodossa. Venekunnat soutavat ja purjehtivat vanhaa reittiä pitkin aina juhannusta seuraavana lauantaina.


Lähdemme koko perheen voimin kiertämään Bodvattnetin luontopolkua. Satamasta lähtevä kävelytie johtaa pian risteykseen, jossa voi valita kumpaan suuntaan neljän kilometrin rengasreitin haluaa taivaltaa.


Päätämme suunnata aluksi Saltkaretin näkötornille, joka tuleekin vastaan yllättävän nopeasti. Komea tummasävyinen rakennelma valmistui vuonna 2010 ja se on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Puutorni on erittäin vankasti rakennettu ja matalat askelmat tekevät kiipeämisestä helppoa. Portaikon varrella on myös levähdystasanne penkkeineen ja huipulla on runsaasti tilaa maisemien ihailijoille. Huipulta voi helposti hahmottaa syyn alueen Unesco-arvoon, sillä rannikko näyttää kummallisen repaleiselta.


Merenkurkun saaristo muodostaa Unescon maailmanperintökohteen yhdessä Ruotsin Höga kustenin kanssa. Saaristo pääsi listalle ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisena luontokohteena vuonna 2006. Maailmanperintöarvo perustuu poikkeuksellisen nopeaan maan kohoamiseen, minkä vuoksi Suomen ja Ruotsin välille saattaa parintuhannen vuoden kuluttua muodostua Merenkurkun kohdalta maayhteys. Tämä tarkoittaisi Perämeren muuttumista järveksi.


Maan kohoaminen johtuu jääkaudesta, jolloin noin kolmen kilometrin korkuinen jääkerros puristi maata alaspäin. Jään poistuttua maa palautuu vähitellen puristuksesta ja kohoaa reilun kahdeksan millimetrin vuosivauhtia. Toisaalta myös meren korkeus on ilmastonmuutoksen vuoksi nousussa.


Tornista on mainiot näkymät myös Svedjehamnin satamaan päin. Ravintola Salteriet erottuu selvästi suurimpana rakennuksena ja pari venettä suuntaa merelle päin.


Katselemme tornista luontopolun alkupäätä ja järveksi muodostunutta Bodvattnetia, jonka ympäri reitti kiertää. Maan kohoaminen on muokannut maisemaa hyvin paljon.


Jätämme tornin taaksemme ja kävelemme meren rantaa seurailevalla kivikkoisella polulla. Merituuli tuntuu mukavalta, sillä päivä on muuttumassa lämpimäksi. Maasto näyttää eteläsuomalaisiin metsiin verrattuna piristävän erilaiselta. Kivikossa täytyy kävellä varovasti, mutta hetkeksi päästään myös tasaiselle puuhakkeella päällystetylle polulle. Polku kääntyy sisämaahan päin entistä tiheämpään metsään. Täällä kimppuumme hyökkää verenhimoisten hyönteisten armeija, joka ei tunnu pahemmin välittävän edes käyttämästämme hyttyskarkotteesta.


Maasto vaihtuu pian suoksi, jolla edetään pitkospuita pitkin. Näemme esimerkiksi sisiliskon, sammakon ja monia sudenkorentoja, mutta hyönteisparvi saa meidät etenemään tämän luontopolun ympäri ennätysvauhtia.


Tilanne helpottaa hieman Bodvattnetin rannalla, jossa päästään avarampaan maastoon. Saltkaretin näkötorni kohoaa vastarannalla ja etualalla näkyy vanhoja harmaita aittoja. Nämä rakennukset ovat viimeisiä jäänteitä Bodbackin aikoinaan niin vilkkaasta kalasatamasta. Vajoja oli parhaimmillaan reilusti yli sata ja satama kuhisi elämää, kun kalastajat perheineen tekivät päivittäisiä askareitaan. Maan kohoaminen kuitenkin katkaisi yhteyden mereen ja autioitti Bodbackin. Niin laitureita kuin venevajojakin alettiin siirtää Svedjehamniin 1940-luvun aikana.


Kävelymatkaa ei ole enää kovin paljoa jäljellä ja taival taittuu leveää polkua pitkin. Bodvattnetin polku tarjosi mielenkiintoisen näkökulman alueen historiaan ja johdatti kauniiseen luontoon. Hyttyset pakottivat meidät kuitenkin tällä kerralla kiirehtimään suurimman osan matkasta. Tarjolla olisi myös muita patikointireittejä, mutta Bodvattnetissa on meille tällä kertaa tarpeeksi. Lisätietoa Merenkurkun poluista löytyy Luontoon.fi -sivustolta.


Suuntaamme lounaalle Salterietiin, joka on Svedjehamnin itseoikeutettu sydän. Ravintolan nimi viittaa satavuotiaan rakennuksen historiaan, sillä taloa käytettiin vuosikymmenten ajan kalasuolaamona. Suolaustoiminta päättyi vuonna 1989 ja samoihin aikoihin rakennettiin uusi, isommille aluksille soveltuva satama muutaman kilometrin päähän Vikarskatiin.


Salterietin ruokalista on lyhyt, mutta riittävä. Haluaisin maistaa kehuttua lohikeittoa ja myös hampurilainen houkuttelisi, mutta en voi vastustaa tuoretta kalaa. Päivän kala-annos onkin erinomaisen herkullinen ja kesäpäivän ruokajuomaksi sopii paikallisen Kvarken-panimon raikas Fisherman’s Ale. Nautimme ulkoterassilla niin aurinkoisesta säästä kuin merellisestä tunnelmastakin. Salteriet huokuu kalastajakylän historiaa ja syödessään voi seurailla vesilintujen touhuja. Loppupäiväksi ei ole tiedossa mitään erityistä ohjelmaa, joten nautimme näistä kesän parhaista hetkistä ilman minkäänlaista kiirettä.


Ostamme jäätelöt parkkipaikan vieressä palvelevalta kesäkioskilta ja katselemme niitä syödessämme mustakurkku-uikkuja. Toinen niistä jatkaa hautomistaan ja toinen kerää yhä ahkerasti lisää korsia pesän vahvistamiseksi.


Vaikka Svedjehamn on kuvauksellinen, perustuu sen viehätys myös alkuperäiseen arkipäiväisyyteen. Ranta-aitat on kyllä maalattu kauniisti, mutta Svedjehamnista ei ole kehitetty varsinaisesti turistinähtävyyttä. Laitureilla on avaruutta, tavallisia veneitä ja muoviämpäreihin sullottuja kalaverkkoja. Salteriet tietenkin palvelee nälkäisiä ja janoisia, mutta muut palvelut ovat vähäisiä. Jäätelökioskin lisäksi löytyy yksi pieni matkamuistomyymälä, Kvarken Shop.


Kvarken Shopista voi ostaa esimerkiksi neuleita, käsitöitä, koruja tai keramiikkaa. Valikoima näyttää kauniilta ja laadukkaalta, mutta jätämme ostokset tällä kerralla tekemättä. Hauskana tuotteena jää mieleen läheiseltä näkötornilta näyttävä suolasirotin, jota Saltkaretin ruotsinkielinen nimi tarkoittaakin.


Palaamme mökille lepäilemään ja lukemaan, minkä lisäksi ehdin katsoa yhden jalkapallo-ottelunkin. Palaamme illan suussa Salterietiin, joka on ravintolan lisäksi myös kylän ainoa kahvila ja baari. Iltapalaherkkuna maistuu tyrnikakku, jonka maussa on mukavasti paikallisuutta. Tyrniä kasvaa näillä seuduilla runsaasti, joten pitäähän sitä ainakin jossakin muodossa maistaa.


Lähden vielä yhdentoista maissa illalla yksikseni kohti näkötornia. Edellisen illan auringonlasku oli ikkunan läpi nähtynä häikäisevän hieno, ja tällä kerralla aion ottaa taivaan väreistä kaiken ilon irti. Pilviäkin kyllä riittää, mutta horisontin yläpuolella näkyy lupaavasti myös kirkasta taivasta.


Olen liikkeellä ehkä liiankin aikaisin, mutta toisaalta Saltkaretin tornissa kelpaa odotella auringonlaskun parhaita hetkiä. Ylhäällä on lisäkseni kaksi muuta ihmistä, mutta saan uppoutua kaikessa rauhassa omiin ajatuksiini. Tuntuu hyvältä olla tornissa pitkään ja katsella maisemaa muutenkin kuin kameran linssin läpi. Täällä voi hahmottaa meren avaruuden ja tuntea puuskittain puhaltavan tuulen. Samalla voi katsella maiseman erikoista muotoa ja miettiä maan kohoamista.


Yön hiljaisuudessa aistii helposti Svedjehamnin syrjäisyyden, joka tuo paikalle oman kiireettömän tunnelmansa. Lintujen huudot kuuluvat edelleen ja tuntuu hauskalta seurata niiden liikkeitä tornin korkeuksista käsin. Katson välillä myös Bodvattnetille päin ja näen kostealla alueella laiduntavaa ylämaankarjaa, joka pysytteli päivällä jossakin piilossa. Nyt sarvipäät kahlaavat jonossa pieneltä saarelta toiselle.


Viivyn tornissa melkein tunnin, kunnes aurinko alkaa painua piiloon. Haluan ihailla yön värejä vielä satamastakin käsin, joten laskeudun tornista ja kävelen reippaasti ranta-aitoille. Taivas alkaa saada entistä mielikuvituksellisempia värejä, eikä satamassa näy ristin sielua. Osalle laitureista on kuitenkin pääsy kielletty, sillä ärhäkät naurulokit puolustavat pesiään syöksymällä vihaisesti huutaen kohti yön kulkijaa. Pidän hatustani kiinni ja poistun syrjemmälle, ei ollut tarkoitus häiritä.


Laskevan auringon kultaiset värit heijastuvat Salterietin ikkunoista ja ohitse ui hiljalleen useampikin hanhiperhe poikasineen. Uikut kelluvat paikoillaan ja joutsenet lentävät kauemmas siivet veden tyyntä pintaa viistäen.


Taivas punertuu edelleen, enkä malttaisi lähteä vielä pois. Kello on jo yli puolenyön, mutta maiseman kauneus lumoaa koko ajan vahvemmin.


Aika tuntuu pysähtyneen ja laituriin köytetty puuvene muistuttaa menneistä vuosikymmenistä. Svedjehamnissa on vain hiljaisuus ja auringonlaskun värejä heijastava tyyni meri. Muutaman tunnin kuluttua kirkastuu jälleen uusi päivä.


Nautimme kiireettömästä olostamme Svedjehamnissa niin paljon, että muun Merenkurkun saariston tutkiminen jää tuleviin vuosiin. Venekyydillä pääsisi vaikkapa Valassaarille, joka kuulostaa jo nimensä puolesta kiehtovalta retkikohteelta. Myös Raippaluodon saareen tutustuminen jää vähäiseksi. Lähtöaamun sää on sateinen, joten senkään puolesta ei tee mieli katsella maisemia. Kurvaamme silti vielä hiljaiseen Raippaluodon satamaan, jossa näkyy lisää punaiseksi maalattuja vajoja. Sataman reunalta löytyy monien kehuma Ravintola Arken sekä miellyttävältä näyttävä uimaranta.


Pysähdymme vielä kerran ihailemaan komeaa Raippaluodon siltaa, joka on reilun kilometrin mittaisena myös Suomen pisin. Se tuo mieleen Tanskan mahtavat sillat, joita olemme ylittäneet muutamaan kertaan. Raippaluodon sillan vierestä löytyy Merenkurkun vierailukeskus Maailmanperintöportti sekä houkutteleva kahvila-ravintola Berny’s. Ne jäävät tällä kerralla väliin, mutta uskon että palaamme näihin maisemiin vielä uudelleen. Svedjehamnin hiljainen idylli teki lähtemättömän vaikutuksen ja tämän saariston maisemista kelpaa varmasti nauttia useampaan kertaan.


Tiedon uusista blogipostauksista saat parhaiten tykkäämällä Lähtöportista Facebookissa. Lähtöportti löytyy myös Instagramista ja Twitteristä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 1.7.2021 at 00:57

    Merenkurkku on tosiaan kiva paikka, me olemme käyneet siellä vain päiväretkellä, mutta tykästyttiin kyllä alueeseen. Todella hienoja auringonlaskukuvia olet saanut ja mahtava bongaus nuo mustakurkku-uikut. Niitä on muutamaan kertaan tullut yritettyä bongata, mutta vielä ei ole ollut riittävsäti tuuria. Ehkä sitä pitää lähteä Merenkurkkuun uudestaan jo pelkästään niiden vuoksi.

    • Reply Mika / Lähtöportti 4.7.2021 at 20:27

      Meillä monta hienoa luontokohdetta on jäänyt päiväretkikohteiksi, mutta onneksi varattiin Merenkurkkuun pari yötäkin. Auringonlaskut ovat upeita ja lintujen bongaamiseenkin tuo on mainiota seutua. Nuo mustakurkku-uikut olivat kyllä yllätys. En ole lintujen asiantuntija, mutta tuntui hienolta seurata tuollaisia lintuja noin läheltä niin pitkään.

    Leave a Reply